Äitini kuoli melkein 3kk sitte. Ahistus ja suru on aivan valtava. En asiasta ole kenenkään kanssa puhunut. En edes avopuolisoni. Olen 19vuotias ja äidin hautjaiset olivat ensimmäiset joissa olin. Itken yksin ollessani, ahdistaa ja kaikki luulevat että mulla on kaikki hyvin. En käsitä mikset kukaan ymmärrä että mua ahdistaa ja tarvitsisin tukea. Sitä kun en saa, mistään. Elän parisuhteessa, muttei tuesta tietoakaan.
En ollut viime syksynä koulussa, joten en ole nytkään. Alotin viime kuussa koulun, jonka lopetin koska mielessä pyörii jokin aivan muu, äidin kuolema. Kukaan ei ymmärrä tätä, se on kuulemma vain tekosyy. Suututtaa todella paljon, etteivät ihmiset tajua että mulla on paha olla, oli jo ennen äidin poismenoa.
Minut huostaanotettiin 12vuotiaana, joten onhan tässä kaikkea muutakin pinnan alla. En vaan käsitä kuinka en niin vaikea tajuta että mulla on niin paha olla että toivoisin että kuolisin itkuun. Eikä ole ketään kelle soittaakkaan, ei hyviä ystäviä.
Riideltiin eilen avopuolison kanssa, johtuu kai mun äkkipikaisuudesta sekin.. Itkin sängyssä putkeen 2h paniikkikohtauksen kera, tiesi että äitiä ikävä. Ihan sain yksin itkeä. Eikä ketään kenelle voisi soittaakkaan.
Tuntuupa tosi reilulta, oon suututtanu sen ja se ei tue sitten sen takia. En käsitä, en ymmärrä.
Äidin kuolema
39
3033
Vastaukset
- SS
Oma äitini kuoli 1,5 vuotta sitten syöpään. Hän sairasti lähes 15 vuotta. Hänen tilansa huononi pikkuhiljaa ja vaikka tavallaan aavistin mihin se johtaa en halunnut sitä uskoa. Kun hän kuoli se tuli kuitenkin täysin yllätyksenä enkä ensin ymmärtänyt mistä oli kyse. Pitkään ajattelin hänen olevan matkoilla ja että hän sieltä tulisi takaisin omana nauravaisena itsenään. En ole vieläkään hyväksynyt asiaa, en vain suostu, ehkä se on sitten niin lopullista jos asian hyväksyy? Näen hänestä jatkuvasti unia, etsin häntä ja mitin onko hän elossa vai kuollut. Toisaalta minulla on unissani kova kiire pelastamaan häntä.
Toisaaltahan olen toki helpottunut siitä että äidillä ei ole enää kipuja eikä hän ole muiden armoilla kuten hän itse oli asiasta mieltä.
Äidin sairastumisprosessin aikana sairastuin masennukseen ja käyn edelleen terapeutille juttelemassa, minulla on myös mielialalääkitys. Olen kokenut tämän todella hyväksi. Saan siellä puhua asiani säännöllisesti ja saan apua. Ikävää se ei poista mutta on kuitenkin joku jolle voi puhua. Suosittelen lämpimästi sinulle sitä myöskin. Itse sain lähetteeen terveyskeskuslääkäriltä. Olen 40-vuotias ja tyttäreni takia minä tsemppaan eteenpäin. Vaikkakin menetyksemme oli valtavan suuri on tämä tapahtuma lähentänyt tyttäreni ja minun suhdetta. Uskon myös että pikkuhiljaa pääsen eteenpäin surussa ja pystyn käsittelemään sitä. Toivottavasti saat apua ja voisit keskustella jonkun kanssa tuskastasi. Ymmärrän että olo tuntuu yksinäiselle. Älä kuluta itseäsi loppuun. Yritä käydä koulussa koska siten saat pidettyä elämästäsi/rutiineistasi kiinni etkä mieti ikäviä koko aikaa. Nämä asiat ovat vaikeita ja varmasti se on sitä sinun puolisollesikin. On vaikeaa yrittää lohduttaa toista vaikka tärkeintä olisi olla läsnä. Uskon kuitenkin että äitisi haluaisi sinun jatkavan elämääsi eikä lannistuvan. Ota kuitenkin oma aikasi, sinulla on vasta niin vähän aikaa menetyksestäsi. Kaikkea hyvää sinulle!- d
Sitähän tässä itsekkin vain miettii, onneks ei enää ole pahaa oloa äidillä. Tiedän että hän oli todella ahdistunut ja masentunut, yritti elää päivän kerrallaan. Kunnes loppu tuli, sammui pakkaseen. Tuli tämäkin tieto aivan puun takaa, asuimme n.200km päässä toisistamme, nähtiin harvoin. Juuri ennen joulua pitkäänaikaan. Onneksi sinulla on tyttö, jonka vuoksi elää ja taistella. Itsestäni tuntuu ettei mikään ole minkään arvoista, vaikkakin varmaan melko yleistä läheisen kuoleman jälkeen. Itselläni oikeastaan tämä tunne vain nyt vahvistui.
Todellakin, toista on vaikea lohduttaa, etenkin jos ei ole omaa kokemusta kyseisestä asiasta. Avopuolisoni ei ole edes läsnä, vaikkakin olisikin saman katon alla.
- valoEnkeli34
Voi sua! Olen niin pahoillani sun puolestasi. Usko tai älä, minä tiedän pitkälti miltä sinusta tuntuu. Minun isäni kuoli, kun minä olin 18 vuotias. Isäni kuoli sydän infarktiin. Äitini löysi hänet keittiön sohvalta istumasta sunnuntai aamuna klo 7.00 30.10.1994. Siitä on jo yli 15 vuotta, mutta pystyn yhä muistamaan sen valtavan musertavan tuskan ja ahdistuksen, joka vyöryi päälle, kun ambulanssimiehet totesivat isäni kuolleeksi. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Ajatukset pyörivät vain isässsä. Tuska velloi sisässä ja itku virtasi pitkin päivää. Ruoka ei maistunut ja tuntui, että koko maailma olisi kuollut.. mitään ei ollut enää jäljellä. Seuraavat kaksi viikkoa itkin joka päivä. En osannut ja jaksanut pidätellä itkuani.. oma rakas isäni oli ikuisesti poissa ja äitini oli murheen murtama. Aina niin vahvasta ja voimakkaasta äidistäni oli tullut kuin lapsi, joka tarvitsisi muiden lohdutusta ja tukea.
