mutta mikään ei tunnu enää miltään..mikään ei saa minua iloiseksi, töihin ahdistaa mennä..sainkin viime viikon sairaslomaa kun kävin lääkärille juttelemassa, kun isäpuoleni kuoli 2vk sitten..elämä on ollut yhtä alamäkeä vain koko ajan..mietin koko ajan äitini jaksamista, vaikka hän on aikuinen ja minä hänen lapsensa, mutta tunnen kauheaa syyllisyyttä kun en pääse katsomaan häntä aina kun haluaisin ja kumminki haluaisin olla hänen tukenaan nyt kun sitä tarvitsee..tämä vaan ei ole ensimmäinen kerta kun äitini aviomies kuolee, joten tiedän mihin kuntoon hän itsensä saa ryyppäämisellä..
aikaisemman tapahtuman aikoihin oli 13-vuotias..äiti ei oikein osannut tai pystynyt käsittelemään asiaa muuta kun juomalla ja minä parhaassa teini-iässä sit aloin karkaileen kotoa, kun oli paha kattella äitin pahaa oloo ja ryyppään aloin itsekin..koulut pääsin jotenkuten läpi, mutta ei asiat siitä ainakaan paremmaks menneet..mutsi alko käyttään huumeita ja mä asustelin kavereilla, meiltä vietii sit kämppäki alta eikä äiti oikein osannu huolehtia musta kun ei pystynyt pitään huolta edes itsestään..mun elämä oli tuolloin pelkkää pulloon turvautumista, kävin pimeissä töissä et sain ruokaa ja vaatteita..en tiedä kauan sitä kesti, mut jossai kohtaa äiti sit jotenki tajus että nyt tää touhu saa luvan riittää ja muutettii kyseisestä kaupungista pois..
kaikki alko menee paremmin, saatii toisesta kaupungista uus asunto josta pidettii paljon..ajattelin et kaikki olis hyvin nyt..nooh, äiti löysi itselleen miehen, väkivaltaisen sellaisen..ne ryyppäs sit yhdessä ja mä olin niiden riitojen välissä aina..asiaa ei tietysti auttanut alkoholisoituneet naapurit jotka ravas kantamassa viinaa meillekki..tää mies haukkui mua, mun äitiä, mun silloista poikaystävääni..mikään ei kelvannu ja se yritti ohjailla kaikkia asioita..en sit oikein sillonkaa viihtyny kotona, mutta oli taas jotenki syyllinen olo jos johonki lähti kun mietti et miten se äiti siellä oikei pärjää, et onkohan saanu turpaansa taas..
yritin siinä sitte käydä vähä ammattikoulua samalla, mikä menikin ihan hyvällä mallilla..kerran sit olin kaverini kans käymässä kahveella koulun jälkee kaupungilla niin mun veli soittaa..meidän kämppä on tulessa! en ollu uskoo sit vaan kysyin että voisko se toistaa..hän sano olevansa siinä pihalla ja pyysi mua sinne nopeesti, äiti oltii viety sit jo terveyskeskukseen kun oli hengittänyt savua..no siitä sitte lähettii kauheeta vauhtia tän mun kaverin kans kattoo mikä tilanne siellä on..talosta ei jääny niinku mitää jäljelle, meidän koko omaisuus meni sen mukana..oli se hienoo ajatella että kaikki mitä mä omistan on mun päälläni tällä hetkellä..ei jäänyt oikein mielenkiintoa kouluun tms..kaikki järjestelyt ihan alusta..äiti oli happikoneessa muutaman tunnin ja pääsi sit onneks pois, poliisit vaan kerto että jos olis jääny taloon sisälle edes muutaman minuutin ajaks vielä niin ei olis sieltä enää pois tullu...
siinä meni viikko et saatii uus asunto samasta kaupungista..no sit saatii onneks apuja tutuilta ja tuntemattomilta, huonekaluja ja kaikkee mahdollista..ihan hullua kun kaikki joutui ostaan uudestaan..yritinki siinä sit sopia koulun kanssa jos aloittaisin alusta ja saisin sit vaan hyväkslukuja yms..et kerkeis siinä sit n. puol vuotta sulattelee asioita kun käytii tukiryhmässä puhuun tunteista ja ajatuksista tuon tulipalon suhteen..koululla oltii mielissää ja ottivat mun ehdotuksen hyvillä mielin vastaan..taas löytyi jokin positiivinen ajatus, jos kaikki nyt alkais meneen paremmin...
