oon 24v ja aina avautunu poikien kesken ja aina kahestaan niiden kanssa. poikaporukassa tuntuu aina enemmän ja vähemmän ulkopuoliselta. pojat ja nykyään miehet ei kiihota mutta jotenkin oon tullu aina riippuvaisiks miespuolisista tutuista ja kavereista. oonko sitte vaan niin herkkä vai luonnevikainen, mutta naiset saa vaan pään pyörälle. en niiden kanssa ole koskaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta pystynyt kommunikoimaan mitenkään luonnollisesti.
kuitenkin jo pentuna olin paljon tekemisissä tilanteista riippuen aikuisten naisten kanssa. nyt kun mietin niin mulle itelle se tuntu ihan "normaalilta" ihmissuhteelta. jotenkin tuntuu että onko se ylpeyttä ja jonkunlaista narsismia kun noin nuori uskottelee itselleen että se aikuinen on ihan aidosti mun kanssa tässä tilanteessa. jotain kummaa tyydytystä saanu sillä. heti kun tuli nuorempi eli 20-30v nainen niin niiden kanssa ei juttu juurikaan luistanu. mitä paremman näkönen niin sitä vaikeampaa ja puihin menevää. itellä ikää ollu n. 5-10v. oli siellä muutama vanhempi mieskin about 45-55v jotka samalla tavalla työskenteli siinä ympäristössä missä oltiin tekemisissä. niiden mukana kuljin enkä ikinä ajatellut että ne on mulle isä tai äiti-hahmoja, vaan nimenomaan jollainlailla kuitenkin tasavertasia. tietysti jos aikuinen, kai niillä jonkunlaista luonnetta on kuitenkin ollu koska ikinä en muista että olisin suuttunut tai ollu vihoissani jostain näille. menee taas jaaritteluks. sitä mietin, että onko toi narsismia vai ihan normaalia lapsen huomion- ja hyväksynnänhakemista? onko se vaikuttanut aikuisiän tilanteeseen.
luin eilen netistä huonosta itsetunnosta ja liian herkistä miehistä. alotin jälkimmäisestä ja tajusin että ensimmäinen on mulla se syy, toinen seurausta. se herkkyys on varmastikin viimestään tällä iällä jo luonteenpiirre? mutta huono itsetunto tekee mahdottomaks elää sen kanssa. kun kelailee ja analysoi, sillon kun yrittää keskittyä tekemättä niin kerääntyy kierrokset ja lopulta ahdistus hajottaa. tänään tuntu ei pelkästään masentavalta kun tajusin että eilisen parin viinapaukun tuoma lievä krapula tuntu helvetin hyvältä, olin sentään duunissa ja hoidin työni mallikkaasti niin kuin tapana on. mulla on ollu nyt muutaman viikon haaveissa hoitaa asiat kuntoon ja lähteä hankkimaan koulutus mahdollisimman pian. tavotteena on kuitenkin ei enempää eikä vähempää kuin korkeakoulututkinto. sillon kun iskee päivän aikana se masentava hetki niin tuntuu huvittavalta ajatukselta että ikinä olis oikeasti rahkeita. tulee mieleen että eikä juopoilla ole samanlaisia nousuja ja laskuja kännien aikana ja välillä. onko siinä just kyse morkkiksesta kun selvinpäin tajuaa että kännissä on kuvitellut itsensä eri ihmiseksi ja ylpeys on ehkä ilmottanut itestään. kadotin taas jos tässä nyt oli ees mitään ajatusta.
tässä vaiheessa oon yleensä pyyhkiny tekstin pois tästä ja sulkenu sivun tmv. tulee aina se fiilis että miks kirjotan tällasta keräänkö mä jotain sääliä. sitten siihen alkaa uskomaan ja vissiin se heikko itsetunto mollaa sen ylpeyden piiloon, sitäkin alkaa jännittää. nyt tankkaan vähän hyvää elämää enkä häpeä!
