Pääsin keväällä 2009 ylioppilaaksi. En päässyt opiskelemaan, vaan jouduin olemaan vain kotona ja tekemään lyhyitä pätkätöitä satunnaisesti. Se mikä vituttaa eniten on se, että kavereita ei ole yhtään. Elämä ei hajottaisi jos voisi joskus jutella jonkun kanssa ja tehdä jotain (esim käydä leffassa). Olen perusluonteeltani sosiaalinen, mutta lukiovalinta meni päin persettä (jos olisin mennyt sinne minne ylä ja ala-aste aikaiset kaverit meni, niin kaveriporukka olisi vain laajentunut), mutta liian myöhäistä voivotella menneitä. Täytyy keskittyä nykyhetkeen, mutta tyhjästä on paha nyhjästä. Ensi kesänä armeijaan ja toivonmukaan tammikuussa alkaa opinnot (jos pääsen opiskelemaan), mutta en millään jaksaisi olla ihan yksin tammikuuhun saakka. Olen kuullut, että armeijasta saa juttukavereita, mutta oikeita kavereita, jotka tulisivat mukana siviiliin on todella vaikea saada. Muut ikäiseni viettävät mukavat viikonloput ja nauttivat nuoruudestaan ja itse vain masennun kotona ja vituttaa jatkuvasti. Elämä on paskaa:(
Elämä on paskaa
poik_vm90
8535
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olisiko jollain jotain vinkkejä, miten elämänlaatuani voisi parantaa ja saada kavereita, sillä en oikeasti kestä:(?
Joo.. unohda menneisyys ja keskity itsees ja tulevaisuutees.. ole persoonallinen? ja mene tekemään sitä mitä osaat esim. itsepuolustuslajeja? yhteisöihin joissa niitä harrastetaan.. mene chat- miitteihin.. yms.. ole avoin, sosiallinen.. löydät kyllä seuraa.. muistat vcaan että älä ikinä anna itsestäs kuvaa että olisit EPÄTOIVOINEN.. pätee kavereihin siinä missä naisiin.. :)
Paitsi jos on EPÄTOIVOINEN ja YLPEÄ siitä. Liittyy esim. epätoivoisten klubiin (perustaa jos ei oo). Mut siis joo harrastuksissa on yleensä muitakin ja niihin voi ottaa kontaktia. Täytyy vaan ensin selvittää mitä mahkuja lähistöllä on ja mitä niistä tekee mieluummin kuin niitä muita. Piinaa ei kande kauaa katella vaan tosiaan niinkuin alla sanotaan Terveyskeskuksesta tms. apuja peliin. Sinänsä en kyllä ihan kopittanut: kesällä inttiin siis n. kuukauden parin päästä, mut pitäis jaksaa tammikuulle ???
Minkä takia tähän viestiin on laitettu peukku alaspäin?
Eikö sen pitäisi olla juuri todella hyvä asia, että kyseinen henkilö tahtoo tosissaan neuvoja, ja tahtoo vielä yrittää parantaa omaa elämänlaatuansa kaikesta kurjuudesta huolimatta?
Aina ei vaan ymmärrä näitä äänestyksiä.
Terve. Täällä yks ihan samanlainen, 6 Laudaturin ylioppilas, joka on kaikkien sattumuksien ja epäonnistuneiden itsemurhayritysten jälkeen vielä elossa 32-vuotiaana. Ainoa vinkki; Hae apua. Kärsit kirjoituksesi perusteella selkeästi depression ainakin alkuvaiheita, ja masennus/depressio on sairaus, jota voidaan hoitaa. Lääkitys ja terapia voivat auttaa. Ja ota yhteyttä johonkin sellaiseen henkilöön (äiti,isä sisko,veli paras koulukaveri tai vaikka serkku,) jonka kanssa sulla on ollut läheiset suhteet jo aiemmin, ja kerro avoimesti tunteistasi. Tuo yksinäisyys, ja siitä seuraava riittämättömyyden tunne,jota koet, on ihan helvetin hankalaa selvittää omin päin, ja se yleensä ajaa ihmisen vain alemmaksi tunnetasolla. Hae hyvä mies/nainen apua, älä vajoa siihen paskaan mihin minä olen itseni ajanut. Paikkakunnaltasi varmasti löytyy joku kriisikeskus, johon voi soittaa. Jos itselläsi ei riitä voimat hakea paikkaa mistä apua saa, kerro tän ketjun jatkossa asuinpaikkakuntasi, niin minä sen yhteystiedot sinulle haen.
www.eurosinkut.net järjestää tapaamisia peli-illoista dokaamiseen. Tuolta voisit koittaa.