siitä sitten pari kuukautta eteenpäin, mä erosin mun silloisesta kihlatusta..ehdittiin me 3v oleen yhdessä ja hän oli mun ainoo tuki ja turva tän paskan maailman keskellä, nyt sekin vietiin multa pois..mä en osannu enää muuta kun alkaa juomaan, heikko olin ja ravasin päivittäi baarissa..tuolloin kun ikää oli jo kerenny tuleen..tapasin miehiä mut kukaan ei tuntunu siltä että olis viittiny edes ajatella juttelua pidemmälle..kaverit oli onneks jonku verran tukena, vaikka ei ne tietystikään ymmärtäny yhtää miltä musta tuntuu sisältä...
nyt musta vaan tuntuu että en jaksa tätä elämää, ihan sama mitä teenkin niin kaikki vaan kaatuu päälle..en uskalla unelmoida mistään..isäni on alkanut nyt pitämään minuun yhteyttä kun lapsuudessani hän ei pystynyt, kun oli vankilassa..nyt hän haluaisi että muuttaisin Helsinkiin ja tekisimme tulevaisuudessa töitä yhdessä minun firmassani, mutta poikaystäväni ei ole kovinkaan innostunut ajatuksesta..toisinaan hän sanoo että voin mennä mutta tiedän että hän ei tarkoita sitä..en tiedä mitä pitäisi tehdä, olen jumissa tässä tilanteessa, en tiedä kuka olen ja mitä haluan..
aikaisemman tapahtuman aikoihin oli 13-vuotias..äiti ei oikein osannut tai pystynyt käsittelemään asiaa muuta kun juomalla ja minä parhaassa teini-iässä sit aloin karkaileen kotoa, kun oli paha kattella äitin pahaa oloo ja ryyppään aloin itsekin..koulut pääsin jotenkuten läpi, mutta ei asiat siitä ainakaan paremmaks menneet..mutsi alko käyttään huumeita ja mä asustelin kavereilla, meiltä vietii sit kämppäki alta eikä äiti oikein osannu huolehtia musta kun ei pystynyt pitään huolta edes itsestään..mun elämä oli tuolloin pelkkää pulloon turvautumista, kävin pimeissä töissä et sain ruokaa ja vaatteita..en tiedä kauan sitä kesti, mut jossai kohtaa äiti sit jotenki tajus että nyt tää touhu saa luvan riittää ja muutettii kyseisestä kaupungista pois..
kaikki alko menee paremmin, saatii toisesta kaupungista uus asunto josta pidettii paljon..ajattelin et kaikki olis hyvin nyt..nooh, äiti löysi itselleen miehen, väkivaltaisen sellaisen..ne ryyppäs sit yhdessä ja mä olin niiden riitojen välissä aina..asiaa ei tietysti auttanut alkoholisoituneet naapurit jotka ravas kantamassa viinaa meillekki..tää mies haukkui mua, mun äitiä, mun silloista poikaystävääni..mikään ei kelvannu ja se yritti ohjailla kaikkia asioita..en sit oikein sillonkaa viihtyny kotona, mutta oli taas jotenki syyllinen olo jos johonki lähti kun mietti et miten se äiti siellä oikei pärjää, et onkohan saanu turpaansa taas..
yritin siinä sitte käydä vähä ammattikoulua samalla, mikä menikin ihan hyvällä mallilla..kerran sit olin kaverini kans käymässä kahveella koulun jälkee kaupungilla niin mun veli soittaa..meidän kämppä on tulessa! en ollu uskoo sit vaan kysyin että voisko se toistaa..hän sano olevansa siinä pihalla ja pyysi mua sinne nopeesti, äiti oltii viety sit jo terveyskeskukseen kun oli hengittänyt savua..no siitä sitte lähettii kauheeta vauhtia tän mun kaverin kans kattoo mikä tilanne siellä on..talosta ei jääny niinku mitää jäljelle, meidän koko omaisuus meni sen mukana..oli se hienoo ajatella että kaikki mitä mä omistan on mun päälläni tällä hetkellä..ei jäänyt oikein mielenkiintoa kouluun tms..kaikki järjestelyt ihan alusta..äiti oli happikoneessa muutaman tunnin ja pääsi sit onneks pois, poliisit vaan kerto että jos olis jääny taloon sisälle edes muutaman minuutin ajaks vielä niin ei olis sieltä enää pois tullu...
