Yleisön pyynnöstä: Savon Sanomien huostaanottokeskustelu
Kun minua on pyydetty pistämään Savon Sanomiin kirjoittamani kirjoitukset tänne blogille, niin teen sen nyt. Kyseinen keskustelu käynnistyi, kun eräs isä, jonka tytär otettiin huostaan väärän väkivaltailmiannon perusteella, kirjoitti lehteen aiheesta sen jälkeen kun hänen tapaamisoikeuksiiaan rajoitettiin vielä lisää. Käsitykseni mukaan tilanne on se, että lapsi on luvattu sijaisvanhemmilleen pysyvästi, ja viranomaiset pyrkivät nyt vieroittamaan lapsen isästään, kun todellisuudessa huostaanottoperusteita ei enää ole. Ainoana perusteena on se, että on lapsen edun mukaista saada olla “parempien vanhempien” hoidossa. Ongelma on vain se, että tällaista pysyvää huostaanottoa ei laki tunne ja kansainväliset sopimukset kieltävät perheen hajottamisen viranomaisten toimesta
Keskusteluun on osallistunut alla mainittujen Pirkko-Liisa Piirosen ja sosiaalijohtaja Jarmo Rautjärven lisäksi myös sosiaalityöntekijöitä
J P Roos
Savon Sanomien mielipidepalstalle
http://blogs.helsinki.fi/jproos/2006/02/06/post32/
Kun minua on pyydetty pistämään Savon Sanomiin kirjoittamani kirjoitukset tänne blogille, niin teen sen nyt. Kyseinen keskustelu käynnistyi, kun eräs isä, jonka tytär otettiin huostaan väärän väkivaltailmiannon perusteella, kirjoitti lehteen aiheesta sen jälkeen kun hänen tapaamisoikeuksiiaan rajoitettiin vielä lisää. Käsitykseni mukaan tilanne on se, että lapsi on luvattu sijaisvanhemmilleen pysyvästi, ja viranomaiset pyrkivät nyt vieroittamaan lapsen isästään, kun todellisuudessa huostaanottoperusteita ei enää ole. Ainoana perusteena on se, että on lapsen edun mukaista saada olla “parempien vanhempien” hoidossa. Ongelma on vain se, että tällaista pysyvää huostaanottoa ei laki tunne ja kansainväliset sopimukset kieltävät perheen hajottamisen viranomaisten toimesta
Keskusteluun on osallistunut alla mainittujen Pirkko-Liisa Piirosen ja sosiaalijohtaja Jarmo Rautjärven lisäksi myös sosiaalityöntekijöitä
J P Roos
Savon Sanomien mielipidepalstalle
http://blogs.helsinki.fi/jproos/2006/02/06/post32/
Vastaukset 14
Vanhimmat
Lapset huostaan – vanhemmista ja laista viis
Savon Sanomat 20.12.2005
Kuopion sosiaalilautakunnan sosiaalijaoston puheenjohtaja Pirkko-Liisa Piironen (kok) kirjoittaa huostaanotoista tavalla, jota on pakko kommentoida. Lyhyesti Piirosen näkökulman voi tiivistää seuraavasti: lapset huostaan, vanhemmista ja lasten ja vanhempien suhteista tai lain määräyksistä viis. Kun Piironen esimerkiksi lopussa toteaa, että lapsia ei voi palauttaa vanhemmilleen koska lapsen kehityksen kannalta hänen pitäisi olla rauhallisissa ja tasapainoisissa oloissa, niin tämä on yksiselitteisesti voimassaolevan lastensuojelulain vastainen näkemys. Laki sano
o selvästi, että kun huostaanottoon johtaneet syyt ovat poistuneet, niin huostaanotto on lopetettava. Ei voida keksiä uusia syitä eikä erityisesti vedota siihen, että lapsen sijaishoito on �parempaa�. Suomi on allekirjoittanut lukuisia sopimuksia joissa lähtökohtana on, että lapsia ei saa erottaa heidän laillisista vanhemmistaan pysyvästi. Suomi on saanut tästä jopa Ihmisoikeustuomioistuimen tuomion, juuri sillä perusteella että viranomaiset eivät ole edes pyrkineet palauttamaan lapsia vanhemmilleen.
Juuri tällainen asennoituminen: kun viranomaiset ovat kerran päässet päättämään lapsista, niin heitä ei enää vanhemmilleen palauteta ja laista viis, merkitsee, että lastensuojeluasiakkuus ei valitettavasti ole asia jota voi suositella kenellekään vanhemmalle, jolla on tilapäisiä ongelmia lastensa hoidossa. Ja varsinkaan ei Kuopiossa, niin kauan kuin sellaiset luottamusmiehet kuin Pirkko-Liisa Piironen saavat olla päättämässä huostaanotoista.
J P Roos
sosiaalipolitiikan professori
Helsingin yliopisto
http://blogs.helsinki.fi/jproos/2006/02/06/post32/
Vihjailuihin vastauksia
Savon Sanomat 30.12.2005
Kun nyt joulurauhan aika on ohi, niin toteaisin vain, että toimintatapani on se, että kun saan yhteydenoton yleensä joltain omaiselta (viranomaisilla ei ole tapana ottaa minuun yhteyttä!) niin tutustun asiakirjoihin, ennen kuin otan asiaan kantaa. Asiakirjat ovat useimmiten viranomaisilta peräisin. Lisäksi siltä osapuolelta, joka on ottanut yhteyttä, tulee yleensä täydentävää aineistoa. Kokemukseni esimerkiksi on, että kun on tilanne jossa voi verrata viranomaisen kuvausta jostain tapahtumasta ja muiden paikallaolijoiden dokumentoimaa kertomusta (esim. nauhoituksia, todistajanlausuntoja tms.), niin viranomaisen versio on valitettavan usein virheellinen ja yksipuolinen. Toisaalta aineistosta saa yleensä melko monipuolisen kuvan tapahtumista. On selvää, että jos katson minuun yhteyttä ottaneen olevan väärässä, niin en puutu asiaan. Sellaisia tapauksia on myös yllin kyllin.
