Olen alkanut miettiä onko minulla asperger. Varhaisteini-iässä alkoivat oireet pahimpana, jotka vastaavat aika paljon assun oireita, mutta jouduin jo ekaluokalta kiusatuksi ja sosiaaliset suhteet olivat jo silloin hankalia. Elän hyvin kaavamaista elämää, tämä on alkanut käydä minulle ongelmalliseksi ja tuntuu että kaikki ei ole kohdillaan, koska olen erakoitunut lukion jälkeen enkä saa elämääni eteenpäin. Minulla on tarve pitää turvallisia rutiineja, jos rikon rutiinit, ahdistun. Elämäni on jotenkin hyvin pienimuotoista enkä osaa tehdä asioita uudella tavalla ja nyt on kaksi vuotta takana lähinnä pelkkää kotona olemista aikuislukion jälkeen. Sosiaaliset suhteet ovat tuottaneet minulle hankaluuksia lapsesta asti, minua on kiusattu elämäni aikana monessa otteessa. En osaa katsoa ihmisiä silmiin ja lukea rivien välistä. Työhaastatteluissa olen pelännyt minkälaisen kuvan annan koska en osaa katsoa silmiin ja yllättäen en olekaan saanut töitä. Pelkään kokoajan olevani epänormaali ja koenkin olevani epänormaali, kun en oikein tajua miten sosiaalisissa tilanteissa pitäisi käyttäytyä. Ystäviä minulla ei ollut koko teini-ikänäni vapaa-aikanani ja saatoin uppoutua vain harrastuksiini (musiikki). Tällä hetkellä sosiaalisia suhteita ei käytännössä katsoen ole. Koulussa olen pärjännyt ja olenkin monesti uppoutunut siihen. Kiinnostusta pitää sosiaalisia suhteita ei ole ja en osaa luoda sosiaalisia pitkäkestoisia suhteita helpolla. Minulla ei ole tällä hetkellä ystäviä, olisihan se hienoa kai jos olisi, mutta kun en vain oikein osaa pitää kavereita ja välillä ei oikeasti kiinnostakaan.Monesti yhteydenpito on itselleni hankalaa, kun en tiedä missä sopivan raja kulkee. Paljonko ihmisten pitäisi pitää yhteyttä.. Kaikkia tällaisia mietin.. Ne keihin olen tutustunut, ovat monesti itseäni vanhempia, ikäisiäni ei ole paljoa ollut kavereina varhaislapsuuden jälkeen.
Minulla on eristäytymiskausia jolloin en pääse kotoa pois. Masennuslääkkeet eivät auttaneet koska tunnen että ongelmani liittyvät sosiaalisiin asioihin ja hankaluuksiin selvitä niistä. Pelkään tilanteita, joissa joudun esim. ihmisten kanssa kahdenkeskiseen keskusteluun ja ahdistun niissä sillä elekieli korostuu. Yhdessä vaiheessa teini-ikääni luulin etten osaa enää keskustella, aloin tutkia ihmisten maneereja ja opettelin jotenkin selviytymään vuorovaikutuksesta. Saatoin koulussa olla puhumatta pitkiäkin aikoja. Opin sitten tietynlaisen käyttäytymisen tavan jossa vitsailen kokoajan, mutta ristiriita todelliseen olotilaani on ilmeinen - en ole oikein ikinä pystynyt paljastamaan edes läheisimmille ihmisille miten minulla oikeasti menee vaan kokoajan minulla on jokin rooli päällä. vuorovaikutus on monesti hankalaa kun en oikein pysy sosiaalisissa ympyröissä kärryillä (koen itseni sivustaseuraajaksi) ja pelkään sanovani jotain epäsopivaa. En ole oikeastaan melkein koskaan ollut osa kaveriporukkaa lapsuuden jälkeen. Alkaessani puhua monesti puhun vaan enkä osaa lopettaa, en tiedä miten ihmisten puheisiin pitäisi vastata ja small talk on itselleni suoranaisesti kamalaa. Monesti tulkitsen ihmisiä liikaakin, mikä saattaa liittyä epävarmuuteeni. Teini-iässä sairastuin syömishäiriöön ja syömisten suunnittelu yms.. oli minulle jonkinlainen tapa hallita kaoottista elämää. Se oli minulle kuin riippuvuus ja samalla kiinnostuksen kohde. Minulla on aina ollut tarve keskittyä johonkin yhteen asiaan pakkomielteeksi asti. PIdän itseäni melko neuroottisena ihmisenä.
