Nyt omia tunteitani ajattelin hieman purkaa ja toivottavasti saada hyviä vinkkejä ja lohtua samassa tilanteessa oleville taikka saman tilanteen ohittaneille. Eli olemme mieheni kanssa seurustelleet kohta 2vuotta. Esikoisemme on nyt 3kkn ikäinen ja tuntuu ettei enää mikään ole ennallaan vauvan syntymän jälkeen. Ennen olimme todella rakastuneita ja se oikein huokui meistä.Emme riidelleet kovin paljoa ja tunsin itseni hyvin rakastetuksi. Seksiä harrastimme monta kertaa viikossa,jopa päivässä. Minä koin raskausaikani,sanoisinko epäoikeuden mukaisena. Minusta jäi tuntumaan,etten saanut odotusaikana lainkaan sellaista huomiota jota odottavan äidin tulisi saada. Minulla ei ollut ns. "oikeutta" raivostua (hormonien syystä siis) enkä saanut osakseni juuri minkäänlaista "erikoiskohtelua". Synnytyksen jälkeen sitten parisuhde muuttui. Minä kärsin lievästä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta,itkin päivät,yöt eikä mieheni huomioinut tai lohduttanut minua,koska hän ei tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä.
Ensimmäinen yhdyntä synnytyksen jälkeen oli todella mahtava,olihan edellisestä kerrasta jo pari kk. Mutta sen jälkeen asiat eivät enää ole olleet niin hyvin. Rakastetaan kumpikin toisiamme,mutta kun ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta. Seksiä tulee harrastettua enää 1-2vkn välein,joka on tässä suhteessa todella vähän. Tuntuu vaan,ettei ole haluja taikka tarvettakaan.
Mutta minä koen seksin jonkinlaisena rakkaudenosoituksena,muulla tavalla kun en sellaista huomiota enää parisuhteessa saa. eli koen ettei mieheni huomioi minua lainkaan. Itsetuntoni on todella nollassa ja tunnen itseni ällöttäväksi ja huonoksi naiseksi. Minun mielestä olisi todella tärkeää saada positiivista huomioita omalta mieheltään,etenkin näin synnytyksen jälkeen kun oma keho muuttui ja jo se alentaa itsetuntoa. Olemme riidelleet asiasta tuhansia kertoja ja se menee vain aina syyttelyksi ja parannusta asiassa ei tapahdu.Mieheni sanoo ettei ole minulle sitten se oikea mies,koska ei pysty tunteitaan välittämään. en vaadi paljoa,vain sen verran huomiota että tuntisin itseni hyväksi ja rakastetuksi,niin kuin ennen.
Kysynkin nyt hyviä vinkkejä siihen,miten asioista saisi puhuttua ilman "erokeskustelua" ja "syyttelyä"?
Miten olette saaneet seksielämänne takaisin raiteilleen?
Kuinka saan mieheltäni huomiota?
Asiat stressaa minua ja jo sekin vaikuttaa parisuhteeseemme. Rakastan miestäni enkä halua erota,mutta asioihin on tultava muutoksia sillä en voi enää henkisesti hyvin. Onko liikaa pyydetty?
Ensimmäinen yhdyntä synnytyksen jälkeen oli todella mahtava,olihan edellisestä kerrasta jo pari kk. Mutta sen jälkeen asiat eivät enää ole olleet niin hyvin. Rakastetaan kumpikin toisiamme,mutta kun ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta. Seksiä tulee harrastettua enää 1-2vkn välein,joka on tässä suhteessa todella vähän. Tuntuu vaan,ettei ole haluja taikka tarvettakaan.
Mutta minä koen seksin jonkinlaisena rakkaudenosoituksena,muulla tavalla kun en sellaista huomiota enää parisuhteessa saa. eli koen ettei mieheni huomioi minua lainkaan. Itsetuntoni on todella nollassa ja tunnen itseni ällöttäväksi ja huonoksi naiseksi. Minun mielestä olisi todella tärkeää saada positiivista huomioita omalta mieheltään,etenkin näin synnytyksen jälkeen kun oma keho muuttui ja jo se alentaa itsetuntoa. Olemme riidelleet asiasta tuhansia kertoja ja se menee vain aina syyttelyksi ja parannusta asiassa ei tapahdu.Mieheni sanoo ettei ole minulle sitten se oikea mies,koska ei pysty tunteitaan välittämään. en vaadi paljoa,vain sen verran huomiota että tuntisin itseni hyväksi ja rakastetuksi,niin kuin ennen.
Kysynkin nyt hyviä vinkkejä siihen,miten asioista saisi puhuttua ilman "erokeskustelua" ja "syyttelyä"?
