en tiedä miten kertoa epäilyistäni vanhemmille, jotta pääsisin hoitoon. Tai lääkäriin diagnisoitavaksi. Kaikki ei ainakaan ihan kunnossa ole.
Epäilen masennusta ja mahdollisesti vielä tulevaa jonkin sortin syömishäiriötä. Tarinaa lyhyesti;
petetty 3 kertaa SUURESTI. pienesti satoja kertoja.
olin "ryhmässä" jossa minua pidettiin aina lapsellisimpana ja "sikana". minua syrjittiin. tietyllä tasolla.
sain aina kuulla toisilta kuinka kaverini olivat heille minua haukkuneet. Naapurini haukkui vanhempiani. tunnen syyllisyyttä siitä vaikka siitä on jo pari vuotta.
vihaan itseäni. olen ruma ja lihava. haluan laihtua ja näyttää nätiltä.
sitten tulee niin, että syön suruuni ja ahmin kaikkea. sen jälkeen kadun ja haluisin oksentaa mutta se ei vaan tule. sitten viiltelen. jos koe menee huonosti, pitää minun viillellä. rankaisen aina itseäni, epäonnistumisistani,kuin myös siitä että olen luuseri eikä kukaan pidä minusta. hakkailen mustelmia paperiviiltimillä ym. vetelen haavoja käsiin, ja alkoihin saksilla, veitsillä... Se ei lopu koulussakaan, vaan teknisen tunnilla menen alueeseen jossa ei ole muita ja viiltelen taltalla. minua ahdistaa.
haluan lopettaa syömisen, mutta syön aina suruuni, ja vaikkei minulla olisikaan nälkä.aina olen jääkaapilla tai kaupassa makeishyllyllä. kaikki lähelläni on laihoja tikkuja, tai normaalin näköisiä ja haluaisin olla kuin he. Kun olen yksin menen nurkkaan ja itken siellä kunnes tuskastun ja viiltelen hieman. sitten haluan karkkia suklaata, mitä vain mässättävää. Tuntuu että ärsyynnyn enemmän ja helposti nykyään. potentiaali laskenut enkä jaksa tehdä mitään. koulussa ei mene hyvin ja olen jäänyt matikassa jälkeen. katselen luokan seinille ja piirtelen vihkoon. miksi kukaan ei huomaa mitään?? opettaja on vain huomannut sen että luokallamme on tapahtunut muutoksia kaverisuhteissa ja piireissä. piti puhuttelun jossa ei selvinnyt mitään, koska en kertonut mitään todellist asyytä mihinkään. en halunnut heidän kaikkien tietävän.
tuntuu tyhjältä.
mietin että nyt saattaisin tarvita apua...mutta miten kerron epäilyksistäni vanhemmille. he ovat ylihuolehtivaisia.en halua heidän juttelevan minulle, kun heille sanoin "kiusaamisesta" ja siitä etten sanonut koskaan takaisin mitään, sain kuulla vain; no miksi sinä et sanonut mitään?! kun minä olin koulussa, minun siskoni sitä ja tätä ja minä tein niin ja näin, ja blaah blaah blaah....haluaisin psykiatrille, koulukuraattorille, tai lääkärinpsykologillet(tai mikä nyt oolikaan) ehkä diagnoosin saaminen helpottaisi että vanhemmat ymmärtäisivät todella tilanteen, mutta viiltelystä ym. en heille halua kertoa missään nimessä! mutta kuitenkin jotain ammattiapua tarvitsen ehkä? mitä mieltä te olette? jos mahd. tarvitsisin, miten voisin sen vanhemmille kertoa?? "hei äiti, pääsenkö mä jonnekkin diagnosoitavaks?" tai "mä epäilen et mulla on masis" ei kuulosta houkuttelevalta...
en jaksa tähän listata enää asioita, mutta tuossa oli osa siitä mitä ajattelen. Haluaisin painottaa että vaikka teksti kuulostaisikin mitättömältä se tuntuu suuelta (myös se osa mitä en tähän kirjoittanut. )
kiitos jos jaksoitte lukea / vastata.
olen 13 vuotias tyttö joka tarvitsee vastauksia.
p.s pahoittelen kirj.virheitä...
