Eräänä iltana istuin kahvilassa ja luin tapani mukaan lehtiä. Tapasin juoda suuria määriä kahvia joka päivä ja tupakkaa kului pari askia päivässä. Olin todella rentoutunut ja onnellinen elämääni. Olin juuri saanut ensimmäisen vakituisen työpaikkani. Olin silloin n. 19 vuotias.
En tiennyt, että kaikki tulisi muuttumaan sinä syysiltana. Yhtäkkiä käteni alkoivat täristä, huimasi ja henki ei tuntunut kulkevan. Sydän löi kuin viimeistä päivää ja tempo vain tuntui kiristyvän. Lähin vaivoin kävelemään kohti autoa. Joka askel tuntui vain raskaammalta ja puristin puhelinta kädessä koko ajan. Uskaltaisinko soittaa ambulanssin. Pitkän ponnistelun jälkeen pääsin autolle ja lähdin ajamaan kohti sairaala. Ajaminen pelotti ja pelkäsin aiheuttavani onnettomuuden jos menisin tajuttomaksi. Avasin ikkunaa suuremmalle ettei ilma loppuisi.
Päästyäni perille olin aivan uupunut, mutta jotenkin helpotti. Tuntui kuin olisin ollut turvassa. Otettiin sydän filmi ja muitakokeita. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Kaikki oli kuulemma hyvin. Sain pienen lehtisen joka kertoi paniikkihäiriöstä. Hävetti...
Ensimmäisestä kohtauksesta on kulunut seitsemänvuotta ja tällä jaksolla olen saanut tuhansia kohtauksia. Vähitellen opin välttämään kaikkia sosiaalisia kontakteja. Isoja tilaisuuksia joissa voisin joutua tulemaan esille. Olin menettänyt suurimman osan ystävistäni ja tuhonnut silloisen parisuhteeni. Olin luopunut unelmasta tulla isäksi ja saada perheen. Annoin ihmisten käyttää itseäni hyväksi, koska pelkäsin jäädä yksin. Alkoholin käyttö myös lisääntyi rajusti.
Olisi ollut helpompaa luopua oikeasta kädestä. Sitä ei olisi tarvinnut hävetä eikä selitellä aina kaikille miksi en voi tehdä sitä tai tätä. Tai tarvinnut pelätä, että leimaannut hulluksi. Kaikki kunnianhimo on kadonnut pikku hiljaa ja paluu takaisin opiskelujen pariin tuntuu mahdottomalta. En halua joutua kenenkään armoille vaan tulla itsenäiseksi elämässä selvityväksi yksilöksi.
Joka päivä on yhtä ponnistelua tätä riesaa vastaan joka päivä olen vienyt voiton, mutta kuinka kauan pitää yrittää. Luulisi että onnistumiset toisivat lisää itsevarmuutta, mutta joka päivä sama asia on aina yhtä vaikea. Olen ollut välillä todella yksinäinen. En niin etteikö ympärilläni olisi ollut muita, mutta asian salaaminen on eristänyt. Eihän kaikki tätä ymmärrä.
Pikku hiljaa olen kuitenkin päässyt asian kanssa vähän eteenpäin. Alkoholin käytön olen lähes lopettanut ja kohta saa mennä tupakkakin. Kai tästä voi päästäkkin ehkä... Olen ensimmäsisiä kertoja uskaltanut käymään uudestaan lenkeillä ja tekemään asioita taas yksin. Ja siwakin on tullut tutuksi :D
Saisi vain loppua tämä jatkuva alisuoriutuminen, että pääsisi näyttämään itselle ja muille kuinka hyvä loppujenlopuksi on. Nyt kun oikein ajattelee niin huomaa kuinka unessa on viime vuodet elänyt. Voi melkein sanoa että on vain yrittänyt olla elämättä. seitsemän vuotta on kadonnut ihan tuuleen ja on todella ikävä välillä sitä aikaa ennen kaikkea tätä. Toisaalta on tästä varmasti jotain hyötyäkin ollut. Ainakin nöyräksi on oppinut ja nauttimaan niistä pienistä hetkistä ennen paniikkia.
