Avioeroja, armoa ja uusia häitä

Meitä oli kolme - äiti, isä ja minä, kunnes isä löysi työpaikaltaan uuden läheisen ystävän ja rakkaan. Minun lapsuuteni mureni silloin, mutta haaveet kantoivat elämää eteenpäin.

Sitten yhtenä päivänä minut kutsuttiin todistamaan isäni ja uuden rakkaan hääjuhlaa kirkkoon. Silloin minut puettiin ihanaan prinsessamekkoon ja hiukseni koristeltiin kukilla ja helmillä. Minua neuvottiin kävelemään somasti ja minua kehoitettiin hymyilemään kauniisti kuin oikea prinsessa.

Juhlavieraita oli paljon. Katseita oli paljon. Minua pelotti ja hirvitti niin, että hymyilin kaikilla voimillani ja katsoin pappia suoraa silmiin. Pappi puhui vieraille, isälle ja uudelle äitipuolelleni ja loi silloin tällöin minuunkin isällisen rohkaisevan katseen. Ja siinä arvokkaiden katseiden ja kauniiden sanojen keksellä isä, pappi ja koko kirkkokansa murskasivat kaikki yhdessä pienen tytön typerät haaveet äidistä ja isästä ja oikeasta perheestä. Minuun sattui, mutta minä hymyilin hyvin, minä hymyilin oikein hyvin.

Tuon juhlan jälkeen taisin olla pitkään hiljainen lapsi. Iltaisin itkin itseni uneen.

Olin jo unohtanut tuon kaiken, kunnes syksyllä äiti toi minulle postin seasta kutsun ilmoittautua rippikouluun. En tiedä, miksi ihmeessä tuo lapsena koettu käsittämättömän ristiriitainen hetki tuli mieleeni juuri silloin, kun kutsua luin. Viikon päästä sanoin äidilleni, etten menisi rippikouluun, en ainakaan vielä. Äiti sanoi, etteihän minun sinne ole pakko mennä. Se on asia, jonka saan päättää aivan itse. Nyt luokkatoverini käyvät rippikoulua. Äitikin käy kirkossa toisinaan, mutta koulukirkkoja lukuun ottamatta minä en ole lähtenyt kirkkoon enää yhtään kertaa hääjuhlan jälkeen.

Kävelen ja kuuntelen kuinka kevättalven ensiauringon sulattama ja hämärtyvän illan uudelleen jäädyttämä jää rapsahtelee kenkäni alla. Tunnen, ettei mene enää montaa päivää, kun talitintti taas laulaa. Voi kuinka kevättalvi onkin suloista aikaa. Mieleni on keveä ja sydämeni kiitollinen Jumalalle.