Läheisen ihmisen kuolema herättää ihmisen syvempään prosesssiin itsensä kanssa. Oman vanhemman kuolema voi nostaa pintaan kaikki kipeät asiat lapsuudesta asti. Sinun kohdallasi on käynyt niin. Sinun prosessi ei koske pelkästään äitisi kuolemaan, vaan sinä teet tiliä koko lapsuudestasi. Sinun kaikki kipeät ja vaikeat asiat ovat nousseet pintaa. Sinun tulee sallia itsellesi oikeus itkeä ja vapautua tunteitasi. Älä patoa niitä.. tarvitset nyt apua ja tukea tunteittesi käsittelyyn. Jos haluat, niin minä voin auttaa sinua! Haluatko kirjoittaa minulle sähköpostiin tai mahdollisesti puhua puhelimessa kanssani? sähköposti osoitteeni on [email protected]
MInä olen itse käynyt läpi todella vaikeat henkisen kasvun prosessit. Voin sanoa sinulle, että jos nyt olet rohkea ja kohtaat kaiken mikä sisimmästäsi pulppuaa, niin tulet eheytymään ja löytämään oman itsesi tavalla, josta olet vain voinut unelmoida. Joten ole rohkea ja vahva, sinua kyllä autetaan :)- kahvihiirulainen
Kiitos viestistä, et uskokkaan kuinka se piristi. Ensimmäinen ihminen joka ymmärtää ja tietää mitä tarkoitan ja miltä musta tuntuu, vaikkei edes tunneta!
Ihmettelen ihan kuinka "Normaalisti" elän. Ensimmäinen yö ja päivä olivat vaikeat. Istuin ja itkin. Sitten jotenkin aloin jatkamaan normaalia elämää, liekkö sitten jonkinlainen suojamuuri. Ihan pelottaa mitä siitä tulee kun asian tajuan, vaikkakin epäilen että sen olen jo tajunnut.
5 luokalta lähtien pelkäsin että näin käy, äiti kuolee alkoholiin. Eli oli tavallaan jo valmistautunut tietyllä tavalla. Ihmeellistä tässä on se, etten itke jos puhun äidistä, luulisi että niin olisi.
On aivan hirveää menettää läheinen ihminen, tuska todella on valtava. VIelä 3kk sitten tätä ei ollut, muutama päivä eteenpäin ja on tasan 3kk tapahtumasta. - iskäntyttö
kahvihiirulainen kirjoitti:
Kiitos viestistä, et uskokkaan kuinka se piristi. Ensimmäinen ihminen joka ymmärtää ja tietää mitä tarkoitan ja miltä musta tuntuu, vaikkei edes tunneta!
Ihmettelen ihan kuinka "Normaalisti" elän. Ensimmäinen yö ja päivä olivat vaikeat. Istuin ja itkin. Sitten jotenkin aloin jatkamaan normaalia elämää, liekkö sitten jonkinlainen suojamuuri. Ihan pelottaa mitä siitä tulee kun asian tajuan, vaikkakin epäilen että sen olen jo tajunnut.
5 luokalta lähtien pelkäsin että näin käy, äiti kuolee alkoholiin. Eli oli tavallaan jo valmistautunut tietyllä tavalla. Ihmeellistä tässä on se, etten itke jos puhun äidistä, luulisi että niin olisi.
On aivan hirveää menettää läheinen ihminen, tuska todella on valtava. VIelä 3kk sitten tätä ei ollut, muutama päivä eteenpäin ja on tasan 3kk tapahtumasta.Voimia ja jaksamista sinulle! Minun isä menehtyi vajaa 2kk sitten äkillisesti ja tiedän sen tuskan minkä kanssa sinäkin nyt elät. Toivon että löydät jonkun jolle avautua, se on niin tärkeää ettet jäisi patoamaan asioita mieleesi.
Toivottavasti meille kummallakin kesä toisi taas valon elämään! - BrokenAngel85
iskäntyttö kirjoitti:
Voimia ja jaksamista sinulle! Minun isä menehtyi vajaa 2kk sitten äkillisesti ja tiedän sen tuskan minkä kanssa sinäkin nyt elät. Toivon että löydät jonkun jolle avautua, se on niin tärkeää ettet jäisi patoamaan asioita mieleesi.