Epäilen masennusta ja mahdollisesti vielä tulevaa jonkin sortin syömishäiriötä. Tarinaa lyhyesti;
petetty 3 kertaa SUURESTI. pienesti satoja kertoja.
olin "ryhmässä" jossa minua pidettiin aina lapsellisimpana ja "sikana". minua syrjittiin. tietyllä tasolla.
sain aina kuulla toisilta kuinka kaverini olivat heille minua haukkuneet. Naapurini haukkui vanhempiani. tunnen syyllisyyttä siitä vaikka siitä on jo pari vuotta.
vihaan itseäni. olen ruma ja lihava. haluan laihtua ja näyttää nätiltä.
sitten tulee niin, että syön suruuni ja ahmin kaikkea. sen jälkeen kadun ja haluisin oksentaa mutta se ei vaan tule. sitten viiltelen. jos koe menee huonosti, pitää minun viillellä. rankaisen aina itseäni, epäonnistumisistani,kuin myös siitä että olen luuseri eikä kukaan pidä minusta. hakkailen mustelmia paperiviiltimillä ym. vetelen haavoja käsiin, ja alkoihin saksilla, veitsillä... Se ei lopu koulussakaan, vaan teknisen tunnilla menen alueeseen jossa ei ole muita ja viiltelen taltalla. minua ahdistaa.
haluan lopettaa syömisen, mutta syön aina suruuni, ja vaikkei minulla olisikaan nälkä.aina olen jääkaapilla tai kaupassa makeishyllyllä. kaikki lähelläni on laihoja tikkuja, tai normaalin näköisiä ja haluaisin olla kuin he. Kun olen yksin menen nurkkaan ja itken siellä kunnes tuskastun ja viiltelen hieman. sitten haluan karkkia suklaata, mitä vain mässättävää. Tuntuu että ärsyynnyn enemmän ja helposti nykyään. potentiaali laskenut enkä jaksa tehdä mitään. koulussa ei mene hyvin ja olen jäänyt matikassa jälkeen. katselen luokan seinille ja piirtelen vihkoon. miksi kukaan ei huomaa mitään?? opettaja on vain huomannut sen että luokallamme on tapahtunut muutoksia kaverisuhteissa ja piireissä. piti puhuttelun jossa ei selvinnyt mitään, koska en kertonut mitään todellist asyytä mihinkään. en halunnut heidän kaikkien tietävän.
tuntuu tyhjältä.
mietin että nyt saattaisin tarvita apua...mutta miten kerron epäilyksistäni vanhemmille. he ovat ylihuolehtivaisia.en halua heidän juttelevan minulle, kun heille sanoin "kiusaamisesta" ja siitä etten sanonut koskaan takaisin mitään, sain kuulla vain; no miksi sinä et sanonut mitään?! kun minä olin koulussa, minun siskoni sitä ja tätä ja minä tein niin ja näin, ja blaah blaah blaah....haluaisin psykiatrille, koulukuraattorille, tai lääkärinpsykologillet(tai mikä nyt oolikaan) ehkä diagnoosin saaminen helpottaisi että vanhemmat ymmärtäisivät todella tilanteen, mutta viiltelystä ym. en heille halua kertoa missään nimessä! mutta kuitenkin jotain ammattiapua tarvitsen ehkä? mitä mieltä te olette? jos mahd. tarvitsisin, miten voisin sen vanhemmille kertoa?? "hei äiti, pääsenkö mä jonnekkin diagnosoitavaks?" tai "mä epäilen et mulla on masis" ei kuulosta houkuttelevalta...
en jaksa tähän listata enää asioita, mutta tuossa oli osa siitä mitä ajattelen. Haluaisin painottaa että vaikka teksti kuulostaisikin mitättömältä se tuntuu suuelta (myös se osa mitä en tähän kirjoittanut. )
kiitos jos jaksoitte lukea / vastata.
olen 13 vuotias tyttö joka tarvitsee vastauksia.
p.s pahoittelen kirj.virheitä...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kyl sun kannattaa apua hakee, vaikka sit ensin kouluterveydenhoitajalta
Tarvitset apua ja apua on saatavissa, sinun ei tarvitse jäädä yksin tilanteesi kanssa. Voit 13-vuotiaana hakea apua itsellesi vaikka et olisi tästä vielä vanhemmillesi kertonutkaan.