En tiennyt, että kaikki tulisi muuttumaan sinä syysiltana. Yhtäkkiä käteni alkoivat täristä, huimasi ja henki ei tuntunut kulkevan. Sydän löi kuin viimeistä päivää ja tempo vain tuntui kiristyvän. Lähin vaivoin kävelemään kohti autoa. Joka askel tuntui vain raskaammalta ja puristin puhelinta kädessä koko ajan. Uskaltaisinko soittaa ambulanssin. Pitkän ponnistelun jälkeen pääsin autolle ja lähdin ajamaan kohti sairaala. Ajaminen pelotti ja pelkäsin aiheuttavani onnettomuuden jos menisin tajuttomaksi. Avasin ikkunaa suuremmalle ettei ilma loppuisi.
Päästyäni perille olin aivan uupunut, mutta jotenkin helpotti. Tuntui kuin olisin ollut turvassa. Otettiin sydän filmi ja muitakokeita. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Kaikki oli kuulemma hyvin. Sain pienen lehtisen joka kertoi paniikkihäiriöstä. Hävetti...
Ensimmäisestä kohtauksesta on kulunut seitsemänvuotta ja tällä jaksolla olen saanut tuhansia kohtauksia. Vähitellen opin välttämään kaikkia sosiaalisia kontakteja. Isoja tilaisuuksia joissa voisin joutua tulemaan esille. Olin menettänyt suurimman osan ystävistäni ja tuhonnut silloisen parisuhteeni. Olin luopunut unelmasta tulla isäksi ja saada perheen. Annoin ihmisten käyttää itseäni hyväksi, koska pelkäsin jäädä yksin. Alkoholin käyttö myös lisääntyi rajusti.
Olisi ollut helpompaa luopua oikeasta kädestä. Sitä ei olisi tarvinnut hävetä eikä selitellä aina kaikille miksi en voi tehdä sitä tai tätä. Tai tarvinnut pelätä, että leimaannut hulluksi. Kaikki kunnianhimo on kadonnut pikku hiljaa ja paluu takaisin opiskelujen pariin tuntuu mahdottomalta. En halua joutua kenenkään armoille vaan tulla itsenäiseksi elämässä selvityväksi yksilöksi.
Joka päivä on yhtä ponnistelua tätä riesaa vastaan joka päivä olen vienyt voiton, mutta kuinka kauan pitää yrittää. Luulisi että onnistumiset toisivat lisää itsevarmuutta, mutta joka päivä sama asia on aina yhtä vaikea. Olen ollut välillä todella yksinäinen. En niin etteikö ympärilläni olisi ollut muita, mutta asian salaaminen on eristänyt. Eihän kaikki tätä ymmärrä.
Pikku hiljaa olen kuitenkin päässyt asian kanssa vähän eteenpäin. Alkoholin käytön olen lähes lopettanut ja kohta saa mennä tupakkakin. Kai tästä voi päästäkkin ehkä... Olen ensimmäsisiä kertoja uskaltanut käymään uudestaan lenkeillä ja tekemään asioita taas yksin. Ja siwakin on tullut tutuksi :D
Saisi vain loppua tämä jatkuva alisuoriutuminen, että pääsisi näyttämään itselle ja muille kuinka hyvä loppujenlopuksi on. Nyt kun oikein ajattelee niin huomaa kuinka unessa on viime vuodet elänyt. Voi melkein sanoa että on vain yrittänyt olla elämättä. seitsemän vuotta on kadonnut ihan tuuleen ja on todella ikävä välillä sitä aikaa ennen kaikkea tätä. Toisaalta on tästä varmasti jotain hyötyäkin ollut. Ainakin nöyräksi on oppinut ja nauttimaan niistä pienistä hetkistä ennen paniikkia.
Vastaukset 10
Vanhimmat
On auttanut mua. Otin napin tai puolikkaan ennen kun tiesin että lähden tilaisuuteen tms. ja olo helpottui. Samalla söin Citalopraamia usein toistuvaan masennukseen.