Toivottavasti meille kummallakin kesä toisi taas valon elämään!Tiedän miltä sinusta tuntuu...kävin itse saman suruprosessin läpi 4 vuotta sitten, huh tuntuu kuin se olisi eilinen mutta siitä on kyllä aikaa. Tuska/suru/ikävä ei ikinä poistu, se tuntuu aina samanlaiselta, mutta ajan myöden oppii elämään asian kanssa, aina kun muistan isääni, niin tiedän että hän elää kanssani, katsoen ylhäältä, hän on minun suojelusenkelini joka varjelee minua.. :)
Kerron tarinani sinulle... Isäni oli 52 v, ja sai äkillisen sairaskohtauksen,jonka yhteydessä hän tukehtui oksennukseen, äitini soitti minulle, minä soitin 112, ja kiirehdin isän luo, ja kun saavuin isäni oli sininen ja 7min hengittämättä, eli jo ns. kuollut! Mutta ensiapu tuli paikalle, ja he saivat isäni henkiin,sydän rupesi lyömään, mutta loppujen lopuksi, hänestä tuli vege, ja hän oli tasan 31pvä sairaalassa letkujen päässä,eli tuskissa,ja kuoli 31.1.2006. ja silloin minun elämäni muuttui, minun rakkain oli kuollut, ja ekat hautajaiset olivat isäni elämäni aikan,olin silloin 20v, äitini muutti pois, masentui että hänestä tuli kävelevä zombi, meidän välit tulehtui! Se oli niin rankkaa,en edes muista miten meni 3kk, mutta elin...söin ja kävin koulua, sekä tein töitä samalla, samana vuonna valmistuin, ja kävin isäni haudalla ja kysyin häneltä että oletko ylpeä minusta...! Isäni kuoleman yhteydessä, elämänirakkaus, se vain hylkäsi minut, hänellä ei ollut aikaa minulle, koska hänen elämässään meni huonosti. Siihen aikaan minulla ei ollut ketään tukena, käsittelin yksin asioita ... ja se oli rankkaa, ja siinä aikana halusin kuolla, mietin useasti itsemurhaa, mikä ei auta, eikä tietysti ratkaise asiaa tai tuo minun isääni takaisin mutta olin vain niin surunmurtumana, että mietin että onko se ainut ratkaisu, mutta eihän todellakaan ole, me eletään eteenpäin ja kaikesta vastoinkäymisestä yritetään päästä voimalla ylitse ja eteenpäin..... Mutta jollakin tavalla selvisin, ja tänäpäivänä on vähän tuskaa, mutta ei niin kova kuin 4 vuotta sitten... Toivon sulle paljon voimia, koita mennä eteenpäin pvä kerralla, ja yritä puhua oman miehen kanssa, hänen pitäis tueta sinua kaikessa ja paljon, sulla on läheisin ihminen on nukkunut pois... - kahvihiirulainen
BrokenAngel85 kirjoitti:
Tiedän miltä sinusta tuntuu...kävin itse saman suruprosessin läpi 4 vuotta sitten, huh tuntuu kuin se olisi eilinen mutta siitä on kyllä aikaa. Tuska/suru/ikävä ei ikinä poistu, se tuntuu aina samanlaiselta, mutta ajan myöden oppii elämään asian kanssa, aina kun muistan isääni, niin tiedän että hän elää kanssani, katsoen ylhäältä, hän on minun suojelusenkelini joka varjelee minua.. :)
Kerron tarinani sinulle... Isäni oli 52 v, ja sai äkillisen sairaskohtauksen,jonka yhteydessä hän tukehtui oksennukseen, äitini soitti minulle, minä soitin 112, ja kiirehdin isän luo, ja kun saavuin isäni oli sininen ja 7min hengittämättä, eli jo ns. kuollut! Mutta ensiapu tuli paikalle, ja he saivat isäni henkiin,sydän rupesi lyömään, mutta loppujen lopuksi, hänestä tuli vege, ja hän oli tasan 31pvä sairaalassa letkujen päässä,eli tuskissa,ja kuoli 31.1.2006. ja silloin minun elämäni muuttui, minun rakkain oli kuollut, ja ekat hautajaiset olivat isäni elämäni aikan,olin silloin 20v, äitini muutti pois, masentui että hänestä tuli kävelevä zombi, meidän välit tulehtui! Se oli niin rankkaa,en edes muista miten meni 3kk, mutta elin...söin ja kävin koulua, sekä tein töitä samalla, samana vuonna valmistuin, ja kävin isäni haudalla ja kysyin häneltä että oletko ylpeä minusta...! Isäni kuoleman yhteydessä, elämänirakkaus, se vain hylkäsi minut, hänellä ei ollut aikaa minulle, koska hänen elämässään meni huonosti. Siihen aikaan minulla ei ollut ketään tukena, käsittelin yksin asioita ... ja se oli rankkaa, ja siinä aikana halusin kuolla, mietin useasti itsemurhaa, mikä ei auta, eikä tietysti ratkaise asiaa tai tuo minun isääni takaisin mutta olin vain niin surunmurtumana, että mietin että onko se ainut ratkaisu, mutta eihän todellakaan ole, me eletään eteenpäin ja kaikesta vastoinkäymisestä yritetään päästä voimalla ylitse ja eteenpäin..... Mutta jollakin tavalla selvisin, ja tänäpäivänä on vähän tuskaa, mutta ei niin kova kuin 4 vuotta sitten... Toivon sulle paljon voimia, koita mennä eteenpäin pvä kerralla, ja yritä puhua oman miehen kanssa, hänen pitäis tueta sinua kaikessa ja paljon, sulla on läheisin ihminen on nukkunut pois...Kauheeta mitä sullekki tapahtunut, tommonen tapahtuma niin vaan kaikkien pään sekoittaa.. Mua hieman huolestuttaa itseäni tuo kouluun meno, en aikoihin ole käynyt ja nyt varmana on vaikea aloittaa tämmöisen jälkeen. Hyvä ettet itsemurhaa tehnyt, itse halusin kuolla ennenkuin äitini lähti. Nyt tajuan, että se tuottaa läheisille hirveän tuskan enkä millään voi nyt hylätä pikku sisaruksiani, heillä muutenkin kaikki niin sekaisin. Eikä äiti koskaan palaa.
- kahvihiirulainen
iskäntyttö kirjoitti:
Voimia ja jaksamista sinulle! Minun isä menehtyi vajaa 2kk sitten äkillisesti ja tiedän sen tuskan minkä kanssa sinäkin nyt elät. Toivon että löydät jonkun jolle avautua, se on niin tärkeää ettet jäisi patoamaan asioita mieleesi.
Toivottavasti meille kummallakin kesä toisi taas valon elämään!iskäntyttö: Toivottavasti edes sinulla on joku jolle puhua siitä asiasta, hirveetä on pitää kaikki sisällään ja sitte räjähtää jollekkin jos matto on vinossa.
- KaunisIhminen31
kahvihiirulainen kirjoitti:
Kiitos viestistä, et uskokkaan kuinka se piristi. Ensimmäinen ihminen joka ymmärtää ja tietää mitä tarkoitan ja miltä musta tuntuu, vaikkei edes tunneta!
Ihmettelen ihan kuinka "Normaalisti" elän. Ensimmäinen yö ja päivä olivat vaikeat. Istuin ja itkin. Sitten jotenkin aloin jatkamaan normaalia elämää, liekkö sitten jonkinlainen suojamuuri. Ihan pelottaa mitä siitä tulee kun asian tajuan, vaikkakin epäilen että sen olen jo tajunnut.
