Tämä ei varmaan ihan tänne kuulu,mutta pakko purkautuu. Minulla on tosi paha mieli lapseni puolesta,kun häntä ei kutsuta kaverisynttäreille,eikä hänen synttäreille tulla. Hän harrastaa, on hyvä koulussa,poika 10v. ja ystävällinen. Mutta hänellä on tourette ja adhd,joka ilmenee kyllä hieman käytöksessä ja aiheuttaa hämmennystä. Häntä ei siis pelätä tms. mutta pidetään ärsyttävänä.Kuitenkin hän tuntee pahaa mieltä,kun kaverit hylkii.
Meidän lasta ei kutsuta
synttäreille
141076
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
jos järjestäisit teillä kutsut, jonne kutsuisit myös äidit, mikseipä isätkin, mukaan? Ehkä se hälventäisi ennakkoluuloja.
Tuo on tosi kinkkinen juttu. Jos luokka alkaa syrjiä jotakuta vapaa-ajalla, niin siihen pitää puuttua sekä koulussa että vapaa-ajalla. Usein törmää siihen, että opettajat levittelevät käsiään ja sanovat, että ei kuulu heille mitä vapaa-ajalla tapahtuu. Mutta ei se aivan noin ole.
Jotain kuitenkin voi koulukin tehdä: opettaja voi pitää huolen, että koulussa oppitunneilla tehdään töitä kaikkien kanssa, yhteisöllisiä menetelmiä voi myös lisätä luokassa; opettaja voi myös pitää huolen, että välitunneilla ketään ei syrjitä, ja opettaja voi myös organisoida välitunneille yhteisöllisiä pelejä ja leikkejä. Ota asia puheeksi opettajan kanssa.
Koulun on helpompi puuttua asioiden kulkuun ennaltaehkäisevästi tai alkuvaiheessa, ennen kuin syrjintä on kehittynyt voimakkaammaksi kiusaamiseksi. yleensä aina kiusaaminen lähtee syrjimisestä. Kiusaaminen johtaa eristyvään sosiaaliseen käyttäytymiseen, heikentää oppimistuloksia ja aiheuttaa melenterveysongelmia. Siinä vaiheessa kun kiusaaminen on niin pitkällä, että se näkyy syrjimisenä luokkatilanteissa, ollaan usein jo hankalassa vaiheessa, jota on vaikeampi korjata. Siksi koulun pitää puuttua myös vapaa-ajalla tapahtuvaan syrjintään silloin kun kyse on koulun oppilaiden välisistä suhteista.
Yritä myös tutustua joihinkin poikasi kavereiden vanhempiin. Yleensä vanhempien välinen kanssakäyminen parantaa lasten välisiä suhteita myös. Tiedän, ettei se aina ole helppoa, jos tekee pitkiä työpäiviä eikä jaksa olla tekemisissä uusien ihmisten kanssa. näin minullakin oli kun lapset olivat tuon ikäisiä.
Voihan sitä niinkin ajatella, että kaikilla ei ole paljoa kavereita. Joillakin on vähemmän ja joillakin on enemmän kavereita. Yleensä fikuilla on vähemmän. Eli jos olisi edes yksi tai kaksi kaveria, niin sekin riittäisi. Omista lapsistani yhtä syrjittiin myös tuon ikäisenä. Kun hänen luokalleen tuli uusi oppilas, jota kiusattiin, niin hän alkoi tuon kiusatun kaveriksi ja heistä tulikin tosi hyviä ystäviä. Nuo lapset ovat vieläkin ystäviä, kirjoittavat tänä keväänä ylioppilaiksi ja ovat innostuneita elämästä.
Näin jälkikäteen ajatellen on vain hyvä, että he eivät olleet mukana siinä alakoulun ydinjengissä, joka jo kuutosluokalla harrasteli kaikenlaista pahistelua, ja yläasteella tulivat mukaan päihteet. Nyt siitä porukasta on osa jo selvästi tipahtanut väärille raiteille.
Ikävää :-( Näin on myös joskus meidän lastenkin kohdalla, vaikka heillä ei mitään sen kummempia "erityispiirteitä" olekaan. Joillekin synttäreille ei aina saa kutsua ja jotkut eivät tule heidän synttäreilleen.
Mitäpä jos järjestäisitte hänelle perheen kesken tosi kivat synttärit? Esim. aina synttärinä pääsisi kylpylään, huvipuistoon tms. mikä nyt lasta kiinnostaa.