Miten olette saaneet seksielämänne takaisin raiteilleen?
Kuinka saan mieheltäni huomiota?
Asiat stressaa minua ja jo sekin vaikuttaa parisuhteeseemme. Rakastan miestäni enkä halua erota,mutta asioihin on tultava muutoksia sillä en voi enää henkisesti hyvin. Onko liikaa pyydetty?
Vastaukset 19
Vanhimmat
On luonnollista, ettei pienen vauvan vanhemmilla ole aikaa ja energiaa seksiin. Meillä oli seksiä yhden käden sormilla laskettava määrä ensimmäisen vuoden aikana. Vauva valvotti ja kummaltakin oli halut kadoksissa. Vasta lähempänä 2 vuoden ikää seksielämä normalisoitui.
Teillä on nyt kaksi muutosta samaan aikaan. Parisuhde muuttuu ilman lapsiakin vähemmän intohimoiseksi ajan kanssa. Nyt samaan syssyyn teillä on vielä vauva. Älä edes mieti vauvan ensimmäisen vuoden aikana eroa tms isojen ratkaisujen tekoa, jos suhteessa ei ole väkivaltaa tai henkistä väkivaltaa tms kunnon syytä erota. Elämä vaan menee näin ja aika korjaa tilanteen. Itsetuntosi ei saisi olla riippuvainen ulkonäöstäsi. Jos voit huonosti muuttuneen kroppasi takia, tee asialle jotain. Joko aloitat kuntoilun tai opit hyväksymään muuttuneen itsesi, todennäköisesti molempia tarvitaan. Kukaan ulkopuolinen (eli miehesi) ei voi toiminnallaan korjata itsetuntoasi.
Tuen ja ymmärryksen puute on tietysti huonompi juttu, mutta siihen on vaikea vaikuttaa, jos keskustelu ei onnistu ilman syyllistämistä, syyllistymistä ja suuttumusta.
Aika auttaa, meillä poika jo kohta 11kk ja pikkuhiljaa alkaa seksielämä palautua normaaliksi. Meillä ei edes ollut seksiä vielä ollut kun poika oli 3kk. Ja huomiosta, muistatko sinä antaa sitä huomiota miehellesi? Meillä ainakin huomasin että minun huomio meni kaikki vauvalle niin eipä miestäkään kiinnostanut huomioida minua ennen kun minä ymmärsin että pitää minunkin suhteen eteen jotain tehdä ja mieskin kaipaa sitä huomiota.
Huomioin kyllä miestäni,kaikilla niillä viimeisillä voimillani mitä jaksan. Ja annan hänen hoitaa lastamme ihan rauhassa, siis silloin kun hän ylipäätään haluaa hoitaa..
Meillä vauva kohta 8kk ja seksiä ollut 3 kertaa. En ole ottanut asiasta mitään stressiä, koska kuuluu pienten lasten vanhempien asiaan. Eiköhän tuo taas normalisoidu, kunhan vauva kasvaa. Aika auttaa, uskon niin. Itseasiassa eipä ole kovin usein tullut seksi edes mieleen kun rankan päivän loputtua pääsee nukkumaan. Ollaan myös miehen kanssa puhuttu asiasta ja samoilla linjoilla ollaan. Meilläkin riidelty aika paljon, tuntuu, että väsyneenä saa riidan aikaiseksi pienestäkin asiasta.
Itselläni myös pientä synnytyksen jälkeistä masennusta, koin vauva-arjen rankempana kuin osasin kuivtella, vaikkei minulla mitään kovin suuria odotuksia /tavoitteita ollutkaan. Ja se, että olet aika yksin vauvan kanssa oli minulle yllätys. Mies kyllä huomasi tämän, mutta ei olikein osannut puhua siitä, kuittasi vain, että älä äiti ole masentunut. Muistan alun, kun itkettiin molemmat paljon minä sekä vauva.
Tsemppiä sulle!
-Meillä vauva kohta 8kk ja seksiä ollut 3 kertaa. En ole ottanut asiasta mitään stressiä, koska kuuluu pienten lasten vanhempien asiaan. Eiköhän tuo taas normalisoidu, kunhan vauva kasvaa. Aika auttaa, uskon niin. -
- Ei sen tarvitse "kuulua asiaan". Juuri tämä oli pointtini, etten halua niellä tätä kaikkea vain siksi koska se on ns. normaalia, ei se ole. Varsinkin kun itselläni alkaa halut olla melko kohdillaan, on sietämätöntä ettei mieheni enää halua minua muuta kuin silloin kun on "pakko" eli kun hänen oma libido tulee vastaan. Asia pitää ottaa esille jotta muutoksia saa aikaan, muutakin kuin odottelemalla. Paitsi tietenkin jossei omat halusi vaadi enempää seksiä kuin 2,5 kkn välein.
