Olen 16-vuotias tyttö, kohta 17. Elämäni on ollut aina hyvin vaikeaa, tuntuu kuin koskaan en olisi ollut onnellinen. Olisi niin paljon kysyttävää, niin paljon kerrottavaa, mutta en osaa pukea niitä sanoiksi, eikä ne edes mahtuisi tähän alkuunkaan kaikki.
Olen saanut lestodialaisen kasvatuksen, jos sen voisi niin sanoa. Vanhemmat ovat aina sanoneet olevansa uskovaisia, mutta se ei todellisuudessa pidä paikkaansa. Heidän elintapansa kertoo sen. he juovat kaikilta salaa, katsovat televisiota, kiroilevat ja ym.ym. Isä on hyvin väkivaltainen ollut meitä kohtaan, niin monesti on saanut sitä paeta. Hän on uhannut useasti tappaa meidät kaikki, hän huuta ja kiroaa äitille ja meille lapsille. Äitikin on sairas, masentunutkin. Molemmat ovat siis mielisairaita ja kummallakin on lääkitys. En ole koskaan voinut puhua vanhempieni kanssa. Ihan pienestä asti on pitänyt pärjätä yksin. Isä on pakottanut kaikki tekemään vain töitä, myös äitin. Vanhemmat käyvät puhumassa psykiatreilla, mutta ei siitä kauheasti apua ole, perhe elämä kotona ei ole mitään mukavaa.
Välit sisaruksiini on etäiset ja kylmät, ainoastaan pikkusiskoni ja-veljeni kanssa tulen toimeen ja voin jotenki puhua.
Perheessä on tapahtunut niin paljon pahaa, etten voi edes kertoa niitä. kaikki ovat tulleet henkisesti ja myös fyysisesti pahoinpideltyä.
Itsellänikin on lääkitys. kärsin vakavasta masennuksesta, sosialistisen tilanteiden pelosta (pelkään ihmisiä ja uusia paikkoja)Olen hyvin väsynyt. Olen hyvin ujo ja vetäytyvä. Sisälläni on kokoajan paha olla, olen menettänyt elämänhaluni ja olen monesti suunitellut itsemurhaa, jopa yrittänyt sitä. Käyn itsekin nuorisopsykologilla, joka on kyllä auttanut vähän.
Nykyään asun viikot pois kotoa, koska opiskelen eri paikkakunnalla, viikonloput olen kotona.
Minun on ollut aina hyvin vaikea saada ihmissuhteita, joten minulla ei juurikaan ole kavereita taikka ystäviä. Pienenä minulla oli yksi ystävä joka oli minulle todella tärkeä. Yläasteelle mentyäni eräs tyttö alkoi tekemään tuttavuutta, mutta en päästänyt häntä lähelleni. Pikkuhiljaa ystävystyimme, mutta samalla välit entiseen ystävään hiipuivat. uusi ystäväni oli minulle todella tärkeä. Vietimme aikaa paljon yhdessä. Kasiluokan loputtua kun tuli kesäloma, sain tietää että ystäväni oli rakastunut minuun, ystäväni oli tyttö ja hän oli rakastunut minuun. Suhteemme läheni, emme kuitenkaan seurustelleet. Tunsin itseni hetken onneliseksi. Mutta ysiluokan loputtua aloimme seurustelemaan ja ongelmat alkoivat jälleen kasvaa. huhu kiersi suhteestamme vaikka sen kielsimme ja piilottelimme sen. Kun vanhempame kuuli huhuista, he suuttuivat ja tekivät kaikkensa ettemme voisi olla yhdessä. Se oli valtavaa sotaa. Koko suku oli minua vastaan, kaikki oli minua vastaan. Minulla oli ainostaan tyttöystäväni. Taistelin sinnikäästi vastaan, mutta olin erittäin väsynyt ja heikko. Jouduin lähtemään kotoa pois. Halusimme tyttöystäväni kanssa samaanpaikkaan opiskelemaan ja tiesimme että vanhemmat tulisivat tekemään kaikkensa ettemme pääsisi yhteen. Minun vanhemmat yrittivät saada minut mielisairaalaan koska heistä lesbous on vakava sairaus. he haukkuivat ja uhkailivat minua että tyttöystävääni. Vaikka kaikki näytti toivottomalta pääsin samaan kouluun hänen kanssaan psykiatrini avulla.