Voisithan sä pyytää lääkäriltä Propralia vain ja katsoa auttaako se jännitysoireisiin. Uskon että siitä olis apua, on ollut monilla tutuillani. Sitten kun lääkkeen avulla opin että tilanteista selviää, kokeilin jättää napin väliin, ja selvisin silti. En tarvinnut tuota lääkettä kuin ehkä reilut puoli vuotta sillon tällöin, alussa enemmän, nyt kohtaukset ovat loppuneet:) SUOSITTELEN ERITTÄIN LÄMPIMÄSTI:)
juu kyllä se masennus tästä yleensä seuraa. On se sen verran kova kolaus kun rimaa joutuu laskemaan aika rajustikin välillä. ihan kuin ikää olisi tullut 50 lisää ja huomaa ettei kaikkeen vain pysty vaikka halua löytyis muille jakaa. Ehkä sen takia alkoholikin astui kuvaan. Tosiaan on jäänyt kun ei siitä mitään apua ole ja en koskaan mikään puliukko ole ollutkaan. Tulevaisuuden pelko vain välillä ajaa masennukseen. Haaveillut aina normi perhe elämästä. Joskus vain tuntuu että kuinka joku voisi jaksaa katsella tällaista pelkäävää/masentunutta miestä. Vaikka parit koulut onkin jo käytynä niin itselle olisi tärkeää vielä saada opiskella lisää ihan itseluottamuksen takia. Propral aiheuttaa mulle todella kovia vatsa kipuja eikä se oikein sovi mulle siinä mielessä. Mitään vahvempiakaan en mielelläni söisi kun vaikuttavat liikaa persoonallisuuteen.
Jeesus voi auttaa saamaan rauhan.
kaikkea on kokeiltu :)
Heips!Ja kiitos,kun jaoit tarinasi.Älä missään nimessä luovu unelmistasi ja toiveistasi.Ne voit vallan hyvin vielä toteuttaa.7 vuotta olet jo pärjännyt tämä häiriö seuranasi,mutta tekstistä päätellen olet ruvennut pikkuhiljaa saamaan taas otetta elämääsi paremmin.Hienoa!Lenkillä käynti tai se Siwan maitohylly voi tuntua aivan uudelta maailmalta,pelottavaltakin,mutta niin kuin olet huomannut selviät niistä ja selviät varmasti monesta muustakin asiasta,kun vaan ajan myötä uskaltaudut kokeilemaan.Paniikkihäiriö on kenkkumainen elinkumppani,mutta sen kanssa voi elää,kunhan muistaa olla itselleen armollinen eikä vaadi liikoja.Itselleni oli todella kova paikka,kun en jaksanut ja kyennyt samalla lailla touhuilemaan,kuin ennen ja tunsin suurta huonommuutta muihin verrattuna.Itseppäisenä ihmisenä pidin itseni muun maailman matkassa ja vaikka olotila oli kuin maansyövereissä olisi sukellellut täysin sekopäisenä ilman määränpäätä en luovuttanut vaan jatkoin käymisiä eri paikoissa ja hankkiuduin ihmiskontakteihin.Selviytyminen tai edes liikkeellelähtö tuntui hankalalta,mutta se onnistumisen tunne,että selvisi esim. kauppareissusta vaikkakin usvassa kulkien tietämättä mitä kauppakassista löytyy,se onnistumisen tunne kantaa ja antaa voimaa uuteen koitokseen.Ja kyllä se näin vain on,että jotakin tällainenkin elämäntaival opettaa,mutta se meidän jokaisen täytyy hoksata itse mikä se opetus sitten lienee ja sitä myöten selviytyä päivä kerrallaan.Toivottavasti saat kerrottua häiriöstäsi lähelläsi oleville ihmisille.Itse kerroin kaikille avoimesti ja jotkut toki asiaa kauhisteli,mutta oli siellä ihmisiä jotka asian ymmärsivät.Tämä ei tee meistä muita hullummaksi tai huonnommaksi.Kaikkea hyvää sinulle,koita löytää iloa ja kannusta itseäsi pienemmistäkin onnistumisista.