Minulla on eristäytymiskausia jolloin en pääse kotoa pois. Masennuslääkkeet eivät auttaneet koska tunnen että ongelmani liittyvät sosiaalisiin asioihin ja hankaluuksiin selvitä niistä. Pelkään tilanteita, joissa joudun esim. ihmisten kanssa kahdenkeskiseen keskusteluun ja ahdistun niissä sillä elekieli korostuu. Yhdessä vaiheessa teini-ikääni luulin etten osaa enää keskustella, aloin tutkia ihmisten maneereja ja opettelin jotenkin selviytymään vuorovaikutuksesta. Saatoin koulussa olla puhumatta pitkiäkin aikoja. Opin sitten tietynlaisen käyttäytymisen tavan jossa vitsailen kokoajan, mutta ristiriita todelliseen olotilaani on ilmeinen - en ole oikein ikinä pystynyt paljastamaan edes läheisimmille ihmisille miten minulla oikeasti menee vaan kokoajan minulla on jokin rooli päällä. vuorovaikutus on monesti hankalaa kun en oikein pysy sosiaalisissa ympyröissä kärryillä (koen itseni sivustaseuraajaksi) ja pelkään sanovani jotain epäsopivaa. En ole oikeastaan melkein koskaan ollut osa kaveriporukkaa lapsuuden jälkeen. Alkaessani puhua monesti puhun vaan enkä osaa lopettaa, en tiedä miten ihmisten puheisiin pitäisi vastata ja small talk on itselleni suoranaisesti kamalaa. Monesti tulkitsen ihmisiä liikaakin, mikä saattaa liittyä epävarmuuteeni. Teini-iässä sairastuin syömishäiriöön ja syömisten suunnittelu yms.. oli minulle jonkinlainen tapa hallita kaoottista elämää. Se oli minulle kuin riippuvuus ja samalla kiinnostuksen kohde. Minulla on aina ollut tarve keskittyä johonkin yhteen asiaan pakkomielteeksi asti. PIdän itseäni melko neuroottisena ihmisenä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
http://fi.wikipedia.org/wiki/Aspergerin_oireyhtymä
Oikeastaan kaikki kuvaamasi sopisi hyvin aspergeriin. Lisäksi kuvasit jokseenkin minut - olen asperger-nainen. Tärkeintä on hyväksyä itsensä - rakastaa itseään sellaisena kuin on. Elämälle kelpaa jokainen, vaikka muut sanoisivat mitä tahansa. Tsemppiä jatkoon ja aurinkoisia kevätpäiviä!
mikä on normaalia käyttäytymistä. Suurin osa ihmisistä kai on sosiaalisia, minun mielestä "ylisosiaalisia", sillä minä ja vanhempani ollaan erakoita ja taitavampia asioissa, joita pidetään älykkyyden merkkinä. En koe olevani mikään kummajainen kuitenkaan, ainut ero "normaaleihin" verrattuna on kiinnostusten kohteet ja yksinäisyyden kaipuu. Toivon kuitenkin tavallista elämää, eli aikaa läheisten kanssa, pari hyvää ystävää, joita nähdä silloin tällöin ja sopivan työpaikan löytymistä ja mahdollisen kumppanin, jonka pitää muutes olla luonteeltaaan samanlainen kuin minun :D
Olen tuttujen ihmisten keskuudessa puhelias/ hauska-tapaturma-altis ilman että vedän mitään roolia ja ihmiset helposti tykästyvät minuun ja ihmettelevät sitten kun haluankin vetäytyä syrjään. Moni loukkaantuu kuvitellessaan, että vika on heissä. Pidän ihmisistä, mutta en halua olla yhteyksissä joka päivä kuten he, koska ei silloin ole mitään asiaa. Vain kaikista lähimpiä tykkään nähdä joka päivä mutta silloinkin jokainen saa vetäytyä omiin oloihin välillä.
En tiedä onko minulla mitään syndroomaa, mutta ehkäpä normaalien silmissä tämän luonteiset ihmiset ovat kummallisia ja ne täytyy lokeroida johonkin. On minulla toki taipumusta neurologisiin sairauksiin, mutta enpä usko että aivoni poikkeavat normaaleista. Ehkä se on aivotoiminta, joka voi poiketa ajoittain.
