Eli, ensinnä en edes tiedä onko oikea alue, mutta kunhan johonkin tämän laitan kun on vaivannut jo sen verran kauan.
Eli sellanen kurkkua kuristava tunne, joita laukaisee tietyt tilanteet. Esimerkiksi jos opettaja kysyy vastausta enkä ole valmistautunut siihen, niin tulee siinä melkein itku kun yritän sönköttää jotain et en tiiä. Miksi pitäisi alkaa itkemään jos ei osaa vastata kysymykseen? Huoh. No ei siis ei toi ole ainoa missä sitä tulee. Jos mä jonkun mielestä näytän alakuloiselta (mitä en ainakaan tietoisesti tilanteessa ollut) ja joku kysyy että mikä on, ja vastaan et ei mitään, ja sillonkin se tulee. Tunne siis kestää ihan vaan ehkä muutaman minuutin, ja silloin en pysty sanomaan kenellekään sanaakaan. Yritän vaan ajatella muuta ja kattelen muualle.
Sitten vielä muutama esimerkki: jos menen terveydenhoitajalle kysymään yskänlääkettä niin siinä jutustellessa heti alkuun se tunne taas tulee ja alkaa itkettää. Tai kun kerran yläasteella menin luokanvalvojalle sanomaan että haluaisin mennä kotiin kun on huono olo (lol, halusin vaan päästä pois koulusta ja mennä kaverille ku se pääsi sillon) ja lukuisia muita kertoja kun oon puhunut opelle tai terkkarille, huoh, en edes voi laskea.
Ärsyttää tämä. Johtuuko se vaan jostain yliherkkyydestä? Miksi sitten pitää tulla toi tunne ja kyynelet silmiin vaikka vaan vähän opettajalle huijaan vatsakipuja? Kerran erään kielen tunnilla, kun opettaja kysyi minulta vastausta ja luulin jo hurmioissani tienneeni vastauksen kun tiesin edes itse verbin ja se olikin sitten (omg) taivutettu väärin, ja ope vaan sanoi että "muuten oikein mutta väärin taivutettu", niin siinä oikeesti sai ihan räpytellä silmiä ettei kyynelet valuisi. Alkaa jo ärsyttää, ikinä ei voi puhua tunteistaan eikä mistään mikä mua vaivaa kenellekään, koska alan heti itkeä ja kurkkua kuristaa.
Olen yrittänyt googlata, mutta tosiaan kun en saa päähän että mitä tämä virallisesti voisi olla, niin ei osaa hakea oikeilla sanoilla kai... Mutta tää on oikeesti ihan tyhmää, pari kertaa tämän takia olen koulussa ihan itkenyt vaikkei oikeesti olisi mitään syytä. Auttakaa, kellekään en tästä voi kasvotusten puhua, hei arvatkaa miks! PS. Anteeksi tekstin sekavuus hehehe :/
Eli sellanen kurkkua kuristava tunne, joita laukaisee tietyt tilanteet. Esimerkiksi jos opettaja kysyy vastausta enkä ole valmistautunut siihen, niin tulee siinä melkein itku kun yritän sönköttää jotain et en tiiä. Miksi pitäisi alkaa itkemään jos ei osaa vastata kysymykseen? Huoh. No ei siis ei toi ole ainoa missä sitä tulee. Jos mä jonkun mielestä näytän alakuloiselta (mitä en ainakaan tietoisesti tilanteessa ollut) ja joku kysyy että mikä on, ja vastaan et ei mitään, ja sillonkin se tulee. Tunne siis kestää ihan vaan ehkä muutaman minuutin, ja silloin en pysty sanomaan kenellekään sanaakaan. Yritän vaan ajatella muuta ja kattelen muualle.
Sitten vielä muutama esimerkki: jos menen terveydenhoitajalle kysymään yskänlääkettä niin siinä jutustellessa heti alkuun se tunne taas tulee ja alkaa itkettää. Tai kun kerran yläasteella menin luokanvalvojalle sanomaan että haluaisin mennä kotiin kun on huono olo (lol, halusin vaan päästä pois koulusta ja mennä kaverille ku se pääsi sillon) ja lukuisia muita kertoja kun oon puhunut opelle tai terkkarille, huoh, en edes voi laskea.