kuitenkin jo pentuna olin paljon tekemisissä tilanteista riippuen aikuisten naisten kanssa. nyt kun mietin niin mulle itelle se tuntu ihan "normaalilta" ihmissuhteelta. jotenkin tuntuu että onko se ylpeyttä ja jonkunlaista narsismia kun noin nuori uskottelee itselleen että se aikuinen on ihan aidosti mun kanssa tässä tilanteessa. jotain kummaa tyydytystä saanu sillä. heti kun tuli nuorempi eli 20-30v nainen niin niiden kanssa ei juttu juurikaan luistanu. mitä paremman näkönen niin sitä vaikeampaa ja puihin menevää. itellä ikää ollu n. 5-10v. oli siellä muutama vanhempi mieskin about 45-55v jotka samalla tavalla työskenteli siinä ympäristössä missä oltiin tekemisissä. niiden mukana kuljin enkä ikinä ajatellut että ne on mulle isä tai äiti-hahmoja, vaan nimenomaan jollainlailla kuitenkin tasavertasia. tietysti jos aikuinen, kai niillä jonkunlaista luonnetta on kuitenkin ollu koska ikinä en muista että olisin suuttunut tai ollu vihoissani jostain näille. menee taas jaaritteluks. sitä mietin, että onko toi narsismia vai ihan normaalia lapsen huomion- ja hyväksynnänhakemista? onko se vaikuttanut aikuisiän tilanteeseen.
luin eilen netistä huonosta itsetunnosta ja liian herkistä miehistä. alotin jälkimmäisestä ja tajusin että ensimmäinen on mulla se syy, toinen seurausta. se herkkyys on varmastikin viimestään tällä iällä jo luonteenpiirre? mutta huono itsetunto tekee mahdottomaks elää sen kanssa. kun kelailee ja analysoi, sillon kun yrittää keskittyä tekemättä niin kerääntyy kierrokset ja lopulta ahdistus hajottaa. tänään tuntu ei pelkästään masentavalta kun tajusin että eilisen parin viinapaukun tuoma lievä krapula tuntu helvetin hyvältä, olin sentään duunissa ja hoidin työni mallikkaasti niin kuin tapana on. mulla on ollu nyt muutaman viikon haaveissa hoitaa asiat kuntoon ja lähteä hankkimaan koulutus mahdollisimman pian. tavotteena on kuitenkin ei enempää eikä vähempää kuin korkeakoulututkinto. sillon kun iskee päivän aikana se masentava hetki niin tuntuu huvittavalta ajatukselta että ikinä olis oikeasti rahkeita. tulee mieleen että eikä juopoilla ole samanlaisia nousuja ja laskuja kännien aikana ja välillä. onko siinä just kyse morkkiksesta kun selvinpäin tajuaa että kännissä on kuvitellut itsensä eri ihmiseksi ja ylpeys on ehkä ilmottanut itestään. kadotin taas jos tässä nyt oli ees mitään ajatusta.
tässä vaiheessa oon yleensä pyyhkiny tekstin pois tästä ja sulkenu sivun tmv. tulee aina se fiilis että miks kirjotan tällasta keräänkö mä jotain sääliä. sitten siihen alkaa uskomaan ja vissiin se heikko itsetunto mollaa sen ylpeyden piiloon, sitäkin alkaa jännittää. nyt tankkaan vähän hyvää elämää enkä häpeä!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ensimmäinen askel lienee se, että lakkaa diagnosoimasta itseään ja antaa ammattilaisen tehdä sen. Ihmiset tuppaavat etsimään syitä omaan epätäydellisyyteensä psykologian piiristä ja viehättyvät erityisesti sellaisista mielen- tai persoonallisuushäiriöistä, jotka ovat jotenkin kytköksissä tavallista korkeampaan älykkyyteen. Ei välttämättä kannata lähteä rakentelemaan mielikuvitusvankilaa itselleen, vaan hakea apua, jos on syytä epäillä, että avulle olisi tarvetta.
Tuskin mielenterveysalan ammattilaiset mitään kaikkitietäviä ovat, saattavat tosin koulutuksensa puolesta joitain summittaisia periaatteita ihmisen ajattelusta tietää ehkä jonkin verran keskivertoa tavista enemmän - tietysti joskus pitää käyttää maksullista ihmistä kuuntelemaan murheitaan kun ei kuuntelevaa korvaa välttämättä muuten saa.
Olen itse huonosta itsetunnosta kärsivä mies ja olen ollut paljon tekemisissä itseäni vanhempien naisten kanssa, luulen että tämä on epäterveellistä nuorelle miehelle - miehen pitäisi saada olla "mies" joka pitää huolta nuoremmista/heikommista tms. huomaavaisuuden ja avun tarpeessa olevista naisista, ellei tähän ole mahdollisuutta niin miehen on vaikea kehittää ominaisuuksia joita häneltä monissa tilanteissa vaaditaan.