Ymmärrän hyvin, että sosiaalityöntekijöiden piirissä levitetään tällaisia urbaanilegendoja (Roos puolustaa sitä joka ensiksi keksii ottaa yhteyttä), mutta turha niitä on yleisönosastokirjoituksiin asti pistää. Toisaalta kannattaa huomata, että olen puolustanut sekä isiä että äitejä, joten en edusta tässä mitään erityistä miehiä sorretaan aina näkökulmaa. Joskin on totta, niin kuin tässäkin tapauksessa, että isälle asetetaan selvästi kovempia vaatimuksia, jos hän haluaa olla lapsen yksinhuoltajana.
Mitä sitten tulee siihen, mistä näkökulmasta tapausta tarkastellaan, niin siinä kannattaa Rautjärvenkin unohtaa konstruktivistiset opit ja katsoa lakia: viranomaisen tulee toimia oikein, ottaa huomioon kaikki näkökannat, ei suinkaan valita vain yhtä näkökantaa monista. Pitäisi löytää totuus usein ristiriitaisista ja osittain valheellisista kertomuksista ja tehdä sen perusteella ratkaisu. Ei se ole mikään näkökulma, vaan silloin tavoitellaan kokonaiskuvaa. Olen pahoillani että sosiaalijohtajalle pitää opettaa tällaista.
Olen tutustunut myös hallinto-oikeuden ratkaisuun asiassa. On järkyttävää, että yhä edelleen saa lukea tuollaista �asiantuntija�tekstiä, jossa freudilaisella jargonilla (isä ei halua kertoa lapsuudestaan) ja byrokraattisella marinalla (tekstissä mainitaan neljään kertaan että isä on myöhästynyt tapaamisista!) perustellaan lapsen edelleen pitämistä sijaishoidossa. Käteen jää perusteluista tosiaan se, että isä ei ole pitänyt aikatauluja ja että hänellä saattaa tulla hankaluuksia kun on jo kaksi muutakin lasta. Ja sitten lapsen etu: on parempi hänelle, että häntä ei palauteta, koska vanhemmat eivät tule toimeen. Kysymys on nyt vain siitä, kuinka pitkällä perspektiivillä se on lapsen etu. Onko tarkoitus pitää lapsi pysyvästi huostassa? Lapsi on nyt ollut sijaishoidossa yli kaksi vuotta. Se on pitkä aika, aivan liian pitkä aika huostaanotolle. Lapsen edun periaate on monesti vienyt siihen, että huostaanotot ovat pysyviä kun niiden pitäisi olla aivan tilapäisiä lapsen suojaamistoimia. Ette te voi toimia jumalina, jotka ratkaisevat, että tämä perhe on parempi lapsen hoitaja kuin lapsen omat vanhemmat. Jos perusteluna on hoidon tarve, mihin Piironen viittaa, niin kyllähän olisi paljon parempi, että lapselle annetaan avohoidon tukitoimena tarvittavaa hoitoa. Tässäkin siis hätiköity ja turha huostaanotto, jota ei haluta myöntää, kaatuu vain lapsen päälle. Tuskin siinä mikään terapia auttaa, varsinkaan psykoanalyyttinen. Sääliksi käy tyttöä.
Terveisin
J P Roos
http://blogs.helsinki.fi/jproos/2006/02/06/post32/
Turvakotien väärinkäyttö
http://blogs.helsinki.fi/jproos/2005/02/19/post25/
Turvakoti-instituutio ei ole Suomessa kovin vanha. Turvakodit ovat paikkoja joihin naiset voivat mennä turvaan väkivaltaisia miehiään. Turvakotien toiminta-ajatuksena on ollut, että Suomessa on suuri määrä naisia jotka elävät väkivaltaisessa suhteessa, mutta eivät pääse siitä eroon. Poliisin tietoon tulee vuosittain n. 27000-28000 pahoinpitelyä, joista törkeitä n. 2000. 1990-luvun alusta kasvua on ollut n 10 000 tapausta, mutta tämä johtuu osittain väkivallan uudesta rikosmäärittelystä sekä lisääntyneestä valvonnasta. Kotona tapahtuva väkivalta on tullut enemmän näkyville vuoden 1995 lainuudistuksen jälkeen.
Kenenkään ei pidä joutua väkivallan kohteeksi, varsinkaan omassa kodissaan. Se, miten tämä tavoite voidaan toteuttaa Suomessa on vaikea kysymys. Lainsäädäntö on ilmeisesti melko hyvässä jamassa. Meillä on myös erilaista kansalaistoimintaa, erityisesti naisjärjestöjen toimesta joka tähtää väkivallan tuomiseen näkyville ja estämiseen. Yhtenä osana tätä toimintaa ovat turvakodit.
Akuutissa väkivaltatilanteessa turvakoti on todella hyödyllinen. Mutta sihen liittyy ongelmia. Perheväkivaltatilanteessa on mukana myös lapsia. Kun nainen lähtee turvakotiin, hän ottaa yleensä lapset mukaan. Eräillä turvakodeilla, erityisesti sellaisilla jotka nojautuvat vahvasti feministiseen ideologiaan, on myös tavoitteena vapauttaa nainen pysyvästi väkivaltaisesta suhteesta. Toisin sanoen, kun turvakotiin kerran on menty, suhde on myös syytä heti katkaista. Tämä on ymmärtääkseni kuitenkin ongelmallista. Entä jos nainen perustellusti katsoo, että kyseessä oli alkoholin tai muun (esim. stressaavan elämäntilanteen) aiheuttama poikkeuksellinen reaktio, jonka pohjalta ei vielä pidä katkaista suhdetta, varsinkin jos suhteessa on myös lapsia? Ainakaan Espoon turvakodissa tällaista ajattelua, että nainen palaa kotiin kun akuutti tilanne on ohi, ei katsota hyvällä, vaan naisia on suorastaan painostettu esim. tekemään välittömästi avioero-ilmoitus.
Mutta vielä suurempi ongelma liittyy siihen, että eräissä turvakodeissa ei suinkaan edellytetä mitään näyttöä siitä että nainen todella on joutunut väkivallan kohteeksi. Turvakoti olettaa ilman muuta, että jos nainen tulee turvakotiin, hänellä on siihen hyvä syy. Espoon Turvakodissa asia muotoillaan niin, että naisen näkökulmaa asiaan ei kyseenalaisteta vaan häntä pyritään tukemaan hänen tekemässään ratkaisussa.