Ärsyttää tämä. Johtuuko se vaan jostain yliherkkyydestä? Miksi sitten pitää tulla toi tunne ja kyynelet silmiin vaikka vaan vähän opettajalle huijaan vatsakipuja? Kerran erään kielen tunnilla, kun opettaja kysyi minulta vastausta ja luulin jo hurmioissani tienneeni vastauksen kun tiesin edes itse verbin ja se olikin sitten (omg) taivutettu väärin, ja ope vaan sanoi että "muuten oikein mutta väärin taivutettu", niin siinä oikeesti sai ihan räpytellä silmiä ettei kyynelet valuisi. Alkaa jo ärsyttää, ikinä ei voi puhua tunteistaan eikä mistään mikä mua vaivaa kenellekään, koska alan heti itkeä ja kurkkua kuristaa.
Olen yrittänyt googlata, mutta tosiaan kun en saa päähän että mitä tämä virallisesti voisi olla, niin ei osaa hakea oikeilla sanoilla kai... Mutta tää on oikeesti ihan tyhmää, pari kertaa tämän takia olen koulussa ihan itkenyt vaikkei oikeesti olisi mitään syytä. Auttakaa, kellekään en tästä voi kasvotusten puhua, hei arvatkaa miks! PS. Anteeksi tekstin sekavuus hehehe :/
Vastaukset 9
Vanhimmat
heti ekana tuli mieleen, että käykö sun niissä tilanteissa itseäsi sääliksi? Mulla ainakin empatian tunteet saa aina kyyneleet silmiin. Voisko se olla sitä? Onko sulla muuten mielestäsi hyvä itsetunto? Pelkäätkö epäonnistuvasi? Oletko surullinen jostain? tuli myös mieleeni, että jos olet surumielinen ja sitten kun tulee pienintäkin aihetta "tuntea sääliä itseä kohtaan" niin sitten se surumielisyys ikäänkuin purkaantuu..
Tässä paljon kysymyksiä ja ehdotuksia syyksi.. Voitko kertoilla siitä tunteesta mitä niissä tilanteissa koet. Sillä on merkitystä ja sitä kautta voidaan purkaa auki syitä. Tuo kuristava tunne kurkussa liittyy luultavastikin juuri tuohon liikutuksen tilaan, kun kyyneleetkin puskevat esiin.
Kerro lisää, niin pohditaan yhdessä! :)
Kiitos nopeasta vastauksesta! Laitan tähän vielä että olen siis 17. Toivon ettei nämä asiat ole mitään "ikään liittyvää", koska sitten ihmettelen miten kukaan on pärjännyt! Ei sillä että tilanne olisi mikään niin paha, mutta ahdistavaa se on.
Tohon ensimmäiseen kysymykseen: en oikein osaa sanoa. Ei ole se tullut ainakaan aiemmin mieleen, mutta saattaahan se itsensä sääliminen olla jotakin sen tasoista, ettei sitä itse tiedosta tai jotain. Tässä kerran kun luin jotain muuta foorumia ja siellä puhuttiin "yliepaattisuudesta", niin sama kyllä pätee minuunkin, mutta en tosiaan ole varma olisiko se itseeni kohdistuvaa...
Itsetunnosta. Vaikka kuinka yritän itselleni jotain uskotella, niin luulen että itsetuntoni on loppujen lopuksi aika pohjilla. Hui, nyt nousee taas kyynelet melkeen ja kurkussa tuntuu. Eli ehkä toi ensimmäinen pitää paikkansa, ehkä. Mutta itsetunto, se tuntuu olevan erilaisissa tilanteissa erilainen. Koulussa on vaikeaa rentoutua, enkä oikeen tiedä missä pitäisi olla, tai siis en osaa selittää mutta en juurikaan edes hymyile ja se saa minut näyttämään varmasti todella kylmältä mitä en toivottavasti ole oikeesti :( Koulussa olen usein surumielinen ja vaikka en olisikaan yksin, niin on todella yksinäinen olo. Olen kyllä usein yksinkin, myönnetään.