Meillä myös tällä hetkellä vauva 3kk. Seurustelimme mieheni kanssa nelisen vuotta ennen vauvan syntymää ja menimme jopa naimisiin kun olin viimeisilläni raskaana. Meillä tämä ns. hiipumisvaihe oli jo mennyt ja olimme jo ennen raskautta tottuneet siihen, ettei kaikki olekaan niin ihanaa ja helppoa aina. Riitoja on aina ollut paljon aika alkuajoista asti, mutta aiheet vain muuttuneet matkan varrella. Seksiä harrastimme ennen vauvan syntymää kohtuullisen usein ja syntymä jälkeen tähän päivään mennessä 2 kertaa. Enkä kyllä paljon enempää ole odottanutkaan.
Tiedän tarkalleen mitä tarkoitat raskausajan huomioimattomuudella, koin samaa myös itse. Mieheni alunperin vauvaa halusi enemmän, ja sitten lopulta kun olin raskaana, sain hoitaa kaikki neuvolat ja ultrat yksinäni. Mieheni ei kertaakaan hieronut jalkojani eikä loppuraskaudessa auttanut ylös autosta. Alkupahoinvointini oli kova ja oksensin päivät pitkät. Töistä tullessani oikaisin sohvalle ja mieheni hermostui. Olin kuulemma laiska lyllerö, joka vain makaa (tein kolmivuoroa tehtaassa). Tämän vuoksi en vauva-ajasta odottanut mitään sen enempää...Jopa pahempaan olin varautunut.
Kaikki kuitenkin on mennyt koko ajan parempaan suuntaan. En enää ole naiivisti ajatellut, että mieheni haluaa käyttää kaikki aikansa ja voimansa minun huomioimiseen. Tämä on aiheuttanut sen, että mieheni käyttää selvästi enemmän aikaa minuun ja vauvaamme ja ottaa meidät huomioon enemmän kuin olisin kuunaan kuvitellut.
Eli oma ohjeeni on, että lakkaa odottamasta erityiskohtelua ja avaa silmät niille minimaalisen pienille teoille, joita et ole tullut vielä ajatelleeksi. Se voi auttaa.
Lohdutan sinua, että varmaankin ainakin 80% pariskuninsta käy melkoista kamppailua vauvan ensimmäisne elinvuoden aikana. On se ensimmäisen vauvan saaminen niin suuri elämänmuutos, ettei siitä ilman ravistelua selviä.
Meillä takana on jo pitkä suhde (11 vuotta) ja alun rakkaudenhuuma on haihtunut jo kauan sitten. Yhä toki toisiamme rakastetaan, mutta se alkuhuuma on väistynyt ja muuttunut toisenlaiseksi rakkaudeksi. Raskausaikana meidän seksielämä tyssähti kokonaan, jälkikäteen vasta sain ongittua miehestäni syyn, ettei hän voinut rakastella, koska pelkäsi niin paljon satuttavansa pikkuistamme. Vaikka miljoonat kerrat olin kertonut, ettei se ole mahdollista. Seksiä oli harvoin, loppuajasta ei juuri ollenkaan. Synnytyksen jälkeen taas meni pari kk, koska epparini oli kipeä ja muutenkaan nyt ei heti tehnyt mieli. Myös miehelläni otti aikaa sopeutua uuteen rooliin isänä. No kun imetyshormoonit tasoittui ja seksi alkoi taas maistua, minä erehdyin aloittamaan pillerit ja siihen se halutus tyssäsi taas. Mielialavaihteluiden vuoksi lopetin pillerit ja nyt petipuuhat maistuu taas ja parisuhde kukoistaa. Se vei siis melkein 10 kuukautta, että voi taas sanoa, että meillä on jonkinlaista aikuisten tykkäämistä :)
Antakaa toisillenne aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen ja keskustelkaa ihan syyttämättä. Mitä jos sanot sille miehelle, että "kun sinä Kalle teet näin niin se tuntuu minusta tältä, onko asia niin?" Ja kyllä ne halut sieltä tulevat, kun uusi elämä alkaa luistamaan, univelat tasaantuvat, kroppa alkaa taas toimia. Ei kannata luovuttaa nyt! Omat makkarat ja vauvakilot ovat myös omiaan tappamaan halukkuutta, mutta ajan kanssa nekin sulavat :=
Tutulta kuullostaa, niin tutulta. Ihania, kärsivällisiä vastauksia!