Et on elämä aika paskaa ku joutuu vaikeuksiin ni ei voi vaa paeta ja sekö vituttaa et joutuu vastaamaaan teoistaan?
"Pääsin keväällä 2009 ylioppilaaksi. En päässyt opiskelemaan, vaan jouduin olemaan vain kotona ja tekemään lyhyitä pätkätöitä satunnaisesti. Se mikä vituttaa eniten on se, että kavereita ei ole yhtään. Elämä ei hajottaisi jos voisi joskus jutella jonkun kanssa ja tehdä jotain (esim käydä leffassa). Olen perusluonteeltani sosiaalinen, mutta lukiovalinta meni päin persettä (jos olisin mennyt sinne minne ylä ja ala-aste aikaiset kaverit meni, niin kaveriporukka olisi vain laajentunut), mutta liian myöhäistä voivotella menneitä. Täytyy keskittyä nykyhetkeen, mutta tyhjästä on paha nyhjästä. Ensi kesänä armeijaan ja toivonmukaan tammikuussa alkaa opinnot (jos pääsen opiskelemaan), mutta en millään jaksaisi olla ihan yksin tammikuuhun saakka. Olen kuullut, että armeijasta saa juttukavereita, mutta oikeita kavereita, jotka tulisivat mukana siviiliin on todella vaikea saada. Muut ikäiseni viettävät mukavat viikonloput ja nauttivat nuoruudestaan ja itse vain masennun kotona ja vituttaa jatkuvasti. Elämä on paskaa:( "
Ymmärrän oikein hyvin tilanteesi, sillä mulla itselläni on myös just ihan sama tilanne ja kärsin tästä samasta ongelmasta jo sinun ikäisenä. Ei ole mullakaan ollut enää kavereita yläasteiän jälkeen, kun itselläni meni välit poikki yläasteen kavereihin, niin eipä ole sen jälkeen mistään enää uusia kavereita löytynyt, joten yksin olen joutunut menemään aina joka paikkaan. Mäkin olen aina yrittänyt miettiä, että mitä jos asiat olisikin menneet eri tavalla silloin joskus yli 10-vuotta sitten, mutta haluaisin vaan kuitenkin panostaa tulevaisuuteen ja unohtaa näiden menneiden miettimisen. On vaan niin hankala panostaa mitään tohon tulevaisuuteen, kun tuntuu siltä, ettei niitä kavereita pysty enää mitenkään tällä iällä löytämään, varsinkaan jos ei ole niitä kavereita jo ennestään, joiden kautta voisi sitten tutustua uusiin ihmisiin.
Kyllä sä varmaan sieltä armeijasta juttukavereita löydät, mutta se on taas sitten eri juttu, että saatko sieltä pysyviä ystäviä, joihin pitäisit yhteyttä vielä vuosien jälkeenkin. Itse olen ehtinyt olla jo kymmenissä eri työpaikoissa, mutta mistään en vaan ole mitään pysyviä kavereita onnistunut löytämään. Useinkin kaikki työkaverit ovat olleet niin eri ikäisiä, erilaisissa elämäntilanteissa ja muuten erilaisia, että se parempi tutustuminen olisi ollut koskaan helppoa.
Mä jos kuka niin ymmärrän kyllä oikein hyvin sun kärsimyksesi ja sen jos elämä ei tunnu oikein mukavalta. Itselläni tämä yksinäisyydestä ja kavereiden puutteesta johtuva masennus oli nuorempana vieläkin pahempi, kun mitä se on tällä hetkellä. Nyt kun onneksi olen päässyt työelämään, niin asiaa ei tule enää kelattua niin paljon, kun mitä joskus nuorempana työttömänä ollessa ja kotona asuessa. Mutta kyllähän se vieläkin masentaa, kun kaikki aina olettavat just sitä, että miten mukavaa se nuoruudesta "nauttiminen" ja viikonloppujen viettäminen tuolla yöelämässä on, kun on paljon kavereita. Itse kun en ole käynyt yöelämässä enää vuosiin, kun ei sinne yksinkertaisesti vaan jaksa lähteä yksin ja katsella aina sitä, miten hauskaa siellä on kaikilla niillä, joilla on itsellään vähintään kymmeniä kavereita mukana ja juttuseuraa riittää koko illan ajaksi.