Kotona ja vapaa-ajalla taas sitten tuntuu kuin voisi tehdä mitä haluaa, mutta en mä tiiä, onko se sitten jotain purkaamista ja teeskentelyä? Se, että lauleskelen, nauran, tanssin, vitsailen ja kaikkea tollasta kotona. Hm. Ja pelottaa se, ettei ihmiset enää kauheesti kiinnosta, silleen...? Ajatus esim. seurustelusta kuulostaa tavallaan masentavalta? Ja uusia kavereita kyllä silleen kiinnostaa saada, mutta kukaan ympärillä oleva ihminen ei kiinnosta.... Ei sillä että se olisi minun päätettävissäni, kenen kanssa ryhdyn kaveriksi mutta silti.
Toivottavasti tuli vastattua kysymyksiisi. Kiitän oikeesti tosi paljon vastauksesta, se ainakin piristi tätä aamua (vaikka tää mun aihe ei hehe :D). Kiitos. (En nyt edes viitsi lukea viestiä läpi, tulisi kuitenkin kumitettua pois jotain kohtia, mutta en halua ottaa mitään pois koska jo on aika oikeesti puhua asiasta! :/)
Hienosti osaat pohtia asioitasi eri kanteilta! Ja kannattaa pohtia asiaa, jotta osaat suhtautua siihen sitten tarvittavalla tavalla! Yritän tässä nyt vuorostani pohtia taas eteenpäin..
Kuvasit, että saatat tuntea yksinäisyyttä vaikket olisikaan yksin. Kuulostat siltä kuin olisit hiukan masentunut, kun ei oikein ihmisetkään kiinnosta. Toisaalta lauleskelet ja vitsailet kotosalla, mutta pohdit, että se saattaisi olla purkautumiskeino.. Voisiko olla, että epävarmuus itsestäsi (kuvasit itsetuntoasi huonoksi) saattaisi aiheuttaa tuota surumielisyyttä ja sulkeutuneisuutta esim koulussa? Alitajunta on tosiaan erikoinen asia.. jos tunnetkin suurta empatiaa itseäsi kohtaan noissa tilanteissa, ihan niinkuin voisit tuntea jotain toista kohtaankin? Jos haluaisitkin sulkea itsesi henkisesti syliisi ja lohduttaa noissa epävarmuuden tilanteissa?
Mun on valitettavasti todettava, että usein tuonlaiset fiilikset liittyy ikään, sori!! ;) Toisaalta hei toivotaan, että se tosiaan olisi "vain" sitä, koska silloin se menee ohi :) Mutta se on totta, ettei tieto/arvaus kyllä vie "oireita" pois. Itse taipuisin tuon ikä-asian kannalle ihan vain omaa nuoruuttani peilatessani. Olin pitkälti samanlainen.
Jos mietit itseäsi miettimällä vanhempiasi ja kotiasi, niin voit sieltäkin löytää joitain vihjeitä. Mulla esim äidin itsetunto on ollut aina ihan nollissa ja siten siirsi sen lapsuusaikana minuun, kun se oli se ympäristö missä kasvoin. Äiti siirsi sellaisen "ei uskalla yrittää, koska voi epäonnistua ja sitä on vaikee kestää kun muutenkin on niin huono"- mentaliteetin. Vasta aikuisena olen oppinut siitä pois ja itseasiassa olen nykyään niin erilainen kuin äitini :D Meillä ei muutenkaan puhuttu tunteista, joten yksin oli selvittävä henkisesti tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka rakastava koti olikin. Vanhemmillani on ollut niin kovat tunnelukot ja huono itsetunto ja vielä kovat vaatimukset itsensä suhteen, että se on väkisinkin vaikuttanut minuun. Eli kannattaa miettiä myös kotia ja sen vaikutusta itseen ja sitä kautta ihan tietoisesti yrittää muuttaa ehkä "vinoutunuttakin" ajatusta itsestään. En siis tarkoita, että sulla olisi just näin kun en tunne, mutta kantsii ottaa huomioon noi seikat kun pohtii :)
Toivottavasti tästä on jotain apua..