Entä jos nainen ei olekaan joutunut väkivallan kohteeksi? Eihän hänellä silloin ole mitään syytä lähteä turvakotiin? Kyllä hänellä on. Turvakotiin menolla on iso vaikutus siihen, miten mieheen tämän jälkeen suhtaudutaan. Hänestä tulee automaattisesti väkivaltainen mies, johon voidaan suhtautua kuin spitaaliseen päiväkodeissa, kouluissa ja tietenkin sosiaalivirastossa, eritoten lastensuojelussa. Mahdollisessa huoltajuusoikeudenkäynnissä tällä on iso merkitys. Varsinkin jos nainen saa puolelleen sosiaalitoimen (nais)työntekijät. Tosin sosiaalitoimessa tai kouluissa työskentelevät miehet ehkä pitävät väkivaltaista miestä vieläkin pahempana, juuri sellaisena miehenä jotka pitäisi Suomesta kitkeä kokonaan pois.
Toisin sanoen, jos nainen haluaa miehestään avioeron ja lapset itselleen, niin hänen “kannattaa” aina lähteä kotoa turvakodin kautta. Turvakodissa häntä ei suinkaan epäillä keksityistä väitteistä, eikä myöhemminkään palata asiaan jos nainen ei missään vaiheessa pysty (tai halua) esittää näyttöä väkivallasta. Tämän lisäksi hän voi eristää lapset isästään pitkäksikin aikaa. Tämän takaa kyseenalainen laintulkinta (Eduskunnan oikeusasiamies) jonka mukaan lapset ovat turvakodissa huoltajan vastuulla ja turvakodilla ei ole mitään velvollisuutta edistää isän ja lasten välisiä yhteyksiä. Ainoa keino millä isä voi päästä yhteyteen lastensa kanssa on käynnistää välittömästi oikeusprosessi lasten huoltajuudesta jos äiti on vienyt lapset mennessään. Yleensä hän ei osaa tätä tehdä, vaan saattaa pitkäänkin yrittää vain saada yhteyttä lapsiinsa turvakodin kautta. Turvakodit ovat pyrkineet vaikeuttamaan yrityksiä yhteydenpitoon paitsi kieltäytymällä välittämästä yhteydenottoja, myös puhumalla väkivaltaisista miehistä joita varten täytyy kehittää uusia, salaisia turvakoteja.
Ylläoleva ei ole tyhjää spekulaatiota. Minulla on käsissäni kaksi tuoretta raporttia juuri tämänkaltaisista tilanteista. Toisessa suomalainen nainen, joka oli naimisissa ei-suomalaisen EU-kansalaisen kanssa, lähti Espoon turvakotiin sen jälkeen kun poliisi oli puuttunut asiaan miehen puolesta, naisen käyttäytymisen vuoksi. Mies ei edes tiennyt mikä on turvakoti. Nainen otti lapset mukaansa, ja kieltäytyi kaikestä yhteydenpidosta, kunnes mies sai oikeuden väliaikaispäätöksen. Espoon sosiaalivirasto, koulut ja päiväkodit suhtautuivat mieheen erittäin torjuvasti ja kesti kauan ennen kuin tilanne joten kuten normalisoitui. Espoon lastensuojelu suhtautuu mieheen edelleen ehdottomasti huonona isänä, huolimatta siitä, että ainoa näyttö väkivallasta on äidin lapsiin kohdistamaa. Äiti ei ole missään vaiheessa edes syyttänyt isää itseensä kohdistuneesta väkivaltaisesta käytöksestä.
Tässä tapauksessa Espoon turvakodilla (johon saavuttuaan äiti lähetti välittömästi avioeroilmoituksen) oli erittäin pitkä ja syvä vaikutus lasten tilanteeseen.
Tämä asia on jo käsitelty Espoon lääninhallituksessa. Se on todennut, EOA:han vedoten, että turvakoti on toiminut oikein kieltäytyessään edistämästä lasten ja isän yhteydenpitoa. Tämä ei kuulu turvakodin tehtäviin. On myös muistettava että useimmat turvakodit ovat yksityisiä laitoksia joiden työntekijät eivät ole viranomaisia. Kuitenkin he toimivat tiiviissä yhteistyössä viranomaisten kanssa. Turvakodit tekevät usein esimerkiksi lasten tulohaastattelun, johon tutustumiseen isälläkin huoltajana olisi periaatteessa oikeus, niin kuin sosiaalitoimen asiakirjoihin. Turvakodit kieltäytyvät luovuttamasta näiyä asiakirjoja, joskus jopa valheellisin perustein (kuten, että lapsia ei ole haastateltu)
Toisessa melko tuoreessa tapauksessa isä on mielestään dokumentoinut tarkasti sen, että äiti oli valmistellut pitkään lähtöä turvakotiin. Tässäkään tapauksessa mitään syytteitä väkivaltaisuudesta ei ole nostettu, mutta miehen on väitetty harjoittaneen henkistä väkivaltaa. Vaimo vei lapset mennessään turvakotiin ja sama kuvio toistui: väkivaltaiseksi oletettu isä sai ponnistella pitkään saadakseen tavata lapsiaan. Hänelle ei kerrottu lapsia koskevista ratkaisuista. Helsingin sosiaalitoimi on myöntänyt, että tapauksen yhteydessä on tehty joukko menettelyvirheitä.
Tämä on nähdäkseni turvakoti-instituution väärinkäyttöä. Jos tällainen tilanne yleistyy, niin on harkittava, että turvakotiin tulo (lasten kanssa) edellyttää ainakin jonkilaista näyttöä siitä, että väkivaltaa todella on tapahtunut. Jos tällaista näyttöä ei ole saatavissa, niin ainakin tulisi harkita, voiko sosiaalitoimi myöntää maksusitoumusta. Samoin tällaisessa tapauksessa turvakodilla tulisi olla velvoite järjestää isän ja lasten yhteydenpito, vaikka äiti vastustaisikin.
Turvakotien epämääräinen oikeudellinen asema, kummalliset laintulkinnat ja turvakotien suuripiirteinen suhtautuminen siihen kysymykseen mitä vanhempien välillä todella on tapahtunut (vain naisen versio otetaan huomioon, ja sitäkään ei mitenkään kontrolloida) voivat siis pahimmillaan johtaa siihen että turvakodeista tulee (on jo tullut) näppärä keino jolla voidaan eristää isä lapsista. Aivan erityisesti tämä on tehokas keino kun isä on ulkomaalainen, eikä osaa senkään vertaa pitää oikeuksistaan kiinni kuin tavalliset suomalaismiehet.