Erilaisia vaihtoehtoja:
- Menet kouluterveydenhoitajalle (tai lääkärille, jos sellainen on)
- Varaat ajan omaan terveyskeskukseesi lääkärille
- Otat selvää netistä tai soittamalla, onko paikkakunnallasi matalan kynnyksen hoitopaikkaa nuorisopsykiatrialla jonne pääsisi arvioon ilman lähetettä. Jos ei ole, voit tarvittaessa saada lähetteen nuorisopsykiatrialle terveyskeskuslääkäriltäsi.
Hae ihmeessä apua!
On todella hieno juttu, että pohdit avun hakemista ja kun et ole varma asiasta, kysyt esim. täältä :) Avun hakeminen kannattaa ennen kuin tilanteesi pääsee huononemaan vielä tämänhetkisestä. Ongelmat, jotka tuntuvat isoilta/vaikeilta itselle, ovat juuri oikea/tarpeellinen syy hakea apua ja tukea.
Mietin, että miltä kuulostaisi mennä puhumaan kouluterveydenhoitajalle? Tai itse mietit koulukuraattoria, sekin lienee hyvä paikka aloittaa. Käytännöt ovat luultavasti hieman erilaiset asuinpaikasta ja koulusta riippuen, mutta uskoisin, että ensimmäiselle kerralle ei suurempia aikojenvaraamisia tarvita. Esimerkiksi terkkarin päivystysvastaanotto tms. on ehkä sellainen, minne ei tarvitse varata aikaa.
Tai sitten mieleeni tulee, että varmaankin ollessani tilanteessasi, saattaisin käydä sanomassa terkkarille/kuraattorille kouluaamuna, että haluaisin keskustella hänen kanssaan ja kysyisin, voisinko tulla heti samana (tai viimeistään seuraavana) päivänä hänen luokseen. Ja sanoisin, että asialla olisi "vähän" kiire, mutta sitä ei ihan kymmenessä minuutissa selvitetä... Jos tuntuu, ettet osaa aloittaa kertomista oikein mistään, voisit vaikka tulostaa täällä olevan kirjoituksesi ja antaa sen hänelle. Asiat lähtevät kyllä siitä etenemään. Älä pelkää, vaikka uskon, että sinua jännittää, pelottaa tai mitä tahansa muuta.
Mietit, miten kertoa asioista vanhemmille. Siinä on varmasti miettimistä. Vanhemmille kertomista voisitte varmaan miettiä terkkarin/kuraattorin kanssa ja mahdollisesti soittaa yhdessä vanhemmillesi. Olisit siis läsnä, kun terkkari/kuraattori kertoo vanhemmillesi. Tai en tiedä, olisiko käytäntönä pyytää vanhemmat terkkarille/kuraattorille kuulemaan tilanteesta. Aloittaisit siis kertomalla itse luottamuksellisesti voinnistasi terkkarille tai kuraattorille ja sitten sinulla olisi jo terkkarin/kuraattorin tuki, kun kertoisitte vanhemmillesi. Oma taakkasi kevenisi, kun joku olisi jo tukena.
Saisit ehkä uuden ajan terkkarille tai kuraattorille tai psykologille (saisit keskusteluapua/terapiaa tms.) tai psykiatrille (on siis lääkäri), tai millaiseksi avuntarpeesi kertomasi perusteella arvioidaan. Ja neuvona: kerro rohkeasti kaikki mikä mieltäsi painaa, siten autat itseäsi parhaiten!
Tämä on nyt siis vain ehdotelmaa ja toiminta varmaankin vaihtelee eri paikoissa, mutta luulen, että ainakin omassa käymässäni peruskoulussa asiat olisivat voineet edetä kuvaamallani tavalla.
Tsemppiä ja jaksamista sinulle kovasti!
vastauksista. :)
kouluterveydenhuoltaja, / kuraattoria mietin, mutta jotenkin olisi helpompi käydä hakemassa lähete/ mahd diagnoosi...
miten sen diagnoosin muuten saa? tai katsotaan onko mitään diagnisoitavaa ongelmaa?? mietin vain että jos sen lähetteen saa lääkäriltä, voisin ehkä vain kertoa vanhemmille halauvani puhua sellaisen kanssa...? minulle vaikeaa mutta varmaan onnistuisin jos oikein pinnistelisin...
Eikö ne lääkärit sen diagnoosin ja mahd. lähetteen anna??
ja beckin masennustestistä... sain 43 pistettä. mitä mieltä?
Hei!