kiitoksia
Ehkä se on vain niin kova paikka varsinkin miesten kesken vetäistä esille. Oon joskus kokeillut ja saanut ikäviä hiljaisia hetkiä aikaiseksi. Ihmiset ei juurikaan tiedä mistä on kyse. Yleensä liitetään liikaan jännitämiseen tai yleiseen hulluuteen :) Jännittäminen on ihan jees kun tapahtuu tietyissä rajoissa voi se jopa auttaa meitä suoriutumaan paremmin erinlaisista esteistä. Mutta tuntuu ettei tässä ihan pelkästä jännittämisestä ole kysymys kun kohtauksen saa aikaan ihan rentoutumalla. Olen usein kokenut sen onnistumisen tunteen josta puhuit. Yhtä usein oon sen varmasti menettänytkin, niinkuin aikaisemmin sanoin se eilinen haaste on usein yhtä vaikea myös tänään ellei pahempi. Kyllä mä olen yrittänyt kerätä hyviä asioita/ihmisiä mun elämään mutta jotenkin joskus kaikilta loppuu ymmärrys tämän kanssa(tai mun kanssani :) Eihän tähän kuole, mutta monta kertaa olen toivonut että häpeään voisi. Oon ollut kans tosi kova menemään ja tekemään. Kyllä tää on vähän pysäyttänyt. Onneks löyty tää paikka, että voi vähän edes puhua tästä asiasta kun psykologin lasku on jo viimeistään aiheuttanut mielipahaa. Ja on ollut tosi helpottavaa huomata etten aivan yksin täälä tän asian kanssa kulje.
Täytyy sanoa, että et varmasti ole yksin noiden asioiden kanssa!Täältä löytyy heti samanlainen yksilö, jolle jokainen päivä on voitto. Omalla kohdallani kaupassa käynti on jo haasteellista, kun pelkään paniikkikohtauksen tulevan. Sitä vain on kehittänyt oman tyylinsä selvityä päivästä toiseen mutta kyllä sitä miettii millaista elämä olisi ilman paniikkikohtauksia. Ei se auta muu kuin isolla asenteella jaksaa, päivä kerrallaan hymyissä suin :)
Joo-o kyllähän se näin on ettei suoriutuminen ole enää samaa tasoa kuin ennen. Älämästä on tullut tosi rajoittunutta. Huomaa että on vähän siirtänyt asioita aina kunnes niiden aika on jo ollut ohi. Kaupassa käyntikään ei olisi mikään ongelma jos ei edes muistaisi sairastavan paniikkia. Jotenkin se vaan putkahtaa mieleen viimeistään kassajonossa "ai niin...voi paska" ja sit se tutina taas alkaa. tekis mieli paiskata maidot ja leivät siihen viimeiseen pastilli hyllyyn ja pinkasta pihalle kuin aropupu. Toinen minkä oon huomannut niin on todella vaikea tapella. Ei siinä että olisin mitenkään väkivaltainen, mutta välillä olis kiva pystyä pitämään puolensa ettei aina tarvitsisi vetäytyä siitä "grillijonosta". Toisaalta en ole koskaan aikaisemminkaan siellä tapellut ennen paniikkihäiriötä, mutta olis kuitenkin kiva jos voisi valita, että tappeleeko vai ei. Ehkä se vetäytyminen ei olis niin nöyryyttävää kun tietää että voi tehdä toisinkin eikä pakon edessä joutuisi taipumaan... Siinä vois kokea sen ylpeyden että ei tapellut vaikka olisi voinut.