Tapaus "Pierre": ketä lastensuojelu uskoo
Eräiden kommentaattoreiden mielestä olen ollut jonkinlainen yksisilmäinen naisten oikeuksien puolustaja maassa jossa lastensuojelu ja sosiaalitoimi eivät muuta tee kuin syrji miehiä. Olen jo aikaisemmissa jutuissani sanonut, että oma arvioni on se, että meikäläinen sosiaalitoimi on nykyään melko yksipuolinen arvioidessaan äitien ja isien kyvykkyyttä huoltajina – ja on useimmiten äitien ja suomalaisten puolella.
Tätä väitettä on vaikea konkreettisesti osoittaa. Seuraavassa kerron eräästä tapauksesta jota olen seurannut jo toista vuotta. Minusta ainakin tässä yksittäistapauksessa vinouma on selvä. Olen muuttanut joitain yksityiskohtia, jotta tapausta ei voi suoraan tunnistaa. Asianomaiset sosiaalityöntekijät (ja lastenpsykiatrit), joita tämä koskee, tietävät kyllä hyvin mistä on kyse.
Ranskalais-suomalainen aviopari (mies on alunperin kotoisin eräästä pohjois-afrikan arabivaltiosta, mutta on eu-kansalainen ja työskennellyt jo vuosia Suomessakin ja osaa auttavasti kieltä) joilla oli kaksi lähes kymmenvuotiasta lasta, on elänyt Suomessa koko avioliittonsa ajan, jota mies on pitänyt onnellisena. He asuvat eräässä suurehkossa eteläsuomalaisessa kaupungissa, jossa asuu enimmäkseen hyvin toimeentulevia ihmisiä, ja jonka lastensuojelu on juuri siksi tunnettu ylimielisyydestään ja mielivaltaisuudestaan (köyhät kun eivät juuri valita, ja ovat huonoja äänestämäänkin)
Yhtenä päivänä Pierrelle käy niin kuin Jussi Parviaiselle, vaimo lähtee yllättäen ja ottaa lapset mukaansa. Rakkaus on haihtunut ilmaan. Erona on se, että vaimo lähtee samaisen kaupungin turvakotiin, joka on tunnettu siitä, että se eristää miehet myös lapsistaan ja suhtautuu lakien määräyksiin erittäin suurpiirteisesti (esim.turvakodissa olevat lapset ovat pelkästään äitinsä vastuulla, vaikka yleensä isäkin on lasten huoltaja) Kuvaan kuuluu, että mies ei tiedä mitä sana “turvakoti” tarkoittaa, kun vaimo ilmoittaa lähtevänsä sinne “miettimään asioita”. Tämä selviää hänelle pian kun lasten koulussa, päiväkodissa ja tietenkin sosiaalitoimistossa häntä kohdellaan kuin jonkinlaista vaarallista alienia. Seuraavana päivänä vaimon turvakodin lähdön jälkeen tämä allekirjoittaa avioerohakemuksen (normaali käytäntö ko. turvakodissa, jos et allekirjoita, joudut ankaran painostuksen kohteeksi). Mies alkaa pitkän ja sitkeän prosessin saadakseen jonkinlaisen yhteyden lapsiinsa. Toisin kuin miehet yleensä tällaisissa tapauksissa hän on erittäin aktiivinen ja ottaa yhteyksiä joka puolelle (tätäkin käytetään myöhemmin häntä vastaan) Vasta oikeuden väliaikaispäätöksen turvin hänelle tulee oikeus tavata lapsiaan.
Toisin kuin Outi Kosken tapauksessa, lapset haluavat mieluummin olla isän kanssa ja huolimatta siitä, että he ovat olleet lähes vuoden eristyksissä isästään, eivät ole muuttaneet mielipidettään. Niinpä kun isä vihdoin saa pitää lapsia viikonloppuina luonaan, nämä eivät suinkaan mielellään palaa äitinsä luokse. Äiti järjestää myös säännnönmukaisesti kohtauksia palautusten yhteydessä: vaikka hän ei syytäkään miestään väkivaltaisuudesta, hän tietysti väittää pelkäävänsä tätä. Erään vaihdon yhteydessä äiti jopa ajaa miehensä päälle ja saa (lievän) tuomion. Mies tiedottaa sosiaalitoimistoon jatkuvasti lasten kohtelusta äidin luona joka hänen mielestään on väkivaltaista (lapset valittavat hänelle että äiti lyö ja raivoaa). Sosiaalitoimisto ei ota näitä huomioon. Voi vain kysyä, miten mieheen olisi suhtauduttu, jos hän olisi ajanut tahallaan vaimonsa päälle!
Sosiaalitoimisto teettää selvityksen “lasten mielipiteestä”; kaksi naispsykiatria kyselee lapsilta useamman kerran yhteydessä niitä näitä (kun he tapaavat ensimmäistä kertaa ja kysyvät lapsilta tietävätkö nämä mitä varten he ovat tulleet ja lapset vastaavat, jotta he voisivat ilmaista mielipiteensä että he haluavat asua isän luona, niin psykiatrien vastaus on, että tästä ei suinkaan ole kysymys), jolloin lapset lopulta uskovat että “tädeistä” ei ole heille mitään hyötyä. Niin kuin ei olekaan: raportissaan lastenpsykiatrit katsovat että äidin olosuhteet ovat enemmän kodinomaiset ja vakaat (hän siis pitää lapsia luonaan aina arkisin) ja mikä kaikkein yllättävintä, äiti myös pystyy takaamaan paremmin lasten kaksikulttuurisuuden huolimatta siitä että äiti on suomalainen, luterilainen ja yksikielinen ja isä on samoin kuin lapset, kaksikielinen, islaminuskoinen, Suomessa pitkään asunut. Lasten mielipiteelle ei anneta selvityksessä mitään merkitystä.