Mikäli lähelläsi on nuorisopsykiatrian toimipiste/poliklinikka tms. ja hoitosi tulisi tapahtuisi siellä, sinne mennään lähetteellä. Lähetteen tekemiseen tarvitaan lääkäri. Veikkaan, että sen kirjoittaja voi olla joko koulu- tai terveyskeskuslääkäri. Lääkäri keskustelee kanssasi ja tekee sillä perusteella päätöksen, missä sinua tullaan hoitamaan ja tarvitaanko lähetettä. Lääkäri lähettää lähetteen usein suoraan tulevaan hoitoyksikköön, ehkä jopa sähköisessä muodossa. Lääkärille pitää sitten jo varata aika. Jos tuntuu, että voit pyytää/sanoa lääkäriajan varaamista/varaamisesta vanhemmiltasi/vanhemmillesi, hyvä niin. Arvelisin kirjoituksesi perusteella (en siis ole varma!), että hoitosi voisi tapahtua nuorisopsykiatrialla.
Diagnoosi on itseasiassa vain numerokoodi ja latinankielinen tautitilan nimi (ja monesti myös siitä käännetty suomennos). Lääkäri kirjoittaa sen lähetteeseen ja lääkärikäynnin tietoihin. Sen merkitys on "tavalliselle" ihmiselle vähäinen, se on tarkoitettu lähinnä lääkärien väliseen tiedonkulkuun ja joihinkin virallisiin papereihin. Dignoosilla ei sinällään liene sinulle merkitystä (paitsi, jos sen avulla haluat kertoa vanhemmillesi(?)).
Masennustestin tulokseen en edes yritä ottaa kantaa. Testit lienevät monesti viitteellisiä ja ihmiskohtaisia. Tai ainakin itse ajattelen niin. Suurempi merkitys on lääkärin/muun hoitavan henkilön tekemällä haastattelulla (keskustelulla kanssasi).
Nyt itse äitinä ja jotain samankaltaista läpi käynneenä,uskon äidin ymmärtävän,kunhan avaudut täysin.Kerrot oikeasti kuinka pahaolo sulla on henkisesti ja kuinka kovasti nyt tarviit häntä auttamaan sinua ahdistuksessa.Mene myös koulussa vaikka terkkarinkautta ja pyydä neuvoa miten lähteä liikkeelle,kerro kuinka pahaolo sulla no sisällä,pyydä oikeasti apua.Minusta on hienoa että olet havainnut asian,itse kaikkea ei voi muuttaa,apua tarvitaan.Muista kuitenkin aina rakastaa itseäsi,kohtele itseäsi hyvin,olet ise itsesi paras kaveri,tahtoa,halua ja tsemppiä parempaan tulevaan. Äidit aina rakastaa omia lapsiaan.
mielummin pyytäisin äitiä lähettämään minut lääkäriin...äidille kertominen pahentaisi asiaa...koska lähimmäisille kertominen on minulle hyvin hankalaa....he elävät kanssani ja tietäisivät noi kaikki asiat...ei ei ei. Mielummin lääkärin kautta jonnekin kuin äidin.
Jos se nyt ihan norm. lääkäri oli minne piti mennä(?) jos on normaali miten sille sitten kerrotaan omista epäuilyistä? eikö he ala miettiä että kerjään vain huomiota? se pelottaa siinä, että itse kertoisin mietteistäni itse lääkärille... :E
Kyllä ihan tavallinen lääkäri riittää, ei siis tarvitse ollla erikoislääkäri/psykiatri. Sinulle käy myös koululääkäri.
Aloittele vain itse ensin kertomalla huolesi lääkärille, sitten varmaankin sen jälkeen hoitoosi otetaan mukaan vanhemmat. Tiedän, ettei vanhemmille kertominen ole helppoa (kokemusta on...), mutta jos olet jo päässyt puhumaan jonkun kanssa ensin, on sinulla apunasi jo joku ulkopuolinen aikuinen. Voit myös hänelle kertoa, jos vanhemmille kertominen mietityttää ja mikä siinä.
En usko, että sinusta luullaan, että kerjäät vain huomiota. Jos tuntuu, ettet tullut lääkärin luona ymmärretyksi, älä pety. Vika ei ole varmaankaan sinussa, sillä pitää välillä muistaa, että lääkäritkin on ihan tavallisia ihmisiä, toisten kanssa tulee paremmin juttuun kuin toisten. Ihan niinkuin muidenkin ihmisten/kavereiden kanssa.