siinä meni viikko et saatii uus asunto samasta kaupungista..no sit saatii onneks apuja tutuilta ja tuntemattomilta, huonekaluja ja kaikkee mahdollista..ihan hullua kun kaikki joutui ostaan uudestaan..yritinki siinä sit sopia koulun kanssa jos aloittaisin alusta ja saisin sit vaan hyväkslukuja yms..et kerkeis siinä sit n. puol vuotta sulattelee asioita kun käytii tukiryhmässä puhuun tunteista ja ajatuksista tuon tulipalon suhteen..koululla oltii mielissää ja ottivat mun ehdotuksen hyvillä mielin vastaan..taas löytyi jokin positiivinen ajatus, jos kaikki nyt alkais meneen paremmin...
siitä sitten pari kuukautta eteenpäin, mä erosin mun silloisesta kihlatusta..ehdittiin me 3v oleen yhdessä ja hän oli mun ainoo tuki ja turva tän paskan maailman keskellä, nyt sekin vietiin multa pois..mä en osannu enää muuta kun alkaa juomaan, heikko olin ja ravasin päivittäi baarissa..tuolloin kun ikää oli jo kerenny tuleen..tapasin miehiä mut kukaan ei tuntunu siltä että olis viittiny edes ajatella juttelua pidemmälle..kaverit oli onneks jonku verran tukena, vaikka ei ne tietystikään ymmärtäny yhtää miltä musta tuntuu sisältä...
nyt musta vaan tuntuu että en jaksa tätä elämää, ihan sama mitä teenkin niin kaikki vaan kaatuu päälle..en uskalla unelmoida mistään..isäni on alkanut nyt pitämään minuun yhteyttä kun lapsuudessani hän ei pystynyt, kun oli vankilassa..nyt hän haluaisi että muuttaisin Helsinkiin ja tekisimme tulevaisuudessa töitä yhdessä minun firmassani, mutta poikaystäväni ei ole kovinkaan innostunut ajatuksesta..toisinaan hän sanoo että voin mennä mutta tiedän että hän ei tarkoita sitä..en tiedä mitä pitäisi tehdä, olen jumissa tässä tilanteessa, en tiedä kuka olen ja mitä haluan..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olet ilmeisesti nuori aikuinen.
Jos asut suurella paikkakunnalla hakeudu nuorisopsykiatrian polille, muuten terveyskeskus olisi hyvä vaihtoehto aloittaa. Ja kerrot tuon minkä kerroin tåällä.
Sinun tehtäväsi ei ole pitää huolta äidistäsi. On hänen oma tehtävänsä
Onko sinulla yhtään ystävää, entä veljesi? Voisiko joku ystävistäsi tulla sinun tueksesi sinne terveyskeskukseen? Entä kouluterveydenhuolto?
Oletko töissä?
Hae apua itsellesi.
olen 20-vuotias nuori nainen ja minulla on työpaikka, viime viikon olin sairaslomalla ja olen miettinyt meneväni uudestaan lääkärille hakemaan lisää sairaslomaa..on muutamia ystäviä joiden kanssa olen yhteydessä vain puhelimitse, näen heitä todella harvoin kun asun sen verran kaukana heistä..tällä hetkellä asun pienellä paikkakunnalla..olen yksinäinen, juurtunut paikoilleni..veljeni kanssa emme ole pahemmin yhteydessä, hänellä on kiireinen elämä lapsen ja naisensa kanssa ja hekin asuvat minusta kaukana..
kiitos vastauksestasi, en todellakaan tiedä mistä aloittaa ja hakea apua..varmaankin joku ystävistäni voisi tulla kanssani terveyskeskukseen..kun vaan osaisin pyytää, se vaan on vaikeaa tunnustaa omat ongelmansa..