Miksi aina keväisin poden suht kovaakin masennusta. Lähes tulkoon aina tähän aikaan vuodesta, kun aurinko alkaa paistamaan kovempaa ja lumet sulamaan niin masennun ja alan haikalemaan menneitä. Koen myös kaiken muuttuneen liian nopeasti ja paljon vähän liiankin negatiivisessa mielessä. Lisäksi olen muuten vain masentunut enkä edes tiedä kunnollista syytä. Ehkä koen olevani entistä yksinäisempi ja syrjitympi, vaikkei niin todellisuudessa ole, koska minulla on kavereita vaikkei niin hirveästi olekkaan. Lisäksi melkein aina tahdon eristäytyä muista.
Tähän tilaan voisin antaa esimerkkinä tämmöisen:
Aloitin tammikuun alussa erään urheilukurssin, joka kestää huhtikuun puoleen väliin asti. Jotenkin tässä loppuvaiheissa muistelee koko ajan niitä alku aikoja siitä kurssista ja harmittelee kurssin päättymistä. Samoin on myös koulun kanssa yleensä tähän aikaan vuodesta, kun tajuan loman alkavan jo 8-10 viikon kuluttua. Tämän seurauksena alan hakemaan niitä samoja virekkeitä mitä minulla oli silloin, kun olin onnellinen. Alan kuuntelemaan samaa musiikkia, pelaan samoja pelejä ja pyrin keskustelemaan ihmisten kanssa samoista asioista kuin silloinkin. Koitan jotenkin huijata itseäni ja palauttaa sen ajankohdan takaisin kuitenkaan onnistumatta siinä.
Kyseinen olotila on toistunut vuodesta toiseen juuri samoina vuodenaikoina. Se lakkaa ajan myötä, kun saan jotain muuta aktiviteettiä elämääni korvikkeeksi, mutta se kestää suht pitkään. Joskus vasta kesäloman loppuessa, jolloin koulut alkavat uudestaan ja saan tuntea sen paluu arkeen tunteen. Ehkä samalla minulla on haikea tunnetila siitä, kun lumet sulavat pois ja alkaa kesä. Kuitenkin itse nautin talvesta vaikken kyllä kylmyydestä.
Jos nyt joku haluaa vertailukohtaa siihen minun olotilaani niin miettikääpä miltä tuntuu, kun matkustatte ulkomaille. Epäkotoisa ja vierasolo, kun ei juurikaan kuule omaa äidinkieltään ja on vähän kuin yksinään. Ainoa ero näillä kahdella tunne tilalla on se, että lomamatka muuttuu hauskaksi parissa yössä, kun taas tämä kevät masennukseni on joka päiväistä.
Sinällään jännä juttu, että olen masentunut aina, kun on valoisaa ja kirkasta. Aivan kuin kehoni erittäisi aina jotain hormoonia vähemmän tai enemmän, jonka seurauksena alan potemaan masennusta. Yleensähän sanotaan ihmisten olevan masentuneita pimeyden takia. Itse taas nautin siitä, että on pimeää ja saan elää keinovalaistuksessa. Erikoista, mutta silloin olen pirteimmilläni ja TODELLA PALJON innostuneenpi kaikesta.
Pitäisikö puhua psykiatrini kanssa tästä. Kuitenkin tämä tila vaikeuttaa opiskeluja, koska muistot eivät anna mahdollisuutta keskittyä lukemiseen. En kuitenkaan haluaisi masennuslääke kuurillekkaan, koska ongelmat ratkeisivat jopa sillä, että saisin uusia sosiaalisiakontakteja, jotka auttaisit taas unohtamaan turhan entisen murehdin.
Tähän tilaan voisin antaa esimerkkinä tämmöisen:
Aloitin tammikuun alussa erään urheilukurssin, joka kestää huhtikuun puoleen väliin asti. Jotenkin tässä loppuvaiheissa muistelee koko ajan niitä alku aikoja siitä kurssista ja harmittelee kurssin päättymistä. Samoin on myös koulun kanssa yleensä tähän aikaan vuodesta, kun tajuan loman alkavan jo 8-10 viikon kuluttua. Tämän seurauksena alan hakemaan niitä samoja virekkeitä mitä minulla oli silloin, kun olin onnellinen. Alan kuuntelemaan samaa musiikkia, pelaan samoja pelejä ja pyrin keskustelemaan ihmisten kanssa samoista asioista kuin silloinkin. Koitan jotenkin huijata itseäni ja palauttaa sen ajankohdan takaisin kuitenkaan onnistumatta siinä.
Kyseinen olotila on toistunut vuodesta toiseen juuri samoina vuodenaikoina. Se lakkaa ajan myötä, kun saan jotain muuta aktiviteettiä elämääni korvikkeeksi, mutta se kestää suht pitkään. Joskus vasta kesäloman loppuessa, jolloin koulut alkavat uudestaan ja saan tuntea sen paluu arkeen tunteen. Ehkä samalla minulla on haikea tunnetila siitä, kun lumet sulavat pois ja alkaa kesä. Kuitenkin itse nautin talvesta vaikken kyllä kylmyydestä.