Mutta mielestäni nyt on TÄRKEÄÄ se, että HAKEUDUT PUHUMAAN jollekin. Kenelle kertominen tuntuisi sinulle luonnollisimmalta? Olipa kyseessä sitten terkkari, kuraattori tai lääkäri. Kunhan etsit itsellesi jonkinlaista apua!!! Jokaisesta paikasta tilanteeseesi varmasti ottaudutaan ja pääset sinulle parhaiten sopivan (ainakin toivottavasti) piiriin.
Nyt kovasti tsemmppiä, rohkeutta ja itseä vähän "niskasta" kiinni, ihan epäröimättä!!!
/Reeta3
Itse aikanani hakeuduin hoitoon ihan vaan kouluterveydenhoitajan kautta. Silloin koin todella vaikeaksi mennä kertomaan asiasta kenellekkään, ajattelin, että minua pidetään ihan typeränä tyhjänpäiväistä jauhavana teiniangstityttönä. Mutta terveydenhoitaja oli todella ymmärtäväinen ja avulias, hän hoiti kaikki lähete asiat eteenpäin nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja pian sainkin kutsukirjeen psykiatrin vastaanotolle.
Eli rohkeasti vaan terkan juttusille. Hoitohenkilökunta on nähnyt varmasti vastaavassa tilanteessa olevia nuoria ja ymmärtää miten vakavasta asiasta on kyse. Koska keskustelu tilanne, oli se sitten kuraattorin tai kouluterveydenoitajan kanssa, voi olla hyvinkin ahdistava ja pelottava kannattaa tosiaan listata etukäteen paperille kaikki asiat, jotka mieltä painaa, niin saa tilanteesta itselleen hiukan helpomman eikä ainakaan pääse unohtamaan mitään olennaista.
Mutta nyt vain ripeästi jonkun juttusille ettei tilanne pääse entisestään pahenemaan. Tyhjyyden tunne, koulumenestyksen heikkeneminen, itsetuhoisuus, nämä kaikki ovat hälyttäviä merkkejä siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Itselläni tilanne lähti samantyyppisistä asioista, minä vain turruin olotilaani ja aloin luulemaan, että tämmöne mä vaan oon ei tälle mahda mitään. Sitten elämässäni tapahtui pienoinen katastrofi, joka ajoi minut lopulliseen romahdukseen. Nukuin päivät, valvoin yöt, en syönyt mitään, en uskaltanut mennä kouluun, ihmissuhteet menettivät merkityksensä, ajantaju hämärtyi ja tuntui kuin seinät kaatuisivat päälle ja turvassa olisi vain oman peiton alla, kunnes joku raahasi minut väkisin terveydenhoitajalle. En haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan vastaavaa. Usko pois terkka/terveyskeskushoitaja/lääkäri kenen puheille ikinä eksytkään tietää mihin nuo oireet voivat johtaa ja tietää, että mahdollisimman vahaisella hoidolla saadaan paras apu.
Ja vielä vanhemmistasi. Heille ei heti tarvitse kertoa, jos ei tunnu siltä. Sinun ei tarvitse myöskään itse asiaa kertoa, voit pyytää terveydenhoitajaa vaikka soittamaan tai lähettämään kirjeen vanhemmillesi. Tai luultavasti terveydenhoitaja tulee kysymään sinulta, saako vanhemmille ilmoittaa asiasta. Tämä voisi olla vakuuttavampi keino saada vanhemmat todella ymmärtämään tilanteen vakavuuden, itsensä ilmaiseminen kun on tällaisessa tilanteessa yleensä niin hankalaa.
Tsemppiä sulle ja aurinkoista kevään jatkoa C:
Meillä on ihan sama ongelma.. toi " tuntuu tyhjältä" oon "onnellinen" etten oo ainut jost tuntuu tolt ( paitti jos oon kännis nii sit elämä hymyilee ) oon 15. v tyttö
Olin vähä aikaa samassa tilanteessa en tienny kelle menisin puhumaa. Lopulta löysyn paikkakunaltani sellaisen paikan kuin nuoren talon. Tänne pystyi mennä puhumaan ja ne ohjaa mut eteenpäin. Vanhemmile kerron vasta ku dignoosi tulee.
Jollakin sivustolla näytetään myös, kun teet ensin testin, että mistä pystyt hakemaan apua kyseiseltä paikkakunnaltasi tai siitä lähistöltä