5 luokalta lähtien pelkäsin että näin käy, äiti kuolee alkoholiin. Eli oli tavallaan jo valmistautunut tietyllä tavalla. Ihmeellistä tässä on se, etten itke jos puhun äidistä, luulisi että niin olisi.
On aivan hirveää menettää läheinen ihminen, tuska todella on valtava. VIelä 3kk sitten tätä ei ollut, muutama päivä eteenpäin ja on tasan 3kk tapahtumasta.Kolme kuukautta on todella lyhyt suru aika. Kun läheinen ihminen kuolee, niin prosessi voi kestää kauan, koska siinä samassa voi todella tulla käsittelyyn paljon muitakin menneisyyteen liittyviä asioita. Kun minun isäni kuoli, niin minulla meni ainakin vuosi työstää pois vaikeimmat asiat. Piti tietyllä tavalla elää läpi kaikki vuodenajat ja niihin liittyvät muistot, jotka liittyivät isään. Isäni kuoli oli äidilleni todella raskas, koska äidiltä murtui koko menneisyyden pato. Äidillä tuli käsittelyyn kerralla kaikki asiat.. lapsuuteen, nuoruuteen ja avioliittoon liittyvät asiat. Äitini oli padonnut sisäänsä aina kaiken. Ulospäin hän oli näyttänyt, että kaikki oli hyvin ja ehkä hän itsekin uskoi pitkälti niin. Mutta kun isäni kuoli, niin menneisyyden kaikki asiat vyöryi päälle. Meille lapsille oli melkoinen hämmennys nähdä äitimme taantuvan pienen lapsen tasolle. Hän vain itki ja itki. Hän oli avuton ja kykenemätön toimimaan. Äiti oli monta kuukautta sairaslomalla töistä. Ja sitten kun hän palasi töihin, niin hän itki varmasti joka päivä ainakin kaksi vuotta. Äitilläni kesti 5 vuotta ennenkuin hän alkoi nukkumaan paremmin ja oli nähtävissä, että nyt alettiin olemaan hyvällä tasolla elämässä. Äitini ei ole vieläkään täysin vapautunut menneisyyden asioista, mutta isäni kuolema on jo kauan sitten jäänyt taakse.
Ihmiset sanovat, että kyllä se aika parantaa haavat. Ei aika mitään paranna, vaan se mitä teet sillä ajalla. Jos ihminen työstää tunteitaan, niin silloin hän vapautuu niistä. Mutta jos tunteet vaan patoaa sisälle ja niitä yrittää paeta tekemisen, toiminnan tai päihteiden avulla, niin ei ne mihinkään katoa ajankaan saatossa. Tunteet ovat sisällä niin kauan kuin ihminen on valmis kohtaamaan ja käsittelemään ne pois. Silloin kun kriisi on päällä, niin voi tuntua, ettei siitä selviä.. mutta silloinkin voi lohduttaa itseään, että minussa tapahtuu nyt jotain tärkeää. Kriisi pakottaa ihmistä katsomaan syvemmälle itseään. Kriisin kautta ihminen voi kasvaa syvemmäksi, voi löytää itsensä uudella tavalla. Kriisi voi vahvistaa ihmistä. Kriisi voi viedä elämän ihan uuteen suuntaan.. muutokseen, jonka jälkikäteen huomaan olevan jotain parempaa kuin mitä ennen on ollut. Kriisit ovat tarpeellisia ihmiselle, vaikka ei kai kukaan itselleen toivo.
Olen itse omassa elämässä käynyt läpi monenlaisia tunneprosesseja, joten tiedän että kaikesta voi selvitä ja eikä pelkästään selvitä, vaan että kaikki tapahtuva on meille loppujen lopuksi pelkästään hyvää. Kunpa me vaan osaisimme katsoa ja nähdä mitä vaikeidet yrittävät meille opettaa. - Iskäntyttö
KaunisIhminen31 kirjoitti:
Kolme kuukautta on todella lyhyt suru aika. Kun läheinen ihminen kuolee, niin prosessi voi kestää kauan, koska siinä samassa voi todella tulla käsittelyyn paljon muitakin menneisyyteen liittyviä asioita. Kun minun isäni kuoli, niin minulla meni ainakin vuosi työstää pois vaikeimmat asiat. Piti tietyllä tavalla elää läpi kaikki vuodenajat ja niihin liittyvät muistot, jotka liittyivät isään. Isäni kuoli oli äidilleni todella raskas, koska äidiltä murtui koko menneisyyden pato. Äidillä tuli käsittelyyn kerralla kaikki asiat.. lapsuuteen, nuoruuteen ja avioliittoon liittyvät asiat. Äitini oli padonnut sisäänsä aina kaiken. Ulospäin hän oli näyttänyt, että kaikki oli hyvin ja ehkä hän itsekin uskoi pitkälti niin. Mutta kun isäni kuoli, niin menneisyyden kaikki asiat vyöryi päälle. Meille lapsille oli melkoinen hämmennys nähdä äitimme taantuvan pienen lapsen tasolle. Hän vain itki ja itki. Hän oli avuton ja kykenemätön toimimaan. Äiti oli monta kuukautta sairaslomalla töistä. Ja sitten kun hän palasi töihin, niin hän itki varmasti joka päivä ainakin kaksi vuotta. Äitilläni kesti 5 vuotta ennenkuin hän alkoi nukkumaan paremmin ja oli nähtävissä, että nyt alettiin olemaan hyvällä tasolla elämässä. Äitini ei ole vieläkään täysin vapautunut menneisyyden asioista, mutta isäni kuolema on jo kauan sitten jäänyt taakse.