Niin, on hyvin hankala määrittää missä menee normaalin raja, sitä olen itsekin miettinyt. Olen vain huomannut että nämä sosiaalisuusongelmani hankaloittavat elämääni tällaisessa yhteiskunnassa jossa sosiaalisuus ja verkostoituminen ovat tärkeitä asioita pärjäämiselle ja joka työpaikassa vaaditaan tietynlaista jaksamista sosiaalisissa ympyröissä ja sosiaalisia kykyjä. Moneen paikkaan mihin olen hakenut haetaan. Luonteeni ja tarpeeni pitää yllä pienimuotoista kaavamaista elämää on alkanut haitata vaan viimeaikoina eteenpäin pääsemistäni. En ikäänkuin osaa muuttaa kaavojani . Lukiossa kaikki tuntui vielä suht helpolta ja hahmotettavalta. Olen pärjännyt koulussa hyvin, kirjoitin hyvät yo-paperit ja sinänsä jatko-opiskelu olisikin mahdollista. Nyt sosiaalisista asioista on tullut minulle jonkinsorttinen kynnys koska sosiaalisuus ahdistaa eli koen jonkinsorttista kynnystä ja olenkin päättänyt hakea tähän apua. Kenties minulla on jonkinlaisia pelkojakin sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ahdistusten täyttämät muistot huonoista kokemuksista sos.tilanteissa vaan pahentavat kynnystä hakea töitä yms... Aiemmin ajattelin kaiken johtuvan masennuksesta, mutta asia ei ole niin, vaan kyllä nämä minun luonteenpiirteeni estävät minua pääsemästä eteenpäin elämässä. Minunkin tuttavuuteni ihmettelevät erakoitumistani, sillä se saattaa vaikuttaa hyvin itsekeskeiseltä. Olen ihan tyytyväinen kun saan paneutua omiin epäsosiaalisiin kiinnostuksenkohteisiini ja saatan jumittua samaan elämäntilanteeseen kuukausiksi. Tunnen jonkinsorttista häpeää siitä etten käyttäydy kuin muut ja pelkään vaikuttavani oudolta. Siis varmasti vaikutankin oudolta sillä ei kai tämmöinen eristäytyminen nyt ihan hyväksikään ole, enkä koe että tämä psyykkellekään kovin hyväksi on. Ironia menee siinä että välillä kaipaan ihmisiä mutten siltikään tule toimeen heidän kanssaan että kai minussa asustelee jokin toive olla osa ryhmää(melko luonnollista varmaan ihmiselle ) Lukion jotenkin roikuin mukana, mutta nyt on tullut seinä vastaan ja olisi kenties aika hakea apua. Kenties todella minunlaisilleni löytyy vielä paikka jostain. Kyllä minullakin on tarve ystäviin, mutta pointtini on se, että en vain osaa pitää niitä. : ) En osaa olla aito, enkä oikein ilmaista tunteitanikaan niin moni ystävyys on päättynyt jo pelkkien väärinymmärrysten vuoksi. Totta, mihin lokerointia tai diagnoosia kaivataan, mutta kyllä sekin toisi jo jotain lohtua, jotain selitystä sille miten 10 vuotta on mennyt melkolailla erilailla kuin muilla ja selitystä tälle erilaisuuden ololleni.
Kannattaa mennä tonne aspalstalle. Siellä ne ihmiset ovat pakkomielteisen ylpeitä vammaisuudestaan ja siellä on paljon ketjuja mihin ne on sijoittanut kaikenmaailman kuuluisuuksia, kuten keksijöitä ja muusikoita siihen kastiin. Johtopäätöksenä: pakko olla kehari, että maailma muuttuu, vaikka kyllä asian voisi näinkin ilmaista: tyhmä se työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.. et se niistä yli-älykkäistä as-neroista.
Varsinkin kun noita piirteitä on joka ihmisessä jollain tavalla, mutta niinkuin tuossa sanottiin, niin se on sama asia joillekkin saada pakosta se psykologinen diagnoosi tai profiili, että "ymmärtäisi" itseään ja saisi jonkun järkisyyn itselleen, että miksi olen tällainen "epänormaali".. vähän sama asia, kuin tuo AS-diagnoosi joillekkin. Puutaheinää kummatkin mun mielestä, mut kukin uskokoon miten haluaa.