Tiedän tasan miten ottaa itsetunnon päälle kun intohimoinen ja rakastettava seksi tyssää. Ei se välttämättä ole ulkonäöstä johtuva alemmuuskompleksi. Minä ainakin olen tottunut että minua jumaloidaan ja se osoitetaan nimenomaan spontaaneilla panohaluilla, joten intohimon kadottua olen ollut täysin maassa. Tunteet on ailahdelleet - välillä puhkun kestokykyä, että minähän en perkule luovuta, välillä itken pari päivää voimattomana putkeen, että tässäkö kulutan parhaimpi vuosiani selibaatissa kun ei minua arvosteta!
Meillä seksi lopahti suunnilleen kokonaan silloin kun tulin raskaaksi. Mieheltä löytyi aina jokin syy (raskaana olevat naiset eivät ole haluttavia / hengitykseni haisee pahalle / näytän elottomalta jnejne). Tulin torjutuksi pari kertaa todella ilkeästi ja otin niistä nokkiini, niistä jäi niin loukkaantunut olo, etten enää uskalla ehdotella mitään. Ja kun aloitteellisuus minun puoleltani on jäissä, on koko seksielämä ihan kuollutta.
Yritin ottaa miehen viiltävät kommentit rakentavasti ja rupesin ensimmäistä kertaa elämässäni oikein tälläytymään, käyttämään seksikkäitä vaatteita jne. mikä oli tietysti ihan naurettavaa - olen aina ollut pirun hyvän näköinen ja vetävä ihan sellaisena kuin olen ja pyristelyni näyttää joltain bimbolta näkyi varmaan kilometrien päähän. Huono itsetunto ei ainakaan vedä puoleensa.
Ekat puoli vuotta järjestin hormonimyrskyissäni riitoja aiheesta, rupesin paranoidiksi, syyttelin miestä pettämisestä, uhkailin erolla, itkin ja ruinasin ja pyytelin anteeksi ja vollotin ja sain pari kertaa sääliseksiä. Tajusin kuitenkin, ettei aihetta voi ottaa esille, kun siitä seurasi välittömästi syyttely-katkeroituminen. Aina kun päässäni kiristyi, päätin nostaa kissan pöydälle, mistä seurasi vain se, että mies lähti lätkimään pariksi päiväksi että saisin kasattua itseni. Oli joo ehdottoman autuasta olla raskaana!
Purin kuitenkin hammasta, ja nyt lapsi on 3kk, ja edelleen leikitään perhettä. Seksistä ei puhuta. Kaikkia riitaan johtavia aiheita vältellään. Silmiin ei katsota. Kumpikin haluaa että tämä suhde toimisi, mutta kun halut ovat tiessään.... Ja tätä pyörää on niin vaikea pysäyttää. Tulee itku kun ajattelee, että mennyttä ei saa takaisin.
Välillä mietin, että minulla itselläni on nupissa vikaa, kun lasken että edellisestä seksikerrasta on jo kuukausi aikaa, ja ahdistun. En edes välttämättä halua aktia mieheni kanssa, olen vain tottunut että hyvässä parisuhteessa on seksiä niin ja niin usein, ja ahdistun kun näin ei ole. Saan pakomielteen että nyt kun vauva nukahtaa, voitais helliä toisiamme, menen kyhnäämään, mutten uskalatehdö kunnon rivakkaa aloitetta ettei tule sormille, ja petyn ja katkeroidun ja itkeskelen taas kurjuuttani. Siinä seksissö on vaan joku sellainen läheisyys ja jakaminen mitä ilman parisuhde tuntuu kuorelta.
Synnytyksen jälkeen on välillä ollut toivoton olo, vaikka mies onkin kaksi kertaa lähestynyt minua ja tyydyttänyt minut vilpittömän rakastavasti. Niiden kertojen jälkeen jää vaan aina tyhjä olo, että seuraavaa kertaa saakin sitten taas odottaa monta viikkoa ja päähän siinä räjähtää.
Jotta auvoista on tämä vauva-arkikin.
Ehkä aika parantaa.
Vaikea yrittää auttaa.
Joku mainitsikin, että jotkut naiset keskittyvät vain lapseen ja mies jää toiseksi.
Mies voi olla myös mustasukkainen sinun ja vauvan läheisestä suhteesta.
Älä omi vauvaa, vaan anna miehenkin hoitaa häntä ilman liikoja ohjeita. Myös mies haluaa näyttää pärjäävänsä lapsensa kanssa. Useimmiten :)
Mitä, jos enemmän annat huomiotasi miehellesi. Ihan läheisyyttä aluksi. Menet kainaloon, et odota mitään. Hierot hartioita, kun vauva on nukahtanut. Annat lapselta liikenevän ajan miehesi käyttöön. Uskon, että hän voisi yllättyä iloisesti ja sitä kautta saisitte eloa myös muuhun toimintaan.