Ihmiset sanovat, että kyllä se aika parantaa haavat. Ei aika mitään paranna, vaan se mitä teet sillä ajalla. Jos ihminen työstää tunteitaan, niin silloin hän vapautuu niistä. Mutta jos tunteet vaan patoaa sisälle ja niitä yrittää paeta tekemisen, toiminnan tai päihteiden avulla, niin ei ne mihinkään katoa ajankaan saatossa. Tunteet ovat sisällä niin kauan kuin ihminen on valmis kohtaamaan ja käsittelemään ne pois. Silloin kun kriisi on päällä, niin voi tuntua, ettei siitä selviä.. mutta silloinkin voi lohduttaa itseään, että minussa tapahtuu nyt jotain tärkeää. Kriisi pakottaa ihmistä katsomaan syvemmälle itseään. Kriisin kautta ihminen voi kasvaa syvemmäksi, voi löytää itsensä uudella tavalla. Kriisi voi vahvistaa ihmistä. Kriisi voi viedä elämän ihan uuteen suuntaan.. muutokseen, jonka jälkikäteen huomaan olevan jotain parempaa kuin mitä ennen on ollut. Kriisit ovat tarpeellisia ihmiselle, vaikka ei kai kukaan itselleen toivo.
Olen itse omassa elämässä käynyt läpi monenlaisia tunneprosesseja, joten tiedän että kaikesta voi selvitä ja eikä pelkästään selvitä, vaan että kaikki tapahtuva on meille loppujen lopuksi pelkästään hyvää. Kunpa me vaan osaisimme katsoa ja nähdä mitä vaikeidet yrittävät meille opettaa.Kaunisihminen31: millä lailla itse pystyit tukemaan äitiäsi surussa? Itselläni on aika voimaton olo seurata äidin surua ja tuntuu että yritän kantaa hänenkin suruaan omani lisäksi ja se on todella raskasta. Tuntuu että oman suruni kanssa pystyn elämään kun voin sitä itse käsitellä, mutta mitä äidin kanssa tekisin? On niin kädetön olo tämän asian edessä :(
- kaunisIhminen32
Iskäntyttö kirjoitti:
Kaunisihminen31: millä lailla itse pystyit tukemaan äitiäsi surussa? Itselläni on aika voimaton olo seurata äidin surua ja tuntuu että yritän kantaa hänenkin suruaan omani lisäksi ja se on todella raskasta. Tuntuu että oman suruni kanssa pystyn elämään kun voin sitä itse käsitellä, mutta mitä äidin kanssa tekisin? On niin kädetön olo tämän asian edessä :(
Tiedän miltä sinusta tuntuu, koska itse koin samalla tavalla äitini suhteen. Minä lohdutin, kannustin ja kuuntelin äitin surua ja tuskaa. Isän kuolema aukaisi äidissä kaikki muutkin asiat aina lapsuudesta alkaen, joten äitini kohdalla ei ollut kyse pelkästään surutyöstä, vaan kokonaisvaltaisesta elämänkriisistä, jossa nostettiin pintaan aivan kaikki tukahdutetut asiat. Minä kannoin äitini tunteita harteillani ja tein todella paljon äitini hyvinvoinnin eteen. Minusta tuli äitini terapeutti seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Otin vastaan äitini itkut,surut, pettymykset ja kaiken mikä virtasi hänen sisältään. Olin kuin äiti omalle äidilleni. Minun hoivaamiseni antoi äidille mahdollisuuden jäädä uhrin roolin. Olihan niin ihanaa saada huolenpitoa ja huomiota ilman, että tarvitsee ottaa täyttää vastuuta elämästään. Toki äitini kävi läpi asioita ja meni eteenpäin, mutta terapeutti rooli säilyi pitkään ja se ei ole vieläkään täysin katkennut.
Minusta lasten tehtävä ei ole olla terapeutti äidilleen. Jos äitisi sellaisesta tarvitsee, niin hänen olisi hyvä etsiä se jostain muualta kuin omasta tyttärestään. Jos rupeat äidille terapeutiksi, niin vaarana on, että muodostat äitiisi niin tiiviin riippuvuussuhteen, että elät elämään äitisi tunteiden kautta ja kantamaan liiallista vastuuta äidistäsi. Toki voit lohduttaa äitiäsi ja osoittaa rakkautta hänelle, mutta luota siihen, että äitisi pystyy käsittelemään omat tunteensa. Sinulla on ihan riittävästi tehtävää, kun käsittelet omat tunteesi ja saat oman elämäsi järjestykseen.
Surulla on oma aikansa.Kun se on päällä, niin voi tuntua, ettei se koskana helpota, mutta usko pois, kyllä se loppuu ja aurinko paistaa jälleen teidän elämäänne entistäkin kirkkaammin:)
Ps. Nimimerkkini on joku toinen varannut, joten uusi nimimerkkini on kaunisIhminen32 - vientsu6a
iskäntyttö kirjoitti:
Voimia ja jaksamista sinulle! Minun isä menehtyi vajaa 2kk sitten äkillisesti ja tiedän sen tuskan minkä kanssa sinäkin nyt elät. Toivon että löydät jonkun jolle avautua, se on niin tärkeää ettet jäisi patoamaan asioita mieleesi.
Toivottavasti meille kummallakin kesä toisi taas valon elämään!Itse menetin rakkaan äitini 2 vuotta sitten. Ja olen ollut aina äidin tyttö.
En ole vieläkään toipunut suru-ajasta. Välillä tuntuu etten pysty katsomaan niitä kuvia
esim. Jossa ollaan äidin kanssa matkoilla ja meillä on siinä tosi hauskaa
- surraan surraan
Voimia kahvihiirulainen. Mun äiti kuoli tasan 8 kk sitten. En voi sanoa, että tuska olisi hellittännyt tai olisin mitenkään hyväksynyt asiaa.. Suru tulee päälle harvemmin tosin - ekat kolme kuukautta meni yöt ja päivät itkiessä. Minkä nyt "normaalielämältä" ehti. Tukea on vaikea saada, varsinkaan alkushokin jälkeen. Alussa sai puhua tutuille ja kylänmiehille. Nyt tuntuu, että kuolemastahan on jo "niin kauan", mennen talven lumia, mitä siitä enää. My ass! Eivät tiedä. Enkä minä kerro.. Mulla on kännykässä valtakunnallisen kriisipuhelimen numero 01019 5202 (http://www.mielikoulu.fi/sos-kriisikeskus/valtakunnallinen_kriisipuhelin). Kannattaa soittaa sinne. Monet ovat saaneet avun. Tai siis vain kuulevan korvan. Mulla ei ole ollut hyvää tilaisuutta soittaa. Kriisi on aina pahimmillaan keskellä yötä, enkä viitti soittaa, kun koko talo eli viereisessä huoneessa nukkuva mies kuulee. Niinpä kirjoitan ja itken. Viime yönä tuli taas surun hyökyaalto oikein päälle. Itkin johonkin neljään aamulla, sitten kai tuuperruin. Katoin valokuvia, luin juttuja. Miten jaksaa eteenpäin. Surraan, jaksetaan eteenpäin! Voimia sulle!