Aktiivisesti kannattaa yrittää vähän toisten äitien kanssa olla yhteyksissä, jospa hän jonkun synttäreille saisi joskus kutsun, mutta kannattaa myös ottaa asia siten, että jos ei kutsuta, ei kutsuta ja yritetään sen kanssa elää.
Tiedän henkilökohtaisesti miltä kutsumatta jättäminen tuntuu... Minulla ei ollut luokalla kovinkaan paljon kavereita, nykyisinkin kaikki ystäväni ovat rinnakkaiselta. Mutta tulihan niitten luokkalaistenkin kanssa alemmilla luokilla vietettyä aikaa. Silloin, kun ei kiusattu, meillä kaikilla meni tosi hyvin. Olin itsekkin paljon iloisempi siitä, kun vanhemmat erosivat. Mutta sitten, on se joo tosi hauskaa, kun itse kutsun luokkalaisia synttäreille ja he tulevat. Mutta sitten kun he jakavat kutsuja luokassa olen aina se jonka ohi kävellään. Muut lähtevät pitämään hauskaa, kun minä kyyhötän yksin kotona.
vielä pahemmalta tuntui, kun yhtenä päivänä kyselin luokkalaisiani ulos, mutta kenellekkään ei käynyt. Seuraavana päivänä koulussa kuulin jokaisen heistä olleen erään luokkatoverini juhlissa! Jotkut heistä puhuivat siitä salaa ja kuiskaten, ja jos kysyin mistä he puhuvat sain vastaukseksi ei kuulu sulle. Toiset puolestaa kailottivat siitä suureen ääneen, tahalleen minun lähelläni. Olin todella surullinen monta päivää sen jälkeen. Minua syrjittiin agressiivisuuteni tähden, sillä kotonani riideltiin ennen eroa joka päivä, ja käyttäydyin itsekkin sen mukaisesti. Nyt olen aivan normaali, viihdyn ulkosalla ja teen koulutehtäväni huolella, enkä edes suutu helposti. Siltikkin olen yhä aina se, joka valitaan viimeiseksi ja opettajan pakottamana liikuntatunnin joukkueeseen...
Hyvin kirjoitit. Kirjoituksesi herätti paljon tunteita.
Bää, tunnen itseni todella tyhmäksi ja ilkeäksi äitipuoleksi, sillä olen varoittanut lapsiani oleilemasta liikaa mieheni ex-vaimon lasten kanssa, jotka käyttäytyvät agressiivisesti. Eihän ne lapset tosiaan ole agressiivisia vaan he vain reagoivat ympäristöönsä. Voisi tehdä hyvää heille, jos olisi enemmän rauhallisia kavereita.
Olit rohkea kun kerroit oman tarinasi.
Kiitos kommentista "ilkeä äitipuoli". Me lapset tosiaan reagoimme herkästi ympäristöömme. Ikää itselläni on viikko yli 13-vuotta ja olin vanhempien eron aikaan alle kahdeksan.
Aloittajalle vielä: Jos lapsesi ei käyttäydy niin kuin minä, hätäpäivää ei pitäisi olla. Kavereita voi löytyä jopa kävelylenkiltä. Olisi tietenkin hyvä, jos kavereita ei tarvitsisi metsästää. Harrastuksista ym. löytyy takuuvarmasti. Eikä sillä ole väliä minkä ikäisiä- ja mitä sukupuolta he ovat. Omani olivat aina pikkutyttönä poikia... Ja sitten, jos tilanne tuosta paranee, ei tee pahaa jos kaverit vaihtuvat. Lujat ystävyyssuhteet kehittyvät vuosien varrella, niin kuin minunkin kohdallani. Valitsin välituntiseurakseni muita kaltaisiani, koulukiusattuja. yhdessä olemme paljon vahvempia kiusaajia vastaan, ja jokainen lohduttaa aina jos jotakuta päästään kiusaamaan. Nykyään olemme yhdessä lähes joka päivä. Ja me vain ajauduimme porukaksi vaihtopenkiltä.
Minusta taas lasten ei tarvi toimia terapiaryhmänä sellaiselle, joka voi käydä yksi kaks käsiksi tai alkaa huutamaan ja haukkumaan muita. Terapiointi on aikuisten tehtävä.
Älä kuitenkaan ala selittämään. Tuosta viestistä sain heti sellaisen käsityksen, että tuntisit minut jotenkin ja tietäisit tasan tarkkaan miten minä olin agressiivinen. Ja kukaan ei tarapioi, sillä meistä tuli kavereita vasta kun aloin rauhoittumaan.