Runsas vuosi sitten tilanne kärjistyy. Äiti on lasten mukaan hakannut lapsia, niin että siitä on jäänyt jälkiä. Mies vie lapset lääkäriin ja kieltäytyy palauttamasta heitä äidille. Sosiaalitoimisto vastaa tähän ottamalla lapset kiireellisesti huostaan ja sijoittamalla heidät äidin luokse.Sillä ei ole kuten se sanoo “huolta äidin kyvystä huolehtia lapsista”. Lautakunta peruu sittemmin huostaanoton aiheettomana, mikä on varsin poikkeuksellista.
Sosiaalitoimisto pyytääkin erikseen vielä kokemattomalta (mies)lastenpsykiatrilta lausunnon, jossa tämä katsoo, että lasten pitää saada tavata isää vain valvotuissa olosuhteissa vähintään kahden vuoden ajan – tapaamatta lapsia tai kuulematta isää, joka ei ole ollut tietoinen koko lausunnosta. Myöhemmin hän peruu lausuntonsa. Käräjäoikeus päättää tämän jälkeen, että koska vanhempien tulehtuneiden välien takia yhteishuoltajuus ei ole mahdollinen, lasten huoltajuus annetaan äidille ja isä saa melko laajat tapaamisoikeudet.
Tämän jälkeen ollaan odottavalla kannalla. Periaatteessa lasten asioiden pitäisi siirtyä kokonaan toisille työntekijöille, mutta näin ei jostain syystä tapahdu. Huoltajuusratkaisusta valitetaan hovioikeuteen ja huostaanotosta lääninhallitukseen. Lapset ovat välillä isän luona, mutta enimmäkseen äidin luona, missä he eivät viihdy. Äiti kohtelee heitä jatkuvasti tavalla, joka on tosin melko tavanomaista suomalaisissa perheissä (raivoaa, lyö päähän, työntää esineitä vastaan jne) mutta ei laillista. Jatkuvana ne ovat nähdäkseni huostaanoton peruste, jos ne tulevat lastensuojelun tietoon. Lapset provosoivat varmaan myös äitiä ilmaisemalla selvästi sen missä he mieluummin haluaisivat asua. Isä välttää konflikteja, mutta tekee pahemmista tapauksista lastensuojeluilmoituksia. Äiti pyrkii myös estämään isän ja lasten yhteydenpidon takavarikoimalla heidän kännykkänsä ja pyytämällä koulua pitämään myös huolen siitä että he eivät voi soittaa isälle luvallisina aikoina (iltapäiväkerhossa). Yhteydenpidon estäminen on luonnollista koska lapset raportoivat tällöin kohtelustaan. Sosiaalitoimiston mielestä se on OK
Lastensuojelu tekee toki selvityksiä isän (ja ulkopuolisten) tekemien ilmoitusten pohjalta. Viimeisimmässä tapauksessa tehdään videointihaastattelu (kaksi kertaa). Ensimmäisellä kerralla pahoinpidelty lapsi kertoo selkeästi ja yksiselitteisesti mitä on tapahtunut ja miksi. Äiti oli suuttunut ja työntänyt lasta rajusti niin että hän oli lentänyt sänkyä vasten ja saanut pahan mustelman. Lääkärintarkastuksessa löytyy myös muita jälkiä. Lapsi kertoo myös että äiti on lyönyt häntä useita kertoja. Toisella kertaa lapsi ei halua enää puhua koko asiasta. Selityksenä on se, että paikalla on haastattelijana juuri se työntekijä, joka oli mukana kun lapset otettiin akaisemmin huostaan. Lapsi ei luota tähän työntekijään tippaakaan, ymmärrettävistä syistä. Ei sellaisille kannata puhua mitään.
Lastensuojelu katsoo että tapaus ei anna aihetta toimenpiteisiin. Lapsi ei ole kertonut tapahtumista yksiselitteisesti (hän “ei ole tuottanut luotettavaa ja johdonmukaista kertomusta”!). Lisäksi kyseessä on ilmeinen rajatapaus (ei murtumia, ei lukuisia mustelmia), joten tapausta ei tarvitse viedä poliisitutkintaan (joskin sen voisi viedä). On kuitenkin täysin ilmeistä, että äiti käyttää jatkuvasti (pienehköä, mutta laitonta) väkivaltaa lapsia vastaan ja että on mahdollista että tilanne voi muuttua vaaralliseksi. Kyseessä olisi siis juuri lastensuojelutapaus. Lastensuojelun näkemys on kuitenkin se, että isä tekee jatkuvasti aiheettomia ja turhia ilmoituksia ja on jo tästä syystä se huonompi ja riitaisampi puoliso, joka ei osaa erottaa omia intressejään lasten edusta.
Olen kuullut lasten viimeisten tapahtumien jälkeisen, n. tunnin mittaisen haastattelun, jonka on tehnyt kokenut radiotoimittaja, ja jossa lapset saavat kertoa omin sanoin tilanteestaan. Nauha on todella vaikuttava (ja erittäin johdonmukainen…). Lapset kertovat äidin raivoamisesta, uhkailuista, pelotteluista (“ette koskaan saa tavata papaa …”) halustaan olla isän luona (eräässä kohdassa lapsi sanoo että haluaisi että heillä olisi koko perhe yhdessä, sitten hän tarkentaa, “mutta uusi äiti”. ) äitiin kohdistuvasta katkeruudesta. Lapset haluaisivat olla onnellisia isän luona, mutta äiti ei anna heidän olla.
Tilanne on siis tämä: suomalainen lastensuojelu asettuu selkeästi toisen osapuolen kannalle, ei välitä lasten mielipiteestä tai edusta, ei kykene muuttamaan toimintatapojaan edes sen jälkeen kun lastensuojelua valvova luottamusmieselin antaa sille selvän sanktion, ja tekisi luultavasti paljon rajumpiakin ratkaisuja, ellei se tietäisi olevansa jatkuvassa seurannassa (mitä se tavallisesti ei ole, vaan voi toimia ihan vapaasti, köyhät kyykkyyn periaatteella).
Tässä ei ole puoliakaan siitä mitä lastensuojelu tässä tapauksessa on tehnyt tai jättänyt tekemättä (kaikki äidin hyväksi, jonka “kyvyistä meillä ei ole huolta”). Täytyy vain toivoa, että tuomioistuimilla on tässä tapauksessa parempi kokonaisnäkemys. Mutta tuomioistuinten ongelmana ovat kohtuuttoman pitkät käsittelyajat. Lääninhallituksen ratkaisu on tulossa lähiäikoina, Hovioikeudesta ei ole mitään odotettavissa vielä pitkään aikaan. Ja tuon suuren eteläsuomalaisen kaupungin lastensuojelu puuhailee omiaan. Tässä onkin ehkä kaikkein ärsyttävintä se, että edes todella vahva näyttö ei millään tavoin muuta lastensuojelun toimintatapoja. Kun se on puolensa (ja totuutensa) valinnut, niin asia on sillä selvä.
