Mietin tässä, että miten te muut sos-pelkoiset joilla on lapsia, selviätte arjesta ja elämästä?
Esim. kun pitäisi osallistua vaikka vanhempainiltoihin tai lasten harrastuksiin, tai ulkoilla lasten kanssa.
Minulle on vaikeaa jo omalle kotipihalle meneminenkin puhumattakaan uimarannoista, leikkipuistoista, elokuvissa käymisestä...
Lapset kaipaa ja tarvitsee muutakin kuin neljän seinän sisällä olemista, mutta vaikeaa se on tarjota sellaista,
saati että siitä nauttisi aidosti, joka sekin varmasti näkyy lasten silmiin.
Esim. kun pitäisi osallistua vaikka vanhempainiltoihin tai lasten harrastuksiin, tai ulkoilla lasten kanssa.
Minulle on vaikeaa jo omalle kotipihalle meneminenkin puhumattakaan uimarannoista, leikkipuistoista, elokuvissa käymisestä...
Lapset kaipaa ja tarvitsee muutakin kuin neljän seinän sisällä olemista, mutta vaikeaa se on tarjota sellaista,
saati että siitä nauttisi aidosti, joka sekin varmasti näkyy lasten silmiin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
En ole äiti, joten en tiedä mitä elämä lasten kanssa on. Mutta mikä on se juttu, mitä pelkäät? Itselläkin on sos.tilanteiden pelkoa, mutta mainitsemiasi paikkoja en koe ahdistavina. Sulla on ilmeisesti aika kovat jännitykset ja pelot päällä, jos jo kotipihalla oleminen on vaikeaa. Joten, mikä on se asia, mitä pelkäät? Pelkäätkö, että sinun pitäisi sanoa jollekin jotakin? Vai pelkäätkö yleisesti paikkoja, missä on muita ihmisiä?
Yritä kiinnittää huomio niihin lapsiin sen sijaan että kiinnittäisit huomiota itseesi ja oloosi. Seuraile mitä lapsesti tekevät ja yritä unohtaa itsesi. Noh, ei varmaan ollut paljon apua tästä. Itsellä vaan on niin, että se jännitys laantuu ja työntyy taka-alalle, jos näkee ja kokee jotain kiinnostavaa. Tai on edes jotain, mihin sen oman huomion voi suunnata. Jos taas on tilanne, missä on esim. joukossa mutta silti vaan ittensä kanssa, niin tarkkailee helposti niitä omia olojaan ja reaktioitaan. Mulla välillä myös itse tekeminen helpottaa oloa. Kun on jonkun puuhan parissa, niin se helpottaa jännitystä. Jonkinlainen terapia voisi auttaa? Ymmärrän tunteitasi, mutta lapsienhan ei pitäisi joutua kärsimään tai rajoittamaan elämäänsä vanhempien takia. Toivottavasti saat apua ongelmiisi.
Olen paljon miettinyt itsekin tuota, että mitä pelkään tietyissä paikoissa ja tilanteissa. Pelkään varmaan juuri sitä, että tulee tilanne, jossa joutuu toisen ihmisen kanssa juttelemaan. Esim. joku kysyy tietä. Pelkään myös, että jollain tavalla mokaan, pelkään muita ihmisiä. Ehkä eniten pelkään sitä, että aiheuttaisin pahennusta muissa ihmisissä. Tai vaikka lapseni aiheuttaisi. Hullultahan nämä kuulostavat, mutta en tiedä mitä näille voi.
Olen muutaman vuoden käynyt juttelemassakin mt-hoitajalle mm. tästä ongelmasta, joka vaikuttaa työkykyynikin voimakkaasti. Varsinaista terapiaa en ole saanut, enkä tiedä miten sellaiseen pääsisikään. Itse olen huomannut, että hiukan helpottaa jos ei tarvitse yksin mennä ahdistaviin paikkoihin. Jos on vaikka miehen tai ystävän seurassa, ahdistus jää hieman taka-alalle. Siinä on varmaan kyse juuri siitä, että keskittyy johonkin muuhun asiaan. Valitettavasti tämä toimii vain aikuisten suhteen, eli lapsistani ei ole tässä asiassa apua. En tiedä... Olen sellainen "häpeäpersoona". Se varmaan kuvaa aika hyvin tätä ongelmaa. Olen hävennyt lapsesta asti itseäni, vanhempiani... Iän myötä häpeä vain pahentunut ja pelot
lisääntyneet. Kiitos kuitenkin vastauksestasi. Lämmittää, että joku jaksoi lukea viestini ja vielä vastata siihen. :)
Hei! Minullakin on lapsi olen yh ja kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Vietän aikaa paljon kotona mutta onneksi lapsella ei ole kavereita koulussa. Puistoon on hankala mennä ja häivyn sieltä usein kun joku tulee paikalle. En halua jutella enkä kyläillä. En ole tottunut sellaiseen ja minua ärsyttää suorastaan ja stressaa ajatus että joutuisin johonkin mamma piiriin. Jännitän myös että lapsi tekee jotain, hän on ylivilkas ja voi käyttäytyä pienempiä toisia kohti arvaamattomasti.
Joskus tämä vaivaa minua, mutta tämä on minun elämääni. Ajattelen että Jumala on kuitenkin antanut minulle/minunlaiselleni lapsen, Niinhän sitä sanotaan että lapsen on luojan lahjoja. En ole täydellinen äiti. Mutta olen kuitenkin hellä ja rakastava äiti. Vaikka minussa on tämä vajavuus Koetan kannustaa lasta ja kohentaa hänen itsetuntoaan toisin keinoin. Koetan käydä lapsen kanssa paikoissa. Vaikka välttelen sosiaalisia tilanteita, käymme yhdessä esim. elokuvissa ja konserteissa. Ja lapselle voi opettaa sosiaalista vuorovaikutusta leikkien välityksellä ja siinä teidän perheen välisissä suhteissa tai jos sinulla on sukulaisia tms ihmisiä joiden seuraa kestät jännittämättä liikaa. Älä ota stressiä, Hyväksy itsesi, minä olen tallainen kuin olen, teen parhaani voimieni ja kykyjeni mukaan. Lapseni ei tarvitse kärsiä hylkäämistä, ei äidin juopottelua jne. Anna kiitosta ja kannusta itseäsi. Ja aina voi tehdä jotain pientä, koettaa pikkuisen avautua vaikka siellä puistossa, hiukan ehkä ensikerralla enemmän tai ei mitään. Levosta käsin:)
Siis korjaan onneksi lapsella ON kavereita koulussa.
www.privatix.fi katsokaa ja lukekaa leikkauksesa. ja jossakin pitää käydä juttelemassa ammattilaselle asiasa.
on erittäin tärkeää yrittää tarjota lapselle sosiaalista elämää. ja lääkkeestä voi myös olla apua, kysykää lääkäriltä esim. seroxat tai seronil.