... ja kutsua synttäreille ei tule. Mutta hänen synttäreille kyllä tullaan. Onko lapsellas muuten kavereita vapaa-aikana? Siihen voisi panostaa. Yksi tai kaksi hyvää kaveria, joiden kanssa voisi nähdä vaikka niin että sinä olisit mukana ohjaamassa tilannetta parempiin uomiin, jos lapsesi käytös alkaa ärsyttää kaveria. Hyvä tilanne olisi myös jos lasten vanhemmista löytyisi joku kiva johon voisit itse kaverustua(voisit puhua tilanteesta) ja hänkin ohjaisi omaa lastaan kaverustumaan sun lapseesi. Kannattaa ehkä unohtaa ennakkoluulot "pojat leikkii poikien kanssa" tai " synttäeille kutsutaan luokkakavereita" Ystävät voivat olla myös toiselta luokalta tai vastakkaista sukupuolta tai eri koulusta, kunhan ystäviä on aluksi edes jossain.
Niin, ikävä juttu, mutta ei voida vaatia että mukaan kutsutaan sellaisia lapsia joiden seurassa ei viihdytä.
Ilkeämilinen voisi sanoa että adhd:n myötä on saatu kurittomuuskin diagnosoitua...
Usein kuulee että kaikkien kanssa täytyy tulla toimeen mutta kaikkien kanssa ei tarvitse olla kaveri. Todella surullista. Työpaikkakiusaamisen siemen itää tuollaisessa syrjinnässä, ja Suomi pysyy itsemurhien luvattuna maana.
Aikuiset todellakin voisivat käyttäytä kuten aikuisten kuuluu ja edes yrittää olla kavereita vaikka kaikki eivät ole samanlaisia. Vaatiihans e hyvää itsetuntoa, että pystyy sietämään erilaisuutta, mutta kannattaa tosiaan yrittää luoda yhteisöllisyyttä ja hyväksyä porukkaan kaikki. Näin meilä kaikilla on parempi olla.
adhd onkin kurittomuutta,mutta meillä se on Toureten liitännäissairaus. Mutta sekin ,onko sairaus adhdta vai kurittomutta,saadaan aika äkkiä selville lääkityksessä. Adhdn lääkitys ei auta kurittomuuteen tai käytöshäiriöihin. Se auttaa ainoastaan keskittymiskyvyn vaikeuksiin.
Ainut ongelma mikä näkyy poikamme käytöksessä on Tourette.
ettei sun poika ole ilkeä toisille, tai kiusaa ketään tai ei itse halua osallistua??? Kannattaa kysellä myös omalta lapselta tuntoja kavereita kohtaan, eikä miettiä, kun toiset eivät halua olla hänen kanssaan tai kutsu.
En syytä lastasi, mutta lapsilla on tapana salailla asioita..
Olen nyt itse ollut aktiivisempi toisia vanhempia kohtaan ja tavallaan tehnyt työtä lapseni puolesta,kun hän ei osaa oikein luoda kaverisuhdetta(tai siis tutustua). Olen tiennyt ja tiedän edelleen,että poikaani kiusataan. Ei suoranaisesti fyysisesti,mutta esim. jos poikani menee ruokalassa istumaan jonkun pojan viereen,nostaa hän tarjottimensa ja lähtee pois,niin että poikani jää yksin. Häntä ei oteta leikkiin mukaan,hänelle nauretaan.Ehkä siitä juontuu myös se,että hän pelkää ottaa kontaktia toiseen lapseen.Koulussa hänellä on yksi kaveri,mutta nyt muuttaa pois ,eli seuraavana syksynä ei sitäkään ole.
Harrastuksen kautta otin itse yhteyttä erääseen äitiin ihan muissa asioissa,ja olimme menossa kauppaan niin poikani tuli mukaani käymään tämän toisen äidin luona.Siellä sattui olemaan tämä poika joka on samassa harrastuksessa(jo kauan),mutta jotenkin heillä onnistui kaveruus heti. Ei aiemmin,mutta nyt kun minä olin mukana.Sama juttu aina,olen lähtenyt poikani kanssa ulos eräälle kentälle,jossa oli pari poikaa,jotka ovat kiusanneet jopa lyömällä poikaani,tutustuin itse ensin heihin ja juttelin mukavia..hetken päästä nämä pojat huuteli pojalleni,että tulisi mukaan leikkiin,joka värjötteli piilossa,kun niin pelkäsi.