- kahvihiirulainen
pitäis varmaan soittaa, ei jaksais yksinkään kaikkea miettiä. :( Mä en käsitä, en itke vaikka kuvia katson. No, kai sekin on vielä edessä. :(
- Man with no name
kahvihiirulainen kirjoitti:
pitäis varmaan soittaa, ei jaksais yksinkään kaikkea miettiä. :( Mä en käsitä, en itke vaikka kuvia katson. No, kai sekin on vielä edessä. :(
Lainaan tätä aihetta. Voimia aloittajalle
Nyt on äitienpäivä ja kävinkin äidin haudalla ruusun istuttamassa.
Äidin kuolemasta on vuosi ja suru alkaa pikkuhiljaa hellittää.
Kova ikävä on toisinaan... - Miksi äiti..?
Man with no name kirjoitti:
Lainaan tätä aihetta. Voimia aloittajalle
Nyt on äitienpäivä ja kävinkin äidin haudalla ruusun istuttamassa.
Äidin kuolemasta on vuosi ja suru alkaa pikkuhiljaa hellittää.
Kova ikävä on toisinaan...Äitini kuolemasta on 14 vuotta aikaa enkä siltikään pääse kunnolla "yli". Oikeastaan tajusin kokonaisvaltaisesti kuoleman vasta pari vuotta sitten. Äitini kuoli ollessani 9-vuotias. Nyt tuntuu, kuin olisin 10 vuotta elänyt vain eteenpäin sumussa, tajuamatta mitään. Sitten se kaikki yhtäkkiä iski päin naamaa.
Osittain tulee hiukan viallinen olo, onko minulla enää oikeutta suruun, mutta toisaalta jos lasketaan siitä lähtien kun kuoleman on tajunnut, niin ei ole pitkä aika. Minäkin törmäsin silloin aikoinaan tuohon "mitä sitä enää itket". Nykyään en viitsi edes kertoa, paitsi miehelleni (ja saan täyden tuen silloin kun sitä tarvitsee).
En tietenkään enää joka päivä ajattele äidin kuolemaa. En edes kovin usein. Mutta tänäänkin, äitienpäivänä, en voi olla itkemättä. Jotenkin se vaan yhä tuntuu yhtä riistävältä ja satuttavalta, kuin olisi juuri äsken tapahtunut. - .......fd...fd.
Miksi äiti..? kirjoitti:
Äitini kuolemasta on 14 vuotta aikaa enkä siltikään pääse kunnolla "yli". Oikeastaan tajusin kokonaisvaltaisesti kuoleman vasta pari vuotta sitten. Äitini kuoli ollessani 9-vuotias. Nyt tuntuu, kuin olisin 10 vuotta elänyt vain eteenpäin sumussa, tajuamatta mitään. Sitten se kaikki yhtäkkiä iski päin naamaa.
Osittain tulee hiukan viallinen olo, onko minulla enää oikeutta suruun, mutta toisaalta jos lasketaan siitä lähtien kun kuoleman on tajunnut, niin ei ole pitkä aika. Minäkin törmäsin silloin aikoinaan tuohon "mitä sitä enää itket". Nykyään en viitsi edes kertoa, paitsi miehelleni (ja saan täyden tuen silloin kun sitä tarvitsee).
En tietenkään enää joka päivä ajattele äidin kuolemaa. En edes kovin usein. Mutta tänäänkin, äitienpäivänä, en voi olla itkemättä. Jotenkin se vaan yhä tuntuu yhtä riistävältä ja satuttavalta, kuin olisi juuri äsken tapahtunut.sama juttu..
Äitini kuoli 6 vuotta sitten, kun olin 9vuotias, ja sen jälkeen on melkein aina tuntunut että ei oikeastaan ole "oikeutta" itkeä enää. Tiedän että se kuulostaa tyhmältä, mutta kun se asia kuuluu elämään niin ettei sitä yleensä huomaa. En ajattele äitiä ollenkaan usein, ja kun ajattelen niin ei yleensä edes itketä. Kuitenkaan en koskaan "vapaaehtoisesti" kerro siitä kenellekkään, siis esim. uusille kavereille ym. Eipä sitä ihan sulavasti osaa keskusteluun ujuttaakkaan:)...
Ei mulla ole mitään hyviä kokemuksia sen asian jakamisesta, ala-asteella muistan kun kerroin luokan opettajalleni pari päivää poismenon jälkeen. Olin kertonut aikaisemmin että sillä on syöpä(opettajani luuli että kyseessä oli vaan joku pieni leikkaus), Ja ajattelin että onhan mun pakko kertoa, isä olisi varmaan muuten soittanut. Luulin kuitenkin että se jäis vaan opettajan, kenties muun koulun henkilökunnan tietoon, mutta että ne kertois koko koululle.....se ei ollut ollenkaan kivaa. Oon sen jälkeen vaan pelännyt, melkein hävennyt tunnustaa sen..