Huonoa oli se, että hän on haukkunut sinua vaikka miksi raskausaikana. Pitäisi selvittää, että onko hän enää samalla tavalla kiinnostunut sinusta kuin ennen. Välillä rakkaus ja halut katoavat, myös ilman lapsia. Joitakin miehiä voi ällöttää imettäminen, kun ovat tottuneet omistamaan naisensa ulokkeet ja nyt on joku nyytti niitä jakamassa.
Ensin läheisyyttä ja sitten avointa juttelua. Ehkä ne lukot aukeavat :)
Täällä kohtalotoveri. Tyttö on nyt 5 kk ja välistä tuntuu että hermot menee väkisinkin. Miestä kiinnostaa huomattavasti enemmän tietokone ja facebook-kaverit kuin oma nainen. Myös tytär jää helposti kakkoseksi, ellen patista häntä huomioimaan, että itsekin pääsen välillä esim. suihkuun rauhassa.
Minua ärsytti jo perhevalmennuksessa kun puhuttiin vain siitä että naista ei välttämättä haluta, kun meillä mieheltä hävisi halut melkein kokonaan jo odotusaikana, puhumattakaan muusta ns. erityiskohtelusta. Pari kertaa äijä on kärähtänyt pornosivuilta...
Eilen juuri keskusteltiin asiasta ja jotain ihme selitystä siitä miten suhtautuminen minuun ja naisiin yleensäkin on muuttunut synnytyksen jälkeen. Muka "arvostaa" enemmän nykyisin, niin ei sit halua seksiä. Käsittämätöntä sontaa. Sanoin että arvostuksen pitäisi näkyä nimenomaan teoissa ja jos arvostaa, niin tekis semmoisia juttuja mistä minä nautin jne. Ei tainnut muuttua meidän parisuhde keskustelemalla miksikään...
Mut jos saat seksiä 1-2 vkon välein, niin ole onnellinen! Meillä on ollut seksiä tähän mennessä siitä kun olin viimeisellä kuulla raskaana, tasan 4 kertaa! Eipä paljon mieli tee mennä toista hiplaamaan ja hartioita hieromaan (kuten joku ehdotti) kun itse on aina päivän päätteeksi ihan naatti vauvanhoidosta ja yks vaan istuu tietokoneen ääressä! Minähän tässä olen joutunut koko elämäni muuttamaan! Eikö olisi oikeus ja kohtuus saada edes joskus vähän hellyyttä ja läheisyyttä?
Kiitos kaikille hyvin ymmärtäväisistä ja kärsivällisistä neuvoista. Juu ei todellakaan tee paljon mieli tehdä toiselle mieliksi kun ei se toinenkaan laita tikkua ristiin sen eteen että minulla olisi parempi olla vaikka tietää,että olen osittain onneton. Vaikkakin olen niin monestehnytkin ,antanut miehelleni paljon huomiota ja näköjään monia askarruttaa juuri se, annanko minä miehelleni tarpeeksi huomiota ja toiseksi ns.vapautta lapsen hoidossa. No vastaus on,että kyllä annan huomiota,nyt vain olen tullut jo siihen pisteeseen etten jaksa jakaa sitä rakkautta koko ajan kun mitään en saa takaisin. Ja mitä vauvan hoitoon tulee, en todellakaan ole sellainen äiti joka "ylisuojelee" omaa lastaan jopa lapsen isältä,vaan todellakin annan hänen hoitaa lastamme ihan rauhassa. Kun näitä asioita kovasti miettii,huomaa, kuinka "katkera" sitä on siitä,kuinka "epäreilua" naista kohtaan tämä perheenlisääntyminen on. Tottakai miehellakin on siinä omat vaikeutensa mutta minä kokisin huomion saamisen ja edes pienen kunnioituksen tunteen nyt todella tärkeänä koska minähän se lasta kannoin,siinä samassa meni kroppa ja polla sekasin.Kestin kaikki raskauden vaikeudet ja hoidin silti myös "kotityöni" tunnollisesti, valaana olosta huolimatta. Jouduin paljon kärsimään eri asioista raskauden aikana,synnytyksestä puhumattakaan. Synnytyksen jälkeen jouduin itsekin ns. syntymään uudelleen,kun piti harjoitella elämään tätä uutta elämää,tällä uudella ajattelutavalla ja täysin uuden vartalon kanssa. Ja