...yhtä puuta heinää kuin latoa samaa puuta heinää joka palstalla. Tiedättehän sen tyypin, jolla ei ole yhtään järkevää ajatusta, tyypin joka on vaan sellainen rasittava vänkyrä ja tunkee nokkansa joka paikkaan. Nykyään sille ihmistyypille on nimikin: da jeessus-mon. Fucking da jeesus, mon dieu...... Anna kaikki kestää.
Niin? Umpityhmä apina, mikä oli sinun pointtisi? Tuossa lukikin, että kukin uskokoon mihin haluaa ja vedät aggroa siitä? Idiootti. Nimimerkki siitä mitään kerro mitä toinen on. T: binääriluku.. vai vedänkö heksadesimaaliksi? Toiset tietää ja taas toiset ei yleensä niin että parasta kun ei tuo niitä muiden tietoon niin voi hyvin.
:))) Älä nyt nikkiä turhaan vaihda.
Mulla on diagnosoitu asperger joskus 6-7 vuotiaana. Pienenä olin ehkä vähän ujo (mikä on mielestäni ihan normaalia varsinkin kun meni ekalle luokalle, täysin uuteen ympäristöön, jossa uudet ihmiset?) muttei sen kummempaa. Nyt olen 19 ja luonteeltani olen iloinen, aina positiivisen asenteen omaava. Hymyilen ja nauran paljon ja rakastan ihmisten seuraa, inhoan yksinäisyyttä yli kaiken. Lähden paljon mieluummin ulos bilettämään kun jäisin kotiin lukemaan tietosanakirjaa. Mitään "erityisiä" kiinnostuksen kohteita ei ole, ei harrastuksia. Olen pärjännyt koulussa hyvin ja tehnyt myyntitöitä, joita tuskin olisin voinut tehdä jos mulla todellakin olisi asperger? Olen tavannut todellisia as-henkilöitä, enkä pysty samaistumaan heihin. Yhdellä kavereistani on asperger, hän rakastaa animea. Se on hänen koko elämänsä.
Lähinnä ihmettelen kuka määrittelee mikä on normaalia tai mikä ei.... Eikö saisi olla ujo ilman että heti diagnosoidaan erilaiseksi?
Boika922, kuulostaa melkein siltä, kuin olisit ihan nentti ;)) Että kykenet kaikkeen tuohon :D Olen itse päälle kolmenkymmenen jo ja vieläkin juutun tietosanakirjoihin, tai paremminkin tekemään tutkimusta mielenkiinnonkohteistani internetin välityksellä, myyntityöhön en kykenisi ((((EVER))))), mutta koulussa kyllä pärjäsin.
Ole onnellinen! Tuo on hienoa, että olet pärjännyt! Täytyy sanoa, että hieman olen kade sinulle!
PROVO MIKÄ PROVO
Boika922 on vaan tainnut saada itselleen sopivaa kuntoutusta ja saanut kasvaa ympäristössä, jossa on hyväksytty asperger. On loistavaa, jos sopiva ympäristö ja opastus leipoo asseista sinun kaltaisiasi ihmisiä, se on kai tarkoituskin. Monien assien vaikeudet ovat kasautuneet juuri suvaitsemattoman ympäristön vuoksi ja vaikueudet ovat enemmänkin "opittuja" kuin synnynnäisiä valitettavasti. Kun tarpeeksi monta vuotta (käytännössä koko elämä) on juntattu päähän, että olet vain onneton luuseri, joka sietäisi vetää vessasta alas ja jonka tulevaisuus on roskakatoksissa, niin tulos ei voi olla kovinkaan hääppöinen. Biletä sinä vain boika922 ja tee myyntitöitä ja nauti ihmisten seurasta, sinulle on annettu siihen mahdollisuus. Älä kuitenkaan ylpisty liikaa, ympärilläsi olevilla asseilla ei vaan ole käynyt yhtä hyvää tuuria.
Nentti taidan olla, joo. Ja en ylpisty liikaa, halusin vain kertoa oman kertomukseni ja lähtökohtani. Olkaamme jokainen ylpeitä itsestämme juuri sellaisena kuin olemme.