- mies vaan
mitä mä edes voisin sanoa lohduttaakseni sua jotta saisit paremman olon. olen itse ollut itsemurhaa lähellä ja nähnyt monta kuolemaa läheltä. sen voin sanoa että näet äitisi vielä. Miksikö. siksi että naapuri kuoli rintasyöpään vuosia sitten. Taivas oli pimeä ja samana iltana kun kuoli niin heidän talon kattoon tuli kirkas pitkä valo taivaalta ja kesti n. 20 sekuntia. hain oman äitini todistamaan näyn. eli ei ole kuvitelmaa. Silloin tajusin että Jumala on olemassa. Äiti kysyi että oliko se merkki että kuolemassa, sanoin että on musta. seuraavana aamuna sain kuulla että kuoli. Surulle pitää antaa aikaa. Sanotaan että monessa tapauksessa se vie ainakin 3 vuotta ennenkuin helpottaa mutta luulen että kun oma äiti kyseessä niin ei siitä koskaan pääse yli. Pärjäile
t. mies vaan - mies vaan
nyt vasta tajuan luettuani teidän kokemukset kuinka vaikeat ajat mulla on vielä edessä. ja monella muulla. Saitte mut ajattelemaan kuinka onnellinen saan olla vielä. Oi jospa ihminen osaisi arvostaa enemmän hetkiä joita on vielä kun vanhemmat elossa. Saan siis olla kiitollinen että ovat. Toivon voimia teille kaikille murheessanne. Muistakaa että varmaan näette vielä vanhemmat. Ei voi olla sattumaa että tänne ollaan synnytty ja kuollaan. Voimia. Voi miten surullisia tarinoita onkaan. yrittäkää pärjätä.Tärkeätä on että arvostaa vanhempiaan kun heitä ei enää ole.
t. mies vaan(40v) - yksin11
Olen 25v. äitini kuoli äkillisesti puoli vuotta sitten. Kova ikävä on ja en tunne olevani onnellinen enää.
- äidintyttö71
Minun äitini kuolemasta tulee puoli vuotta kesäkuussa. Minunkin elämänilo on nujerrettu. Ihan mahdottoman iso ikävä rakasta äitiä... Välillä ikävä on niin kova,että tunnen ihan fyysisiä oireita. Minunkin äitini kuoli äkillisesti, tapasimme edellisenä iltana jouluvalmistelujen tiimoilta ja viimeiset sanani olivat hyvää yötä ja nähdään huomenna...Sitä huomista ei koskaan tullut;(.
Voimia sinulle elämääsi;)! Uskon että äideillämme on hyvä olla.
Itse olen yrittänyt löytää iloja ihan pienistä asioista, olen ajatellut että pikkuhiljaa elämänilo palautuu...Nyt on vaan aika surra.
- kohtalotoveri
Äitini kuoli 10 vuotta sitten syöpään, itse olin silloin 10 vuotias tytön tylleröinen. Minulle ei koskaan puhuttu äidin sairaudesta suoraan ja siksipä pois meno tuli todella suurena shokkina.
2 viikkoa ennen hautajaisia näin joka yö unta äidistä ja asioista, joita olimme tehneet yhdessä. Ehkä se oli hänen tapansa hyvästellä. En itkenyt kuin vasta hautajaisissa. En saanut tilaisuutta surra, olla edes pois koulusta, oli vain pakko jatkaa normaalia elämää. En saanut keskittyä itseeni, mikä olisi ollut todella tärkeää.
Olen ollut asiasta täysin hiljaa 18 vuotiaaksi asti eli 8 vuotta kannoin kaiken surun ja murheen yksin pääni sisällä ja sydämessäni. Kukaan ei todella kysellyt kuinka voit, voisinko auttaa jotenkin. Ei, itse jouduin toimimaan vaikeina hetkinä kuuntelijana, muiden tukena ja turvana. Tiedän siis tarkalleen miltä teistä kaikista tuntuu, toivon teille voimia jaksaa eteenpäin :)- Suru suuri.
Vastaan vasta vuoden jälkeen sinun suru viestiisi. Toivon että olet saanut voimia elämääsi ja keskusteltua asiasta. Otan osaa suruusi. Minun Äiti haudattiin 3.9.2011 Hän oli 80v. ja itse lähentele kuuttaakymmentä. Vaikeeta on, varsinkin kun minun mieheni on DELIRIUM TREMENS (juoppo hullu suomeksi). Joudun oleen kotoa pois koska en jaksa. Olisiko kenelläkään neuvoa minne menisin että saisin oma pääni joten kuten tasapainoon. Itse en juo alkoholia, joten siksi tuntuu että tulen hulluksin. APUA AUTTAKKAA.
- täälläkin
Suru suuri. kirjoitti:
Vastaan vasta vuoden jälkeen sinun suru viestiisi. Toivon että olet saanut voimia elämääsi ja keskusteltua asiasta. Otan osaa suruusi. Minun Äiti haudattiin 3.9.2011 Hän oli 80v. ja itse lähentele kuuttaakymmentä. Vaikeeta on, varsinkin kun minun mieheni on DELIRIUM TREMENS (juoppo hullu suomeksi). Joudun oleen kotoa pois koska en jaksa. Olisiko kenelläkään neuvoa minne menisin että saisin oma pääni joten kuten tasapainoon. Itse en juo alkoholia, joten siksi tuntuu että tulen hulluksin. APUA AUTTAKKAA.
Täälläkin suuri suru. Äitini jo iäkäs js siksi asiaan valmistauduin pitkään, mutta kun aika tuli, 25.9., surutyö alkoi alusta.
Suru Suuri, et ole yksin, ojentaisinko sinulle käden, ota se vastaan, mennään yhdessä. Elämä on kuolemankin jälkeen, olen minäkin lähellä 60 v´.
- jk
vai niin
- LiiiLAAA
Broken Angel, tuntuu pahalta että sinun ja äitisi välit tulehtuivat isäsi kuoleman vuoksi. Luonnollista että äitisi masentui. Ovatko välinne kunnossa nyt? teidän pitäisi tukea toisianne, surunne on yhteinen.
- kahvihiirulainen
Löysin näköjään oman vanhan viestiketjun jonka oon alottanu.. Pikkuhiljaa alkaa vasta surutyö itelläni alkaa vaikka tapahtuneesta jo tulee tammikuussa 2 vuotta..
- surullinen...