Saako lapsia Suomessa pistää säilöön?
http://blogs.helsinki.fi/jproos/2004/12/08/post8/
Ranskassa oli vielä 1800-luvun loppupuolella voimassa laki, jonka mukaan isä saattoi toimittaa lapsensa vankilaan, jos tämä käyttäyityi sopimattomasti. Tätä lakia sovellettiin myös melko yleisesti, varsinkin Pariisin seudulla, missä yläluokka saattoi näin poistaa näkyviltä suvun mustia lampaita. Tämä järjestelmä oli kuitenkin varsinaisesti yleisessä käytössä ennen Ranskan vallankumousta, jolloin mm. markiisi de Sade suljettiin vankilaan ja hoitolaitoksiin tämän lain nojalla. Se perustui ajatukseen että isä perheen patriarkaalisena päänä saattoi yksinvaltaisesti päättää lastensa kohtelusta.
Me lienemme nykyään yksimielisiä siitä, että tällainen laki olisi epäinhimillinen ja suhtautuisimme luultavasti sellaiseen vanhempaan erittäin kielteisesti joka pyrkisi sijoittamaan lapsensa vankilaan. Pakkohoidosta on myös nykyään erittäin tiukat määräykset ja yritykset varsinkin sukulaisten toimesta pakkohoitoon saattamiseksi osoittautuvat usein hankaliksi. Niinpä olemmekin siirtäneet tällaisen vastuun pakkohoidosta tai vankilaan sijoituksesta yhteiskunnalle ja edellyttäneet näiltä toimenpiteiltä melko tiukkoja säädöksiä.
Itselleni oli suuri yllätys, kun kävi ilmi, että nyt ajankohtaisen Outi Kosken poikien tapauksen yhteydessä paljastui, että laki onkin tässä suhteessa ihmeellisen löyhä.
Kun pojat löytyivät piilopaikastaan (viranomaisille tämä paljastui ilmeisesti n. viikkoa ennen kuin he ryhtyivät toimeen), niin Espoon käräjäoikeus antoi seuraavan määräyksen:
“vastapuolta kuulematta John Rogersin (siis lasten isän) hakemuksesta täytäntöönpanolain 25� nojalla määrännyt että sosiaalihuollon viranomaisen on sijoitettava Alexander ja Jacob Rogers valtion kunnan tai kuntayhtymän omistamaan tai ylläpitämään laitokseen tai muuhun sopivaan hoitoon” (siteerattu Itä Suomen HOn ratkaisusta)
Toisin sanoen lasten isän pyynnöstä on lapset “laillisesti” voitu sijoittaa Oulun yliopistollisen sairaalan lastenpsykiatriselle osastolle, vaikka he eivät ole sairaita eikä heillä ole muuta ongemaa kuin se, että he eivät halua joutua isänsä määräysvaltaan.
Tämän määräyksen perusteella sitten Oulun ulosottoviraston johtava vouti on saattanut estää lasten kaikenlaisen yhteydenpidon muihin kuin isän hyväksymiin henkilöihin (ja isä ei ole sallinut äidin yhteydenpitoa) sekä myöskin kaikenlaisten varusteiden taikka tervehdysten toimittamiseen. Kun lasten luokkatoverit tai sukulaiset lähettivät lapsille viestejä ja lahjoja niin nämä palautettiin lähettäjilleen. Lapset ovat joutuneet olemaan jatkuvasti siällä ja mm. talvivaatteuita on kielletty vastaanottamasta. Lasten säilytys oli kestänyt runsaan kuukauden kun Itä-Suomen Hovioikeus antoi päätöksensä, jonka mukaan lapset piti heti palauttaa äidille. Vouti jätti kuitenkin noudattamatta päätöstä. Tämän jälkeen KKO päätti keskeyttää toimeenpanon ja jättää lapset edelleen “säilöön”, isän hakemuksen perusteella. KKO, joka on merkittävän hidas toimissaan paitsi poikkeuksellisesti Itä Suomen HOn päätöksen keskeyttämisen osalta tarvitsee ilmeisesti kaksi viikkoa pelkästään sen ratkaisemiseksi ottaako se jutun käsittelyyn.
*LISÄYS:
Kuitenkin ongelmana on se, että sairaalat eivät voi ottaa ketään säilöön, vaan ainoastaan hoitoon! Toisin sanoen, niin kauan kuin lapset ovat OYS:in lastenpsykiatrisella osastolla, he ovat hoidossa. Heidän hoidostaan vastaavat lääkärit, ei suinkaan vouti tai isä. Lääkärien vastuulla on pohtia mikä on lapsille hoidollisesti hyväksi. Lääkärien asiana on siis myös määrätä keitä he voivat tavata. Lääkärien asiana on määrätä miten lapsia hoidetaan sairaalassa. Samoin kaikki mahdolliset virheet ovat lääkärien vastuulla. siis jos heidän terveytensä kärsii väärän hoidon takia, niin kyseessä on hoitovirhe. Ja hoitovirheistä on sentään mahdollista valittaa.*
En ryhdy tässä toistamaan sitä kaikkea mihin Suomi on sitoutunut esimerkiksi lasten oikeuksien suhteen. Joka tapauksessa on selvää, että tilanne, jossa Espoon käräjäoikeus ja korkein oikeus katsovat voivansa toisen vanhemman pyynnöstä määrätä lapsia pidettäviksi eristyksissä ja itselleen täysin luonnottomassa paikassa pitkiäkin aikoja (Jos KKO päättää ottaa asian uudelleen käsiteltäväkseen, niin lasten sijoittaminen luultavasti edelleen jatkuu) on kohtuuton ja näiden sopimusten vastainen. Kyse on siis siitä, että valtiolla lasten väliaikaisena holhoojana tulkitaan olevan oikeus kohdella heitä epäinhimillisesti ja heidän oikeuksiensa vastaisesti ilman että kenelläkään on mahdollisuutta puuttua asiaan. Jo se, että valtion pyrkimys noudattaa Haagin sopimusta voi johtaa tämänkaltaisiin tilanteisiin puhuu Haagin sopimusta vastaan. Sanokaamme että tilanne, jossa valtiot tekevät sopimuksia jotka koskevat yksittäisiä ihmisiä, lapsia ja heidän elämäänsä eivät näytä tuottavan kovin hyviä tuloksia. Tarkoitus oli ehkä hyvä, mutta toteutus on ollut jatkuvasti jotain muuta..