Apua, nyt on ajatus kadonnut johonkin. Mutta tosiaan, huono itsetunto ja epävarmuus jne. ei tosiaankaan koulussa tilannetta paranna. Joskus harvoina päivänä jonkun ihmeen avulla onnistun jopa puhelemaan niitä näitä opettajan kanssa siinä ennen tunnin alkua ja kaikkea sellaista. Mutta silloin tulee niin epäaito olo, että enhän nyt minä näin tee, ja tulee sellanen inhottava itseinho tavallaan. Sitä tulee monissa tilanteissa. Kyllähän sen ymmärtää, että jokaisella ihmisellä on oikeus tehdä samoja tavallisia asioita kuin muilla, mutta jotenkin vaikka sen tiedän, en silti usko omalla kohdallani niin. Ärsyttävintä on ajatella sitä omaa naamaa. Hankala selittää, mutta usein tulee oppitunnilla sellanen olo että ikään kuin kuvittelen itseni jonkun muun asemaan ja katson siinä itseäni, olisin esim. opettaja, ja sitten minä (joka istun siellä pulpetissa) olen jotenkin erottuvalla tavalla ärsyttävän näköinen. Ja oma nimi kaikissa koululistoissa pistää silmään inhottavalla tavalla, "ei oma nimi kuulu/ sovi tuonne muiden sekaan". Hassua se on, enkä nyt yhtään tiedä miten tämä tuohon alkuperäiseen asiaan liittyy, mutta kun asiaa A aletaan purkaa niin kyllähän näitä haaroja löytyy :D
Minulla on usein myös sellainen outo tunne, etten kuulu perheeseeni. Tottakai kuulun, olen perheeni kanssa paljon tekemisissä, mutta ajattelen että olen todella epäreilu heitä kohtaan näiden ajatusten kanssa. Että vanhempani tavallaan "ansaitsevat" tavallisen ja terveemmän lapsen itselleen. Joskus yritän parantaa oloani tämän asian suhteen mm. parantamalla arvosanojani, mutta ei sekään kauaa kestä. En tiedä miten paljon vanhempieni riitely vaikuttaa elämääni, isä ei niinkään huuda mutta äiti senkin edestä, ja on kyllä usein ihan aiheellista koska minusta tuntuu etten minä (saatika muutkaan sisarukseni) tee tarpeeksi kodin eteen eli kotitöitä jne. Hermostuttaa välillä, mutta tiedän ettei olisi mitään syytä, joten yleensä annan asian olla. Kyllähän minä perhettäni rakastan, ja osaan nauttia tavallistakin enemmän niistä hetkistä, jolloin vanhempani nauravat ja ovat iloisia.
Tuleepas nyt outoa vuodatusta täältä :/ Tosiaan, ei täällä meilläkään tunteista puhuta. Minä kyllä oikeastaan yllättävän paljon puhun ja olen ylpeä itsestäni jos muiden sisarusten riidellessä rauhoittelen tilannetta ja saan heidät sopimaan. Itse en ainakaan pahemmin riitele heidän kanssaan, seuraan sivusta, ja sitten sovittelen :D Mutta liian usein on jotenkin tosi tekopyhä olo (en nyt tiedä kuinka tarkaan ja hyvin tuo sana tätä kuvaisi) kun en tosiaan tiedä, mikä on se mitä oikeasti olet asiasta mieltä: se mitä sanot, teet vai ajattelet. Nyt en kyllä yhtään tiedä saako tosta mitään selkoa.
Mietin vain, että mitenköhän ne empatian tunteet itseään kohtaan voisi saada pois? Miten pystyisin asettamaan itseni saman arvoiseksi kuin kaikki muutkin ihmiset? Kun oikeesti, välillä on ihan hyvä olla ja välillä ei. Kaupungilla itsekseni kävellessä saattaa tuntea olonsa erittäin hyväksi. Joskus jopa koulussakin. Luulen, että otan ihmisten sanat ja käytökset liian helposti itseeni, ja sehän ei tilannetta paranna. Välillä luulen, että ihmiset ajattelevat minusta samalla tavalla kuin itse itsestäni ajattelen. Toivon, että olen totaalisen väärässä.