Jos nyt joku haluaa vertailukohtaa siihen minun olotilaani niin miettikääpä miltä tuntuu, kun matkustatte ulkomaille. Epäkotoisa ja vierasolo, kun ei juurikaan kuule omaa äidinkieltään ja on vähän kuin yksinään. Ainoa ero näillä kahdella tunne tilalla on se, että lomamatka muuttuu hauskaksi parissa yössä, kun taas tämä kevät masennukseni on joka päiväistä.
Sinällään jännä juttu, että olen masentunut aina, kun on valoisaa ja kirkasta. Aivan kuin kehoni erittäisi aina jotain hormoonia vähemmän tai enemmän, jonka seurauksena alan potemaan masennusta. Yleensähän sanotaan ihmisten olevan masentuneita pimeyden takia. Itse taas nautin siitä, että on pimeää ja saan elää keinovalaistuksessa. Erikoista, mutta silloin olen pirteimmilläni ja TODELLA PALJON innostuneenpi kaikesta.
Pitäisikö puhua psykiatrini kanssa tästä. Kuitenkin tämä tila vaikeuttaa opiskeluja, koska muistot eivät anna mahdollisuutta keskittyä lukemiseen. En kuitenkaan haluaisi masennuslääke kuurillekkaan, koska ongelmat ratkeisivat jopa sillä, että saisin uusia sosiaalisiakontakteja, jotka auttaisit taas unohtamaan turhan entisen murehdin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
No sama ongelma täällä. Aurinko raastaa ihmisen julmasti hereille ja kun ei psyykkinen vointi ole yhtä kuin kevään voima, tuloksena on kevätmasennus. Mie kyllä olen jo sairaseläkkeellä masennuksen vuoksi ja masennun myös muina vuodenaikoina mutta keväät ovat aina olleet vaikeimpia.Karmivaa ahdistusta ja väsymystä.En tiedä mitään keinoja tähän ehkä kellariin pitäisi muuttaa (vitsi). Sairaala taitaa kutsua taas meikäläistä. MIkään ei kiinnosta ja hyvää mieltä tuo. Vaikka elämässäni on iloisiakin asioista kuten lapset. Syy on yksinkertaisesti tuon valtavan valon joka heittää masentuneen ylle kohtuuttomia vaatimuksia.
Heikkomielinn, puhu asioista psykiatrisi kanssa
Keväthelvetit ovat tuttua juttua monen masennusvuoden ajalta jo. Kevät on ylivoimaisesti ikävin vuodenaika. Kevät on "itsemurhien luvattua aikaa".
Pimeydestä olen pitänyt aina, jo ennen kuin olin masentunut. Ja nauttinut vuodenaikojen vaihtelusta (jonka ihminen tosin on onnistunut senkin tältä planeetalta pilaamaan - no, ehkä pian kaikki palaa, niin ei tarvitse masentua enää keväästäkään). Tämä talvi oli hieno. Tuleeko talvia vielä, minulle tai yleensä?
Nyt ainakin tuntuu, että kevät on taas samaa paskaa kuin aina ennenkin, siltä tämä pahasti näyttää, tämänhetkinen tilanne ja olosuhteet. Sitä huomaa oman yksinäisyytensä ja yleensä mahdottomuuden enää elää tätä elämää oikein mitenkään taas selvemmin. Kaikki yrityikset tehdä niin ovat taas valuneet hukkaan ja törmänneet seiniin.
Mitä tässä enää keväitä kaivataan, kun mikään ei muutu eikä herää eloon tässä elämässä?
pää säkkiin ja säkin suu kiinni, nin on keväälläkin pimeää.
Muuttolinnuissa keskustellaan kevätväsymyksestä ja kaamosmasennuksesta.
http://www.verkkoklinikka.fi/keskustelut/&c=3608453&f=6968964
Talvella olet kokemuksellisesti yhtä vuodenajan olemuksen kanssa, se on "lohdullinen", samanlainen kuin sinäkin, et ole poikkeava: on hämärää, ihmiset ovat hillittyjä, käpertyneitä, kaikki on kuin levossa, pysähtyneempää, niin kuin sinäkin...
Mutta SITTEN!! Ahh!!
Sitten on se MAALISKUU!! ON valoa! Onnen aika on tullut! Linnut innoissaan livertävät! Ei aikaakaan, kun on jo kevään ja yliopppilaiden riemujuhla vappukin!!! Kaikki ELÄMÄÄ ja toimintaa täynnä!!
Tämä kai korostaa vakavasti masentuneen erillisyyden tunnetta.
Nuorempana keväät olivat minullekin helvetillisiä. Aivan kuin maaliskuun valo olisi ollut rehvakkaan vihamielinen ilkkuva valonheitin, joka poimii minut keilaansa ja osoittaa sormella: Mut kattokaa tota!!(Varsinkin vappu ja valkolakkien riemu olivat tuskallisia. Lohdutukseksi kaikille nuoremmille haluan sanoa, että hoitakaa masennustanne, älkää antako periksi, olkaa itsellenne sallivia ja armollisia. Itse nautin nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, mielestäni ihanaa elämää terveempänä kuin koskaan.)
Ihanasti kirjoitettu :)