Kun tämä onneton tapaus on ohi, toivottavasti niin että pojat pääsevät jouluksi kotiin Espooseen (mikä on kovin epätodennäköistä, vrt HBL 14.12), niin olisi syytä ryhtyä pohtimaan näitä toimeenpano- ja huoltolain määräyksiä sekä sitä tapaa millä Haagin sopimus on otettu huomioon suomalaisessa lainsäädännössä. Lettre cachet on poistettava välittömästi suomalaisesta lainsäädännöstä. Mikään kansainvälinen sopimus ei voi edellyttää tällaista lasten kohtelua. Itse asiassa luulen, että juuri nämä KKO:n päätöksen toimeenpanoon liittyvät tapahtumat tulevat tuottamaan Suomelle tuomion Strasbourgin ihmisoikeustuomioistuimesta.
JPRoos
Saavatko vanhemmat juoda
Koska kaikki eivät valitettavasti lue HBL:ää (joskin tämä juttu pääsee varmaan pian iltapäivälehtiin) niin voin kertoa uutisena, että pitkän viikonvaihteen aikana eräs äiti Espoossa oli nauttinut kohtuullisen runsaasti glögiä ja mennyt nukkumaan. Yöllä hänet oli herättänyt pieni lapsi, jolla oli korvatulehdus. Äiti lähti siltä istumalta terveyskeskukseen. Terveyskeskuksessa kiinnostus kohdistuikin häneen eikä lapseen ja hänet puhallutettiin. Promilleja oli reilusti, 1.7 (törkeän rattijuoppouden raja ylittyy reippaasti). Äiti joutui erinäisten ikävien toimenpiteiden kohteeksi ennen kuin hän pääsi lapsen kanssa takaisin kotiin. Tämän jälkeen vielä Espoon lastensuojelun edustaja kävi tutustumassa kodin tlanteeseen. Äidlle mm. väitettiin että kotona täytyy olla aina yksi selvä aikuinen (tämä oli pelastanut lapsen joutumasta huostaanotetuksi suoraan terveyskeskuksesta, kun isä oli vastannut puhelimeen, joskaan ei ole selvää miten isän mahdollinen vähäisempi juopumus tuli selvitetyksi).
Uskomaton tapaus. Tämän vuoden alkupuolelta lähtien meitä on suorastaan kehotettu juomaan tosi rajusti ja mahdollisimman vahvoja aineita. Missään ei ole määrätty että pienten lasten vanhemmat eivät saa juoda viinaa, pikemminkin päin vastoin. Espoon lastensuojelulla on aikaisemminkin tuntunut olevan liikaa resursseja, kun se on tarttunut erittäin vähäpätöisiin tapauksiin tai puuttunut asioihin jotka eivät sille lainkaan kuulu (voisin kertoa runsaasti esimerkkejä, tosin Espoon lastensuojelijat toisaalta väittävät aina olevansa kiireisiä).
Toisaalta on mielenkiintoista että kyseessä on absoluuttisen kokoomusjohtoinen kaupunki, ja kokoomushan suosii juuri eurooppalaista jatkuvaa alkoholin lipittämistä ja mahdollisimman vähäisiä rajoituksia, myös monopolin purkua, kuten entinen puheenjohtaja Itälä äskettäin totesi. Tämä on mielenkiintoinen ristiriita . Enintään olisin voinut kuvitella, että lastensuojelu olisi tarjonnut äidille eurooppalaisen juomatavan kurssia ns. avohuollon tukitoimena …
JP Roos
http://blogs.helsinki.fi/jproos/2004/12/08/post9/
Muutama vuosi sitten en olisi uskonut tämmöisiä juttuja, mutta nyt olenkin omakohtaisesti kokenut sossujen hyökkäyksen kun omaa lastani vaadittiin huostaanotettavaksi.
Voi kunpa olisi enemmän ihmisiä, jotka uskaltaisivat puolustaa perheitä ja vanhempia ja taistella sosiaalitoimistoja vastaan. Itse elän jatkuvan pelon vallassa, pelkään sosiaalitoimiston kostoa kun en niin vaan alistunutkaan enkä luopunut lapsestani.
Miksi näitä juttuja ei saada enemmän julkisuuteen ja puhuta eturivin lehtien etusivuilla asioista, miksi näistä kerrotaan vain netissä? Sossujen väärinkäytökset on aika tuoda päivänvaloon ja varoittaa kaikkia hyväuskoisia vanhempia. Pidä Roos enemmän meteliä!
Lapsen erokriisisitä avioeroissa on keskusteltu viime vuosina runsaasti. Varatuomari Anja Hanniniemi, J.P.Roos. Anu Suomela Perue ry, ovat yrittäneet "pullikoida" teflonpintaista panssaroitua sosiaalibyrokratiaa vastaan, mutta eivät ole hyvistä yrityksistä huolimatta mahtaneet mitään tälle Cosa Nostra rikolliskoplalle. - Cosa Nostra. = Meidän asiamme.
Miksei keskustella lapsen huostaanottokriisistä?
Viime aikoina on noussut keskusteluun lapsen erokriisi.
Uuden lastensuojelulain mukaan eroprosessissa on otettava huomioon lapsen toivomukset.
Valitettavasti "äitiautomaatti" ei ole lasten mielestä se ainoa oikea vaihtoehto siitä missä ja kenenkä kanssa lapsi haluaa asua, millä paikkakunnalla, missä koulussa hän haluaa jatkaa.
Mitä lapselle merkitsee ja kuinka tärkeitä lapselle ovat kasvuympäristö, sisarukset, isovanhemmat, ystävät kaverit?
Lasten tarpeet ja toiveet eivät valitettavasti aina toteudu.