Taaskaan en aio lukea tätä läpi ennen postausta, vaikka varmaan kyllä kannattaisi, todella pitkä tästä tuli ja asiat ei välttämättä liity aiheeseen, mutta taas sanon että pakko purkaa. Hassua, miten en aiemmin keksinyt käyttää avukseni nettiä. Tännehän saa kirjotettua ihan kaikki mikä mieltä painaa... :) Kiitos ihan oikeasti vastauksesta, tuntuu hyvältä että joku lukee ja auttaa (ja taas alkoi kerääntyä silmiin kyyneleet. :/ Puhuminen ei siis missään nimessä tule kyseeseen, ellen sitten pysty harjottelemaan näiden tunteiden hillintää...). Kiitos =)
Voi sua, kun tekis mieli rutistaa ja saada sut ajattelemaan itsestäsi enemmän! Sullahan on "kiltin tytön syndrooma" niinkuin mullakin oli aikoinaan. Voi kun voisit ajatella itsestäsi sen, mitä OIKEASTI olet eli yhtä arvokas kuin kaikki muutkin, aivan ihana ihminen sellaisena kuin olet!
Toi sun "vuodatus" puhuu just kiltin tytön syndroomasta eli yrität saada asiat kuntoon kotonakin eli olemalla selvittelijä ja olet onnellinen kun porukat on hyvällä tuulella. Yrität olla hyvä ihminen. Vaadit tässä tapauksessa aivan liikaa itseltäsi!!! Olet jo luonnostasi hyvä ja hyvää tarkoittava eli tarpeeksi!! Sinä RIITÄT juuri ihan omana itsenäsi!
Hellitä. Anna itsellesi armoa eli miksi sinun nimesi koulun listassa esim olisi kuulumaton?? Mikä tekee muista paremman kuin sinä?! hö. Tiedän, että tiedostat jo näitä asioita, koska kirjoitat niistä, mutta on varmaan tosi vaikeeta muuttaa itseään. Niinkuin sanoin: tilanne varmasti helpottuu ajan myötä, mutta nyt oikeesti mietit mikä tekee muista parempia ja arvokkaampia kuin sinä. Ja kun huomaat, ettei mikään, niin alat ihan aivopestä itseäsi. Hoet peilin edessä, että kelpaat ja olet tarpeeksi! Tuntuu hullulta, mutta niin on taipumus että ihminen elää todeksi sen, mitä sanoo eli jos vähättelet itseäsi niin...
En pysty sun oloasi helpottamaan, mutta tässä varmaan on sun itsesikin jo pohtimalle asialle aloitus. pistä vaikka listaa itsestäsi paperille eli plussat ja miinukset ja niin rehellisesti kuin voit!! Voin olla 100% varma, että plussaa tulee niin sata miljoonaa enemmän ja samalla voit listaasi lukiessa tarkistaa, kuinka samoja asioita voit sanoa tuttavistasi eli kuinka samalla viivalla olet muiden kanssa!!!
Kaikkea hyvää sinulle ja iso iso hali!! :)
Kiitos viestistä. Helpottaa oikesti kun joku haluaa auttaa :)
Voisin tosiaan sen listan tehdäkin. Kyllä mä välillä tunnun kelpaavan itselleni. On silti outoa tavallaan ajatella kuuluvansa joukkoon, kun tuntuu että kaikki muut ovat sellaisia ja minä tällainen. Ei ulkonäössäni varmaan mitään ihmeellistä ole, mutta kasvot näyttää aina tosi oudoilta... Hehe. Koulun vessassa tapahtuu aina niin, etten koskaan katso peiliin itseäni jos siinä on muita ihmisiä. Kasvot vaan näyttää niin oudoilta eikä sovi sinne muiden sekaan. Mutta toisaalta, jos muut peilaavat niin miksen minäkin? Voisin heti huomenna kokeilla. Seisahtaisin edes hetkeksi siihen muiden viereen ja vaikka haron hiuksiani, ihan sama :D On vaan ilmeisesti siis pakotettava itseni tekemään edes pieniä asioita edistymisen eteen.