nyt kun olemme samassa koulussa ja vanhemmat eivät ole enään riesana ja he ovat uskovat sen jotenki että olemme vain ystävia koska olemme niin väittäneet, sillä emme voi antaa sitä ilmi että seurustelemme. Saamme siis olla vanhemmilta rauhassa. Mutta mikään ei mennyt parempaan suuntaan, mikään ei mennyt niinkuin suunnittelimme. Minun ja tyttöystävämme tuli jokin, en tiedä mikä. Aloimme riitelemään jatkuvasti ja riitelemme yhä. Riidat ovat päivittäisiä.En tiedä mikä meihin meni, hän muuttui yhtäkkiä aivan toiseksi ihmiseksi, hän oli niin vihainen, pettynyt, masentunut, väsynyt... mutta rakastin häntä enemmän kuin mitään muuta. Luovun kaikesta hänen takiaan. Menetin perheeni hänen takiaan, tein kaikkeni hänen vuokseen. Mutta me vain riitelimme vaikka vihdoin saisimme olla yhdessä.
JATKUU AllA
Olen saanut lestodialaisen kasvatuksen, jos sen voisi niin sanoa. Vanhemmat ovat aina sanoneet olevansa uskovaisia, mutta se ei todellisuudessa pidä paikkaansa. Heidän elintapansa kertoo sen. he juovat kaikilta salaa, katsovat televisiota, kiroilevat ja ym.ym. Isä on hyvin väkivaltainen ollut meitä kohtaan, niin monesti on saanut sitä paeta. Hän on uhannut useasti tappaa meidät kaikki, hän huuta ja kiroaa äitille ja meille lapsille. Äitikin on sairas, masentunutkin. Molemmat ovat siis mielisairaita ja kummallakin on lääkitys. En ole koskaan voinut puhua vanhempieni kanssa. Ihan pienestä asti on pitänyt pärjätä yksin. Isä on pakottanut kaikki tekemään vain töitä, myös äitin. Vanhemmat käyvät puhumassa psykiatreilla, mutta ei siitä kauheasti apua ole, perhe elämä kotona ei ole mitään mukavaa.
Välit sisaruksiini on etäiset ja kylmät, ainoastaan pikkusiskoni ja-veljeni kanssa tulen toimeen ja voin jotenki puhua.
Perheessä on tapahtunut niin paljon pahaa, etten voi edes kertoa niitä. kaikki ovat tulleet henkisesti ja myös fyysisesti pahoinpideltyä.
Itsellänikin on lääkitys. kärsin vakavasta masennuksesta, sosialistisen tilanteiden pelosta (pelkään ihmisiä ja uusia paikkoja)Olen hyvin väsynyt. Olen hyvin ujo ja vetäytyvä. Sisälläni on kokoajan paha olla, olen menettänyt elämänhaluni ja olen monesti suunitellut itsemurhaa, jopa yrittänyt sitä. Käyn itsekin nuorisopsykologilla, joka on kyllä auttanut vähän.
Nykyään asun viikot pois kotoa, koska opiskelen eri paikkakunnalla, viikonloput olen kotona.