sellaiset jotka nyt takertuu tuohon "jouduin" sanaan -elkää vaivautuko, tottakai raskaus ja synnytys oli myös ihania asioita, rakastan lastani paljon,enkä voisi enää kuvitella elämääni ilman. Aina sitä jaksetaan jauhaa tasa-arvosta,mutta niin surullista kuin se on, ei se tule olemaan täysin mahdollista koskaan. Kokisin koko vauvan saamisen paljon tasa-arvoisempana jos nyt edes synnytyksen jälkeen saisin sitä huomiota ja arvostusta mikä raskausajasta jäi puuttumaan. Ja joku tuolla kysyikin, että olenko ajatellut tehdä vartalolleni jotain,niin kyllä,joka ikinen päivä teen jotain sen eteen että saisin mahan taas kuosiin (vaikka melko hyvin raskaudesta selvisinkin,ilman maha-arpia ja kilojakaan ei montaa jäänyt). Ja myös näiden vastausten luvun myötä olen oppinut arvostamaan enemmän sitä seksin määrää mitä meillä on. Mutta minusta aivan järkyttävän typerä ajattelu tapa on tuo "ETTEI LAPSEN ENSIMMÄISEN IKÄVUODEN AIKANA KANNATA TEHDÄ MITÄÄN SUURIA PÄÄTÖKSIÄ,ESIM. EROA KOSKIEN". HALOO,Vuosiko tässä pitää elämästään kuluttaa siihen että odottaa milloin asiat taas palautuvat "ennalleen". Olen varmaan kärsimätön, mutta minusta tuntuu että on typerää vain odotella vuoden verran asioiden normalisoitumista. Pitää ottaa härkää sarvista,nostaa kissa pöydälle ja niin edelleen. harmi vain että ollaan sellaisia yksilöitä ettei oikein hallita tuota riitelyä. Mutta viime riidan jälkeen sain miehelleni aika hyvin rauhallisesti puhuttua ja kerrottua asioista niin,että hän ymmärsi. Nyt vaan odotellaan että tepsikö se vai mennäänkö taas samaa rataa. Hyvin menee ainakin vielä,yhden viikon jälkeen,mutta jo kokemuksesta tiedän ettei näillä muutoksilla ole tapana kestää. Joten peukut pystyyn, eiköhän tämä tästä. Niinkuin eilisessä "Mitä nainen haluaa"-Leffassakin sanottiin, Olen joko kiinnostava,tai sitten en, Hän saa itse päättää! Tsemppiä kaikille kohtalon sisarille =)
Tuohon "Pari kertaa äijä on kärähtänyt pornosivuilta... -" juttuun lisäisin vielä oman mielipiteeni, Luojan kiitos mieheni on sellainen ettei sitä sitten kiinnosta nuo pornohommatkaan kun en minäkään. Hän ei ole ollut ikinä mikään pornonkyttääjä vaikka jo seurustelun alkuaikoina yritin hänelle vakuuttaa ettei se minua haittaa ( ei vissiin :D ). Ja nyt joku aattelee että kyllä on sinisilmänen akka mutta kun tuo nyt on totuus,toki hänellä joitain dvd:tä on,mutta sanotaanko,ettei ne ole käytössä kulunut. Mikäli ei jaksa minulle antaa huomiota taikka seksiä,on mun mielestä sitte ihan turha myöskään mitään pornoa alkaa vahtaamaan. Siinä vaiheessa kun oman naisen tarpeet on tyydytetty,voi harkita sitä "lisämateriaalin" käyttöä mutta ei todellakaan tällaisessa vaiheessa kun ei pysty omankaan naisen tarpeita tyydyttämään. taikka tätä mieltä minä nyt olen =)
No meillä lapsi on 1v 1kk vanha Ehdimme seurustella kolme vuotta ennen lapsen syntymää, kaksi vuotta olimme asuneet yhdessä. Ennen harrastettiin seksiä useamman kerran viikossa, vielä raskaana ollessanikin. Synnytyksen jälkeen ensimäinen kerta oli elokuussa ja toinen "heti perään" joulun jälkeen. Ja nyt odotellaan kolmatta kertaa :).
Me kyllä halitaan ja muutenkin ollaan lähekkäin, nukun miehen kainalossa. Huomioimme toisiamme koko ajan. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, olen kyllä mukana jos mies haluaa. Seksi ei vaan tällä hetkellä tunnu niin tärkeältä, ehkä sitten taas kun lapsi on vähän vanhempi.