Oon pohtinut näitä asioita nyt nämä pari päivää. Nyt kun saisi vielä yhteyden muihin ikätovereihin. Se onkin taas yksi lisäongelma (liittynee kaiketi näihin kaikkiin asioihin mistä ollaan puhuttu). Pitää kai vaan puhua aina jos on tilaisuus jotain sanoa. Mutta nyt sen listan kimppuun. Plussat ja miinukset. Toivon vaan että siitä tulee todenmukainen. :D Kiitos vielä kovasti! Oon oikeestaan ihan täpinöissäni, mitä jos oikeesti pystyisinkin muuttumaan? En ikinä ajatellut että nämä kaikki asiat voisivat olla yhteyksissä toisiinsa. Kiitos! (Hassua, miten ihminen ei joitain asioita oikeesti huomaa ellei joku niistä sano!)
Hei tosi hienoa, jos olet edes pienen toivonkipinän saanut tästä! Uskon, että hiljaa hyvä tulee!! :) Onhan tässä meikäläinenkin päässyt niin pitkälle elämässä, että en olisi ikinä uskonut. Siis en tarkoita "ulkoista" menestymistä, vaan sisäistä eli päässyt "möröistä" aika hyvin eroon. olen siitä iloinen ja nykyään kaikki tasapainossa ollut jo kymmenisen vuotta. Joten se on KAIKILLE mahdollista!
Tuo sun ulkopuolisuuden tunne on tuttua itseasiassa melkein kaikille. Jokainen on niin oma persoonansa, että kokee, ettei kuulu porukkaan, mutta itseasiassa siten onkin niin samanlainen kaikkien kanssa!! Hassua, mutta näinhän se on! :)
Aurinkoa kevääsi! Ja katsopa vaikka sinne koulun vessan peiliin ja näe sieltä kaunis ihminen!! Me kaikki ollaan kauniita, vaikka itsestä tuntuu, että naamalla ois nenä poskella ;) Ihminen vain on kaunis!
PS. Tuossa aikaisemmin kirjoittamassani viestissä puhuin "kiltin tytön syndroomasta", mutta yhtä hyvin se pätee poikiinkin. Meillä sekä minä, että veljeni on sellaisesta kärsinyt. Enhän tosiaan edes tiedä oletko tyttö/poika, mutta tää pätee sukupuoleen katsomatta :) Itselläni on kolme poikaa ja itseasiassa vanhin melkein sun ikäinen ja siksi ehkä vielä herkemmin aloin kirjoitella. Mutta nyt tää post skriptum saa liikaa pituutta :)
Hehee joo, tyttö olen :)
Voisin heti huomisesta lähtien ottaa itseäni niskasta kiinni ja ruveta ajattelemaan itsestä samanarvoisena. Eihän kukaan tällä tavalla mitään hyödy, haittaa tästä vain itselle on :/ En edes tiedä, milloin tämä menoni on tälläseksi mennyt, en edes osaa kuvitella elämää hyväitsetuntoisena :D Vois nyt tosiaan pakottaa itsensä pois täältä kuilun pohjalta. Voisi vaikka aloittaa jonkin uuden harrastuksen. (Paitsi että ajattelen aina noin, enkä kuitenkaan ole aloittanut... huoh.)