Menetin äitini 3 kk sitten, aluksi oli niin paljon järjesteltävää, että ehtinyt surra. Mutta nyt on ollut kuukauden verran tosi vaikeaa, käyn äidin haudalla juttelemassa ja kertomassa kuulumisia, mutta mikään ei auta tähän ikävään. Musta tuntuu, että tää ikävä ja suru tulee joka päivä vaan pahemmaksi. Tää on vaan niin kauheaa, töissä menee ok, mutta kun tulee kotiin ja jos on yksin niin ajatukset alkavat heti pyörimään. Näen koko ajan silmieni edessä sen näyn kun äitini makaa teho-osaston sängyllä kuolleena ja minä itken ja silitän äidin poskia....tää on vaan niin kauheaa. Öisin kun menee nukkumaan niin tuo näky on taas silmien edessä. Selviääkö tästä koskaan?
- ¨JK
VAI IIN
- JK
VAI IN
- JK
VAIN N IIN
- JK
VAI IIN
- äidinpoika
Menetin äitini 4 vuotta sitten. Olin tuolloin 23v. Äiti kuoli syöpään silloin 4 vuotta sitten. Muistan sen päivän kuin se olisi eilinen... Äiti kävi sytostaattihoidoissa. Myöhemmin lääkäri oli tutkinut kuvista onko enää äitillä syöpää ja kertoi isälleni, että äidillä ei ole enää syöpää ja se on hoidettu pois. Mutta siitä ei kovin kauaa menny (ehkä kuukausia) kun myöhemmin syöpä kuitenkin uusiuitui. Lääkäri kertoi että ku syöpä uusiutuu se on vielä ärhäkämpi. Hoidoista ei ollut enää mitään apua... Vaikka äidin kuolemasta on aikaa 4 vuotta niin mun kohdalla sanonta "aika parantaa haavat" taikka ylipäätään "aika parantaa" se ei pidä paikkansa... Vieläkin on ikävä :(
- äidinpoika
Ja äidin pois menon jälkeen itsemurha ajatuksia tuli mieleeni. Mutta ne ajatukset jäi vain ajatuksiksi.
Äidin muistolle:
http://www.youtube.com/watch?v=tsjqi3llTkE
Kunpa kuulisit kuinka paljon ikävä mulla on sua...:(- Äidin tyttö,40v.
Hei sinä!
Sama juttu minulla,vaikka äidin kuolemasta on jo 4vuotta.
Koskaan kai en pääse yli siitä,mutta ajan kanssa hieman helpottaa...nyt isäni on samassa tilanteessa ja suru ja pelko ahdistaa minua....joulu tulee ja äidin eläessä kaikki alkoi silloin ja nyt isällä sama tilanne...minua pelottaa :(
Minullakin on äitiä ikävä!!
- adele-adele
Sekä mieheni että isäni kuolivat vuonna -87 ja jäin aivan yksin maailman. Kukaan ei kuunnellut tai lohdutttanut. Olen myöhemmin kokenut unissa, että isäni on tullut minua lohduttamaan.
Joskus tuntuu, kuin kuolemalle menettämäni rakkaat olisivat elävämpiä kuin elävät ympärilläni. Onko teistä kellään muulla samankaltaisia tuntemuksia?
Yritetään pärjäillä, hetki kerrallaan. - tuntuu
kuin itse oisin kuollut, elämänilo on kadonnut. Kaikki tuntuu pakkopullalta.
- adele-adele
Taidat surun lisäksi olla masentunut. Käy lääkärillä, vaikka suru ei olekaan sairaus.
Anna itsellesi lupa ja aikaa surra. Suru muuttuu ajan myötä kestettävämmäksi.
Voimia sinulle! - Mimukkarr
Minäkin tulin tänne lukemaan, jos saisi lohdutusta. Äiti kuoli 4 viikkoa sitten. Viime keväänä saatiin viettää kivat 70 v juhlat. Olen ainoa lapsi, tuntuu niin raskaalta hoitaa yksin asioita. Avopuoliso ei ymmärrä yhtään, oli hänelle vieras, ei kerennyt tutustua, 4 vuotta oltu yhdessä ja jotkut vaan ei ole perhekeskeisiä. Minä olen. Äidin munuaiset vaan lakkasi toimimasta, 5 päivää sairaalassa olin hänen vierellään. Oli koko ajan tiedoton, ei keretty enää jutella. Katsoin kun hengitys hiipui. Ja tippa otettiin pois. Vierellä olin loppuun asti. Yksi lohtu on, ettei tarvinnut äidin laitoksessa asua vuodepotilaana. Yritän ajatella näin.
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 666402
Tappo Kokkolassa
Päivitetty tänään Iltalehti 17.04.2024 Klo: 15:23..Mikähän tämä tapaus nyt sitten taas on.? Henkirikos Kokkolassa on tap274123Miksi tytöt feikkavat saaneensa orgasmin, vaikka eivät ole saaneet?
Eräs ideologia itsepintaisesti väittää, että miehet haluavat työntää kikkelinsä vaikka oksanreikään, mutta tämä väite ei2682543Poliisit vaikenee ja paikallinen lehti
Poliisit vaikenee ja paikallinen lehti ei kerro taposta taaskaan mitään. Mitä hyötyä on koko paikallislehdestä kun ei262000MAKEN REMPAT
Tietääkö kukaan missä tämmöisen firman pyörittäjä majailee? Jäi pojalla hommat pahasti kesken ja rahat muisti ottaa enna301508- 971367
Itämaisesta filosofiasta kiinnostuneille
Itämaisesta filosofiasta kiinnostuneille. Nämä linkit voivat auttaa pääsemään niin sanotusti alkuun. https://keskustel3041107Kuntoutus osasto Ähtärin tk vuode osasto suljetaan
5 viikkoa ja mihin työntekijät, mihin potilaat. Mikon sairaalan lopetukset saivat nyt jatkoa. Alavudelle Liisalle tulee541080Välillä käy mielessä
olisiko sittenkin ollut parempi, että emme koskaan olisi edes tavanneet. Olisi säästynyt monilta kyyneleiltä.771026Mulla on kyllä
Järkyttävä ikävä sua. Enkä yhtään tykkää tästä olotilastani. Levoton olo. Ja vähän pelottaa..391011