Minullekkin tuollainen kävisi aivan hyvin, mutta olo on todella ala-arvoinen kun en ole seksiä eikä tuollaista läheisyyttäkään. Eihän sitä seksi ole pakko alvariinsa harrastaa jos tuntee itsensä rakastetuksi muulla tavalla.ihanaa olis tuommonen,todella.
onko muilla ollut vaikeuksia hyväksyä sitä ettei enää voi tehdä asioita niin kuin enne, nähdä kavereita tai lähteä oluelle. toisin kun taas mieheni, kyllä hän voi samalla lailla lähteä näkemään kavereitaan ja viettämään iltaa, minähän sitä vauvaa hoidan.
meillä on vauva 3kk ja mä olen tosi kateellinen ja mustasukkainen koska en voi tehdä samoja asioita kun mieheni.. hän käy ulkona ainakin kerran, yleensä kaksi viikossa. joka on mun milestä vauva perheen isälle aika usien? välilä mielikuvituskin laukkaa ja olen varma että hän pettää mua. jossain vaiheessa itkin hänelle sitä miltä tuntuu kun en voi vaan mennä(en sanonut hänen menemisitään) ja vastau oli että kyllä mä ymmärrän. niin varmaan.
harmittaa se että olen välillä tosi tyly häntä kohtaan, eikä tee mieli heliä tai ladella kauniita sanoja.
vaan sen takia että olen mustasukkainen.
ja välillä jopa tuntuu että "vihaan" (ehkä hieman liian vahva sana) häntä sen takia kun hän voi ja minä en.
en oikeen osaa puhuu asiasta. yleensä pähkäilen kaikkea vaan oman pääni sisällä ja itken hänen lähdettyään bailaamaan.
miten teillä on, käykö miehenne kuinka usein ulkona? kuinka usein on teidän mielestä ok? miten mun kannattaisi asia ottaa puheeksi?(miehelläni on hieman tapana draamailla) yms
mutta nyt ruvetaan opettamaan poikaa syömään tuttipullosta, joten kun se luonnistuu aijon kyllä lähteä ulos, en vaan sen takia kun miehenikin käy vaan siksi että ehkä se auttaa mua ton kateuden kassa.
ja voisin tuntee että kyllä mulla on samat oikeudet kun meihellanikin.
vaikka tulis fiilikdet etten haluaisi jättää vauvaa tai ettei se pärjää ilman mua tai että olen huono äiti koska meen.
seksi meillä on raskausaikana ja ennenkin sujunut. yleensä päivittäin on harrastettu.
ja aika nopeesti synnytyksen jälkeen taas aloitettiin. mieheni edelleen haluaa mua ja sekstaillaan n.3kertaa viikossa. nyt sekin on ehkä hieman ruvennut hiipumaan, johtuen juuri siitä että olen mustis ja kateellinen ja hieman katkera eikä mua sen takia kiinnosta..
Noi on ihan tuttuja tuntemuksia täälläkin. Ja varmasti ihan normaaleja! Minä en edes imetä vaan pumppaan kaiken maidon, jonka vauva saa pullosta. Eli voin periaatteessa aika vapaastikin mennä. Mutta ne miehen harrastukset... Meillä on kyllä tasan sovitut vapaaillat molemmille, mutta jotenkin minusta tuntuu, että useammin se oma vapaa jää syystä tai toisesta käyttämättä... Osin johtuu siitä, että vanhoja harrastuksia jäi pois odotusaikana eikä niitä ole vielä saanut aikaiseksi aloittaa uudelleen (rutiini puuttuu), osin siitä, että usein olen vaan niin väsynyt päivän jäljiltä, että haluan käyttää oman ajan lepäämiseen kotona (mikä on kaksipiippuinen juttu, koska lepo on välttämätöntä mutta niin olisi vauvasta eroon pääseminenkin välillä). Luulen kuitenkin, että omalla kohdalla kateutta/ärsytystä aiheuttaa eniten se, että kun mies on jo arkisin 8 tuntia joka päivä poissa töiden takia, niin tuntuu toisinaan kohtuuttomalta, että hän menee harrastuksiinsa vielä töiden päälle (ja tulee kotiin vasta 22-23). Ei se oikein perhe-elämältä tunnu jos tuollaisia päiviä on kaksikin peräkkäin... Puhumattakaan jos on ollut vaikeaa vauvan kanssa tai itsellä muutaman päivän univelka jo ennestään.
Yritän vaan ajatella, että tällaista tää nyt tällä hetkellä vaan on. Tilanteet muuttuu kuitenkin nopeastikin vauvan kanssa, aika lyhyt aikahan tämä loppujen lopuksi on. En tiedä ymmärtääkö mieheni pohjimmiltaan ärsytystäni, mutta olen siitä hänelle kyllä avoimesti kertonut. Ja turha sinänsä miettiä onko joku tunne/reaktio oikeutettu vai ei, ei se sitä ärsytystä silti poista.