Minun on ollut aina hyvin vaikea saada ihmissuhteita, joten minulla ei juurikaan ole kavereita taikka ystäviä. Pienenä minulla oli yksi ystävä joka oli minulle todella tärkeä. Yläasteelle mentyäni eräs tyttö alkoi tekemään tuttavuutta, mutta en päästänyt häntä lähelleni. Pikkuhiljaa ystävystyimme, mutta samalla välit entiseen ystävään hiipuivat. uusi ystäväni oli minulle todella tärkeä. Vietimme aikaa paljon yhdessä. Kasiluokan loputtua kun tuli kesäloma, sain tietää että ystäväni oli rakastunut minuun, ystäväni oli tyttö ja hän oli rakastunut minuun. Suhteemme läheni, emme kuitenkaan seurustelleet. Tunsin itseni hetken onneliseksi. Mutta ysiluokan loputtua aloimme seurustelemaan ja ongelmat alkoivat jälleen kasvaa. huhu kiersi suhteestamme vaikka sen kielsimme ja piilottelimme sen. Kun vanhempame kuuli huhuista, he suuttuivat ja tekivät kaikkensa ettemme voisi olla yhdessä. Se oli valtavaa sotaa. Koko suku oli minua vastaan, kaikki oli minua vastaan. Minulla oli ainostaan tyttöystäväni. Taistelin sinnikäästi vastaan, mutta olin erittäin väsynyt ja heikko. Jouduin lähtemään kotoa pois. Halusimme tyttöystäväni kanssa samaanpaikkaan opiskelemaan ja tiesimme että vanhemmat tulisivat tekemään kaikkensa ettemme pääsisi yhteen. Minun vanhemmat yrittivät saada minut mielisairaalaan koska heistä lesbous on vakava sairaus. he haukkuivat ja uhkailivat minua että tyttöystävääni. Vaikka kaikki näytti toivottomalta pääsin samaan kouluun hänen kanssaan psykiatrini avulla.
nyt kun olemme samassa koulussa ja vanhemmat eivät ole enään riesana ja he ovat uskovat sen jotenki että olemme vain ystävia koska olemme niin väittäneet, sillä emme voi antaa sitä ilmi että seurustelemme. Saamme siis olla vanhemmilta rauhassa. Mutta mikään ei mennyt parempaan suuntaan, mikään ei mennyt niinkuin suunnittelimme. Minun ja tyttöystävämme tuli jokin, en tiedä mikä. Aloimme riitelemään jatkuvasti ja riitelemme yhä. Riidat ovat päivittäisiä.En tiedä mikä meihin meni, hän muuttui yhtäkkiä aivan toiseksi ihmiseksi, hän oli niin vihainen, pettynyt, masentunut, väsynyt... mutta rakastin häntä enemmän kuin mitään muuta. Luovun kaikesta hänen takiaan. Menetin perheeni hänen takiaan, tein kaikkeni hänen vuokseen. Mutta me vain riitelimme vaikka vihdoin saisimme olla yhdessä.
JATKUU AllA
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pari viikoa sitten rakkaani jätti minut, enkä ymmärrä syytä vieläkään. hän sanoo rakastavansa enemmän minua enemmän kuin mitään muuta, ja että välittää minusta. hän halusi olla enään korkeintaan vain kaveri ja että emme jatka enää samaa polkua jaett miunun pitäisi mennä muualle kouluun. Sain puhuttua että saisin pysyä hänen vierellään ja että menisisimme samalle paikkakunnalle opiskelemaan. Rakastan häntä aivan suunnattomasti, en ymmärrä mikä häneen on mennyt. Hän ei suostu puhumaan asioista ja hän valehtelee asioista, jospa suurista asioista. Se miten hän loukkasi ja satutti minua oli järkyttävää, menetin luottamukseni häneen lähes täysin ja silti rakastan häntä.
Minä tahtoisin elää elämäni hänen kanssaan, koska rakastan häntä aivan suunnattomasti. Hän sanoi miettivänsä vielä suhdettamme.
kaiken lisäksi olen erittäin mustasukkainen ja omistamisenhaluinen. En hyväksy oikein hänen juomisen haluaan ja hänen kavereitaan. Epäilen sitä että hän pettää minut. itselläni kuin ei ole kavereita ja hänella on, itse en voi juoda perheeni ja sijaintini vuoksi, mutta hän pystyy.Hän ei pidä juurikaan minun yhteyttä viikonloppuina ja lomilla eikä kerro mitään. hän salaa asioita ja valehtelee. En hyväksy hänen juomistaan, koska epäilen enkä enään osaal uottaa hänen. Hän ei edes yritä saada luottamustani takaisin. Mitä minä teen? Kuinka voi muuttua hänelle kelpaavaksi? Kuinka voisin omalta osaltani lopettaa riitelyn ja vähentää mustasukkaisuuttani...