Tänään piristi päivää, kun kaverini pamautti koulussa että "Hei sullahan on kohta synttärit, tuu meille niin mä teen sulle ruokaa", se oli niin hassua :P En ole pitkään aikaan ollut ulkona missään kunnolla, joten on hyvä päästä edes johonkin. Pitää vaan nyt kokeilla tohon kaveriin vähän erilaista käyttäytymistä: sanoa mitä mieltä mistäkin asiasta on, ja kertoa kaikkia asioita. Joskus saatan nimittäin olla tylsä ihminen, no en ainakaan sinä päivänä aio olla. (Täytän siis 17, vaikka laitoin tonne aiemmin että olen jo 17, haha tässä näin nuorena on niin pakko olla aina edes vähän vanhempi kuin mitä on - no ei, mutta samahan se on kun alle viikko synttäreihin :D)
Ja hei ei tosiaan haittaa jos viestissä on pituutta, sitä on niin ilo lukea :) Harmi, että huomenna on niin lyhyt päivä niin ei tule oltua koulussa ja ihmisten kanssa oikeastaan yhtään tekemisissä, mutta voisinpa jotakin tänne sitten raportoida jos mieleen tulee tai jos edistystä on tapahtunut jotekin :DD
Muistinpa nyt taas, kun melkein vuosi on mennyt, että aloitin tällaisen keskustelun. Kaikenlaista sitä on ehtinyt tapahtua!
Nykyään en ole koulussa melkein koskaan yksin. Itse asiassa nauran siellä melkein koko ajan uusien kavereitteni kanssa. Tutustuin heistä muutamaan tämän lukuvuoden alussa, ja meistä (näistä uusista ja sellaisista epämääräisemmistä vanhoista kavereista) on tullut sellainen pieni kaveriporukka, eli on aina ihmisiä joiden kanssa olla. Kun muistelen viime kouluvuotta, tulee mieleen vain ne yksinäiset välitunnit syrjäisellä käytävällä syrjässä muilta ihmisiltä. No onneksi kaveritilanne tosiaan on kääntynyt ylösalaisin hyväksi, ja siitä osaan olla enemmän kuin kiitollinen.
Itsetunnosta en oikeen osaa sanoa juuta enkä jaata. On hyviä ja huonoja päiviä, ja vaikka hyvät päivät tuntuvatkin voittamattomilta, tuntuu silti siltä, että jokin vielä painaa ihan tuolla sisimmässäni. Ehkä vaan luulen niin. Tai sitten jotain on vieläkin pielessä.
Ulkonäkööni en enää juurikaan kielteisellä tavalla suhtaudu. Kyllä se on niin, että ne kaverit mun ympärillä on tuonut aivan valtavasti itsevarmuutta. Mä hymyilen enemmän ja huomaan olevani kaunis ihan samallailla kun muutkin ympärilläni olevat ihmiset. Kyllä niitä huonojakin päiviä on, totta kai. Mutta kaikilla on. Pitää vaan itse pysyä lujana (kun vielä itse sisäistäisin tuon asian!!)
Mutta toi ihan ekassa viestissäni ilmennyt ongelma ei ole tainnut mihinkään kadota. Aina kun itseään pitäisi puolustella, en yhäkään kykene siihen. Se hankaloittaa ihmisten kanssa kommunikoimista. Mä en ikinä, ikinä riitele kenenkään kanssa. Se on tavallaan saattanut mut ihan vahingossa sellaseen asemaan, että mä aina alistun tai luistan tilanteista missä pitäis tapella, ihan vaikka oman itsensä ja oikeudenmukaisuuden vuoksi. Hah, voi ei, miten säälittävää oli sekin, kun tässä pari päivää sitten kävin juttelemassa matikan opettajani kanssa. Ei siitä meinannut tulla mitään, tarkoitus oli pyytää vaihtamaan minun koepäivääni. No onneksi sain lopulta änkytettyä asiani ulos, vaikka vakuuttavuus oli kyllä miinuksen puolella. Vaikka syy olikin täysin hyväksyttävä, ja opettajakin ymmärsi sen heti kun sanoin. Mutta miten ihmeessä kykenisin takoamaan omaan päähäni, että minäminäminäminäMINÄ. Minä teen niin kuin parhaaksi näen ja että mun pitää puolustaa itseäni tilanteessa kuin tilanteessa jaja... Huh.
No. Matkaa on vielä eteenpäin vaikka kuinka paljon. Itse asiassa on vielä asioita, mitä en ole tässä käsitellyt lainkaan. No, kai niistäkin voi sitten alkaa puhua jos joku mukava edes vastailee tänne vielä! Ja äitsykkäliinulille vielä superkiitos vastauksista. Arvostan antamaasi apua ihan toden teolla. :)