Ota ihmeessä asia puheeksi miehesi kanssa! Ja todellakin otat sitä omaa aikaa ja unohdat saman tien tuollaiset "huono äiti" -ajatukset. Ne on oikeesti ihan hirveetä sontaa. Ei kukaan meistä ole parempi äiti sillä, että me kökötetään "lapsen ehdoilla" kotona ensimmäinen vuosi. Ja totuus on se, että ei se äiti mikään korvaamaton lapselle ole. Tärkeää on, että lapsella on hyvä hoitaja.
Vielä siis vastauksena kysymyksiin, että meillä on jaettu vapaaillat niin, että arkena kummallakin on 2 vapaailtaa, jotka saa käyttää niinkuin haluaa. Yksi arki-ilta ja viikonloput ovat sitten yhteistä aikaa. Ja ehkä noin kerran kuussa toinen käy viikonloppuna tapaamassa kavereitaan tai baarireissulla. Tosin nuo baarireissut eivät enää kummallakaan mene saman pitkän kaavan mukaan kuin silloin joskus.
Periaatteessa meidän systeemi toimii ihan hyvin, nyt vain viime aikoina on ollut erilaisia erikoistilanteita, joten ihan tasan ei ole nyt illat menneet (eikä se voi minusta ihan pilkulleen niin koskaan mennäkään).
Eli mua kanssa hetkittäin nyppii miehen vapaus kun oma tilanne on sidottu pieneen 5 viikon ikäiseen vauvaamme. Tiedän, lapsi on vielä kovin pieni ja elo siksikin stressaavaa kun ei ole mitään päivärytmiä ja elo tosi ennustamatonta. Ja vauva on vielä sitä sorttia ettei (ehkä pienuudestaan johtuen) viihdy yhtän itsekseen, vaan on ihan kanneltava tapaus syöttämisten ym. juttujen ulkopuolella. Vaunulenkille saattaa asettua kerran päivässä, hyvänä päivänä kaksi kertaa ja nukkua sen päälle 1-1,5tuntia, siinä on mun oma aika. Jolloin kuuntelen koko ajan että alkaako vauva itkeä.
Tämä vaihe ottaa aikansa ja kestää rajallisesti, mutta silti kadehdin miehen vapautta tulla ja mennä. Kamalaa,ihan kuin en haluaisi hoitaa lastamme. Tottakai haluan, mutta kun siinä on kiinni 24/7, alkaa olo käydä tukalaksi. Lasken koko ajan päiviä että lapsesta tulisi 2-3kk:n ikäinen ja arki voisi jotenkin alkaa jäsentyä. Ja yösyötöt vähentyä, toivon. Mies tuntuu solidaarisuudesta rajoittaneen menojaan, mutta kun hän tekee pitkää päivää töissä tällä hetkellä, hän ei kuitenkaan ole läsnä niin paljon kuin toivoisin. Onneksi äitini on tullut apuun välillä, sain pyydettyä tilanteeseen apua, niin vaikeaa kun se mulle onkin. Mutta edes 1-2 tuntia välillä kokonaan irti hoitovastuusta on vähentänyt mun kateutta.
Kyllä ne miehetkin on kateellisia äideille, jotka saavat olla rauhassa kotona vauvan kanssa, eivätkä joudu lähtemään aamuisin töihin.
Olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa siitä että myös mies voi olla tilanteesta jos ei ihan katellinen niin harmissaan kuitenkin. Eli siis siitä että "joutuu" lähtemään töihin eikä voi olla kotona. Meillä kuukauden ikäinen poikavauva jota mies alusta asti hoitanut vähintään yhtä paljon kuin minä. Huomenna kuitekin mies lähtee töihin -onneksi vain viikoksi jonka jälkeen jatkaa lomaa vielä muutaman viikon- ja on harmissaan kun pitää mennä, ei raaskisi! Ja molemmat ajateltiin eilen että on kyllä isyysloma tosi lyhyt ja järkätään asioita nyt niin että saisi isäkin pienen kanssa olla mahdollisimman paljon jo tämän ekan vuoden ja mun äitiysloma aikana. Onneksi tällainen järkkäily on mahdollista mun ammatin (mahis sunnuntaitöihin) ja miehen työjärjestelyiden ansiosta.
Mulla sinänsä kyllä ihanteellinen tilanne että mies osallistuu sekä kotitöihin että lapsenhoitoon aivan täysipainoisesti ja antaa mulle omaa aikaa ja päivälepoja - kuten minäkin sitten hänelle varsinkin näin futiksen MM-kisojen aikaan.. ;) . Tuntuu että kahdestaankin tekemistä on paljon että arki pyörisi mukavasti, puhumattakaan jos joutuisi yksin huolehtimaan kaikesta... Voimia teille ihan vilpittömästi!