Tarvitsen apua ja neuvoa. Minulla ei ole muuta syytä elää kuin hän jota rakastan ja olen menettänyt hänet jo osaksi, syistä jota en lainkaan ymmärrä. vaikka hän rakastaa minua, silti ei välttämättä tahdo seurustella.Silti hän suutelee ym.
Olen täysin raunioina. En jaksa enään taistella tätä paskaa maailmaa vastaan. Olen ihan yksin täällä ja nytkin vain ajattelen itsemurhaa, koska olen ihminen josta ei välitetä eikä minua huomata.
olet hieno ihminen ja hienoilla ihmisillä on syytä elää.Voimia sinulle:)
Varmaan hankala uskoa, mutta eiköhän tilanteesi tuosta helpota ajan kanssa, ja toivottavasti pääset yli noista surullisista asioista - yritä vaan jaksaa! Vaikea tässä muutakaan tapaa on neuvoa, sun pitää vain olla päättäväinen ja kestää. :s
Itelläni on ollut myös melko vaikeaa aikaa tämä nuoruus, olen kokenut perheväkivaltaa (myös fyysistä että henkistä), asunut laitoksessa, tullut petetyksi suhteissa, ollut kiusattu peruskoulussa, lopettanut koulun kesken.. Kaikenlaista sitä on.
Mutta nyt elämä alkaa vihdoin tuntua hyvältä, kun aiemmista vaiheista on päästy yli! :) Niinpä suosittelisin sunkin vaan jaksavan vaikeiden aikojen läpi, kyllä se elämä siitä helpottaa joskus.
Sanon heti, että lestat on lähes kaikki piilojuoppoja ja harrastaa kaikkea "jumalan selän takana"!
Nimimerk. lestadiolaisperheessä asunut!
Sulla on ollu tosi rankkaa. Mullakin on elämä, joka ei ole mennyt niinkuin moni nuori suunnittelisi. Voisin puhua sun kanssa sun murheistas enemmän jos haluat! :) Oon ite tyttö -94 syntyny eli täytän 16....ilmeisesti sua siis vuoden nuorempi. Voisin olla sun tukenas, jos haluat. Ymmärrän että on vaikeaa tuollaisessa tilanteessa ja parhaalta ratkaisulta tuntuisi itsemurha, mutta silti on AINA joku joka jäisi suremaan sinua ja et voi itsekään tietää mitä sen jälkeen on. Voimia sä tuut tarvitsemaan ja tukea. Menneisyys tulee varmaa kalvaamaa sua useampaan kertaan, mutta siitäkin voi päästä yli. Sitä hiukan ihmettelen että jos vanhemmillasi on lääkkeet ja käyvät psykiatrilla tai semmosella niin miten apua ei ole löytynyt? No, eihän kaikki saa koskaan apua tollaisessa tilanteessa, mutta voisin auttaa ainakin puhumalla sun kanssas. Mulla ei perheen kans tollalailla oo mitää ongelmia, mutta kaikenlaista muuta murhetta ollu elämässä ja itsekin olen keskivaikeastimasentunut. Nyt tosin jo parantumaan päi :).
PS. Jos nyt haluat jatkaa keskustelua mä voisin ainakin tukea ja puhua sun kans jos annat mesesi. :) Voit lähettää sen sähköpostiin jos et haluu sitä laittaa tänne näytille. Se on: [email protected]
(Se on vähä outonimi toi sähköposti, ku en sitä käytä paljon. Tein sen va sen takii ettei mun nimee näy siin :) ) Mut voit lähettää sinne meseosoittees (siis jos sulla semmoinen nyt on) Nii voin puhuu sun kans :D