No sattuuhan noita aika harvoin ja nykyään harvemmin kun en enää baareis käy..
pääsiäisiä :D
Hei,
itselläni hieman vastaava tilanne. Kärsin vakavasta masennuksesta ja sosiaalisten tilanteiden kammosta. Omasta mielestäni kärsin erittäin kovasta jännittämisestä, mikä näkyy heti punastumisena ja ruokahaluttomuutena. Nykyisin jokainen päivä on pelkkää stressiä. Opiskelen yliopistossa ja elämää ei ole. Olen todella tympiintynyt kaikkeen, ihmiset eivät ymmärrä tilannettani ja kaikki naiset jotka olen päästänyt lähelle ovat tehneet minusta entistä häiriintyneemmän haukkumalla, puhumalla muille ongelmistani ja vieden itseluottamuksen viimeisetkin rippeet. Nykyisin olen panikoiva punanaama. Ruokailu ihmisten seurassa tuntuu pahalta ja kaikki mitä muut kyselevät minulta tuntuu että he tulevat omalle reviirilleni ja ahdistun.
Kävin 2 vuotta spykoanalyysissa, mutta sitten loppui rahat tai oikeastaan vitutti maksaa sitä kun ei ollut varaa edes ruokaan. Jotenkin se yhtälö kusi ja pahasti. Nyt sitten yritän saada jotain lääkitystä tilanteeseen.
Koen että voisin toipua tästä jos löytäisin oikeasti luotettavan keskustelukumppanin ja semmoisen tuen, joka on kuin kivi. (Ei mikään maksettu puoskari, joka yrittää esittää miksi? kysymyksiä). Haluaisin töihin ja olen yrittänytkin hakea. Koulu voisi jäädä tauolle ja ehkä työ voisi hieman parantaa taloudellista pohjaani, sillä olen jo nyt valtiolle 10t velkaa opintolainoissa.
Olen kuin pikkupoika, joka kaipaa äidin kainaloon itkemään, joka sitten hieman lohduttaisi ja kannustaisi jatkamaan tällä kurjalla polulla.
Tsemppaan itseäni eteenpäin, perhesuhteet ovat olemattomat ja kaverit lähteneet jo maailmalle.
Toi masennus on aika lailla kans seurannut tätä tautia elämässäni. Naiset on kans kiristellyt ja ainakun on avautunut niin on pellännyt että toinen voi käyttää sitä mua vastaan. Mitä enenmän oon tähän syventynyt niin oon huomannut että suuri osa oireista ainakin itsellä johtuu nimenomaan siitä häpeästä ja asioiden peittelystä. Ehkä elämässä on vain tullut niin usein petetyksi, ettei pysty enää luottamaan keneenkään. Ehkä toisen paniikkihäiriöisen tuki olisi parasta, mutta toisaalta oon kans ajatellut että se voisi myöskin pahentaa tilannetta. Tulisi helpommin annettua periksi kun tuntusi että tämä on ihan ok vaikkei olekaan. Itselle kans toi julkinen ruokailu ja muut tilanteet joissa joutunut olemaan jotenkin esillä olleet todella vaikeita. Koulussa ei juuri tullut syötyä ikinä, kun tuntui että muut tuijottavat. Laihduin yhdessä välissä ihan olemattomiin. Myös velkaannuin yhdessä välissä kovastin. Velat vielä pahensi asiaa kun tuntui etten työelämässä tulisi jaksamaan pitkään. Nyt oon ne kuitenkin hoitanut ja oon todella helpottunut siitä. Voin sanoa että oli enemmän kuin se kymppi, että kyllä säkin niistä vielä pääset. Tulevaisuuden ajattelu on todella tuskaista. Kurja katsoa kuinka kaverit paahtaa ohitse ja menestyy elämässä. Haluaisin niin takas kouluun ja lukea vielä lisää. Ehkä mä viel pääsenkin..tiedä.. Omille vanhemmilleni en koskaan ole kertonut kuinka huonosti asiat ovat olleet. Aina toivonut että olisivat jotenkin edes ylpeitä minusta enkä uskaltanut vetää mattoa alta. Nyt kun oon täälä käynyt oon huomannut kuinka paljon meitä oikeasti on. Harva meistä edes taitaa tietää kuinka iso ongelma paniikkihäiriö on meidän yhteiskunnassamme. Syy voi olla siinä että tätä tautia todellakin tulee piiloteltua parhaansa mukaan. Ettei kukaan vaan saisi koskaan tietää.