Lainaus eräästä tapauksesta lapsen erokriisi.
Lapsen isä aisti, että hänen 11v. tyttärellä alkoi esiitymään merkkejä, jotka viestittivät, että lapsen kodalla kaikki ei ole OK.
Lapsi oli kirjoittanut lappusia, joissa luki “mä en kestä, jos meidän iskä ja äiskä eroo, - mikähän mua vaivaa, mä oon oksentanut taas koko viikonlopun”.
Ehkä lappuset oli jätetty takoituksellisesti HÄTÄHUUTONA hänen pöydälleen.
Isä huolestui tyttärensä tilasta. Lapsen kaveripiirissä oli monien vanhemmat eronneet jotenka tyttärellä oli kosketuspintaa eroihin ja huoltajuusriitoihin, jossa yleensä äiti "kaappaa lapset" sossujen avistamana ja isät heitetään ulkoruokintaan.
Eropäätöksen jälkeen lapsi totesi “tuon olen tiennyt jo kauan aikaa”. Lapsi tiesi, että äidillä oli salarakas.
Isä joutui olemaan työkemuksilla kouluttajana, jonka äiti hyödynsi.
Lapset ovat erittäin herkkiä aistimaan muutoksia kodin ilmapiirissä, mutta eivät kysele, eivätkä puhu asista, sillä lapsi jää odottamaan, “mitä tuleman pitää”.
Toisekseen lapset ja nuoret ovat “solidaarisia, eivätkä asetu jomman kumman vanhemman puolelle.
Lisäksi lapsen kaveripiirissä useiden vanhemmat olivat eronneet, jotenka hänellä oli “kosketuspintaa” erotapahtumiin ja niiden aiheuttamiin muutoksiin lasten ja nuorten elämässä.
Lapsen isä kysyi tyttäreltään, “mitä sinä haluat tulevalta elämältäsi? - Isä aisti lapsen huolestuneisuuden lappusten perustelta ja päätti nostaa “kissan pöydälle”.
Tytär vastasi. En halua muuttaa pois omasta kodistani, -en halua muuttaa toiselle paikkakunnalle, toiseen kouluun, en halua luopua veljistäni, isovanhemmistani, hyvistä kavereistani, ystävistäni.
Mikäli minut yritetään viedä väkisin pois omasta kodistani, naulaan itseni jaloistani kiinni lattiaan.
Isä kirjasi lapsen toivomukset, josta isä teki yhteenvedon sosiaalitoimelle.
“ Toivoisin, että huotajuuspäätöksessä otettaiin huomioon seuraavat toivomukseni.
Kaikki parhaat ystäväni asuvat kotikaupungissani. Muutto toiselle paikkakunnalle ja toiseen kouluun tuntuisi vaikealta.
Asumisjärjestelyt: Toivoisin, että veljeni asuisivat kanssani. Toivoisin, että uusi asunto löytyisi läheltä kouluani, tai muuten hyvien kulkuyhteyksien päässä koulustani.
Toivoisin, että saisin asua veljieni ja isäni kanssa.”.
Isä vatasi " tulen tekemään kaikkeni, jotta sinun toiveesi toiveesi toteutuvat, muutun vaikka perkeleeksi.
Tyttären Afgaanitytön katse muuttui helpottuneeksi. Hän sanoi isälleen "ei sinun tarvitse muuttua perkeleeksi".
Tytär allekirjoitti toivomuslistan.
Isä varasi ajan sosiaalitoimesta, jossa lapsi kävi yksin keskustelemassa sosiaalityöntekijän kanssa.
Lisäksi isä varasi ajan koulun terveydenhoitajalle, jossa lapsi sai keskustella tulevasta elämänmuutoksesta. -Terveydenhoita kysi lapselta saako hän kertoa asiasta luokanvalvojalla, johonka lapsi suhtautui myönteisesti.
Nämä tapaamiset viestittivät lapselle, että hänellä on terveydenhoitajan,opettajan ja luokanvalvojan tuki, mikäli hänen terveydentilassaan ja koulumenestyksessä on havavaittavissa jotain sellaista, jossa he voivat olla lapselle tukena.
Päätös asumisesta ja koulusta toteutuivat lapsen toivomalla tavalla.
Tapaamisoikeuksisille ei asetettu minkäänlaisia rajojoituksia. Lapset saivat tavata etävanhempaansa aina kun se sopi lasten aikatauluun, sekä pitkään välimatkaan 300 km. etävanhemman luokse.
Lähtiessän kodista äiti totesi "tämä on hirveää". Olisihan hän voinut miettiä, mihinkä "pelehtiminen" voi johtaa. "Insestikortti ei mene aina lävitse".
Ei auttanut, vaikka lasten äiti uhkasi syyttää lasten isää vainoharhaiseksi, jupoksi, tytärtään hyväksikäyttäneksi rentuksi".
Toteutuvat lapsen oikeudet, siten kuin uusi laki määrää, vai ovatko jotkut päättäjätahot Varpu. Pesäpuu. Pride. “aseentellisia” ja suosivat jompaa kumpaa vanhempaa. Yleensä äitiä?
Minkälaisia, äitejä, isiä, vanhempia, mummoja, vaareja, näistä "yhteiskunnan vammaisista" lapsista ja nuorista tulee?
Onko yhteiskunnallamme varaa tuottaa syrjäytettyjä yhteiskunnan vammauttamia isättömiä lapsia?
Onko Suomi Tasavalta, vai Setavalta?
Puhutaan naismafiasta Onko Suomessa naismafia? Ovatko naistoimittajat soluttautuneet tiedotusvälineisiin ja poistavat kaikki "epäasialliset" mielipidekirjoitukset. Pois silmistä, pois mielestä?
Valitsevatko naistoimittajat vuoden "Kellokkaaksi" joka vuosi, jonkun joka on eniten sekoittanut yhteiskuntarauhaa, yhteisöllisyyttä?
Käytetäänkö Afganitytön surumielistä valokuvaa kuvaamaan, jotain aivan muuta, kuin Afgaanitytön katse paljastaa?
Onko kukaan naistoimittaja, vuoden kellokas ajatellut, että surumielisen Afgaanitytön huolestunut katse johtuisi mahdollisesti pelosta tulla huostaanotetuksi?
http://www.naistoimittajat.fi/ajankohtaista/103/