Hei. Kirjoitan ensimmäistä kertaa tälle palstalle, sillä uskon olevani läheisriippuvainen.
Lähes kaikki "määritelmän" oireet tunnistan itsessäni. (Esim. http://www.codependents.org/tools4recovery/patterns.php) Olen etsinyt netistä tietoa ja luen paraillaan "virtahepo olohuoneessa kirjaa".
Oireet ovat siis hyvin tuttuja ja myös se, että parisuhteeni kärsii läheisriippuvuudestani. Mieheni kaipaa omaa tilaa ja vapautta. Minä haluaisin sitä antaa, mutta en vain pysty. Jos hän lähtee yli kahdeksi tunniksi jonnekin, kun jään yksin kotiin, saan aivan hirveän ahdistuskohtauksen, josta en osaa itseäni rauhoittaa. Kaikki on hyvin vasta, kun hän palaa. Ahdistus alkaa siitä hetkestä, kun tiedän että tällainen on edessä ja pahenee vain päivän lähestyessä. Samoin oireet ovat pinnalla ja entistä pahemmat joitakin päiviä/viikkoja tuollaisen jälkeen. En osaa kunnolla kuvailla, miltä se tuntuu, mutta säntäilen ympäri kämppää, en voi keskittyä mihinkään, mikään tekeminen ei tunnu kiinnostavalta, enkä voi ajatella mitään muuta, kuin sitä kun hän palaa. Jokainen hetki tuntuu piinaavalta, kello ei mene millään eteenpäin, tuntuu, että koko ajan haluaisi vain soittaa hänelle ja pääsisi vaan siitä olosta pois jotenkin, ihan millä tahansa keinolla.
Tiedän, että se on hänellekin ahdistavaa, kun ei ole vapautta. Tekisin mitä vain, että voisin muuttua ja parantua tästä. Kohdallani ei ole huonoa lapsuutta vanhempieni puolelta, mutta rankkaa kiusaamista on ollut aina neljävuotiaasta asti kaikissa yhteisöissä joihin olen kuulunut: kotipiha, perhepäivähoito, päiväkoti ja neljä eri ala-astetta. Käyn tällä hetkellä terapiassa, mutta se on vielä minulle uusi asia, enkä oikein osaa aina puhua niistä oikeasti vaikeista asioista siten, että olisin rehellinen itselleni ja hänelle.
Haluaisin kuulla, jos joku läheisriippuvainen tai tämän läheinen olisi läpikäynyt toipumisprosessin ja voisi ehkä antaa vinkkejä, mitä lukea, mikä on auttanut teidän tapauksessanne (ainakin ne ratkaisevimmat askeleet), mistä konkreettisista keinoista on ollut apua. Miten minun kannattaisi terapiassa puhua asiasta?
Olen todella epätoivoinen ja haluan parantua tästä! Mieheni ehdotti "siedätyshoitoa", jota on kokeiltukin, sillä seurauksella, että nyt tilanne on entistäkin pahempi ja olen sekoamisen kynnyksellä. Se lapsuudessa menetetty perusturvallisuus pitäisi varmaan jotenkin saada takaisin, mutta miten? Millä keinoilla olette / läheisenne on onnistunut?
Kiitos tuhannesti, jos jaksat vastata ja auttaa!
Lähes kaikki "määritelmän" oireet tunnistan itsessäni. (Esim. http://www.codependents.org/tools4recovery/patterns.php) Olen etsinyt netistä tietoa ja luen paraillaan "virtahepo olohuoneessa kirjaa".
Oireet ovat siis hyvin tuttuja ja myös se, että parisuhteeni kärsii läheisriippuvuudestani. Mieheni kaipaa omaa tilaa ja vapautta. Minä haluaisin sitä antaa, mutta en vain pysty. Jos hän lähtee yli kahdeksi tunniksi jonnekin, kun jään yksin kotiin, saan aivan hirveän ahdistuskohtauksen, josta en osaa itseäni rauhoittaa. Kaikki on hyvin vasta, kun hän palaa. Ahdistus alkaa siitä hetkestä, kun tiedän että tällainen on edessä ja pahenee vain päivän lähestyessä. Samoin oireet ovat pinnalla ja entistä pahemmat joitakin päiviä/viikkoja tuollaisen jälkeen. En osaa kunnolla kuvailla, miltä se tuntuu, mutta säntäilen ympäri kämppää, en voi keskittyä mihinkään, mikään tekeminen ei tunnu kiinnostavalta, enkä voi ajatella mitään muuta, kuin sitä kun hän palaa. Jokainen hetki tuntuu piinaavalta, kello ei mene millään eteenpäin, tuntuu, että koko ajan haluaisi vain soittaa hänelle ja pääsisi vaan siitä olosta pois jotenkin, ihan millä tahansa keinolla.
Tiedän, että se on hänellekin ahdistavaa, kun ei ole vapautta. Tekisin mitä vain, että voisin muuttua ja parantua tästä. Kohdallani ei ole huonoa lapsuutta vanhempieni puolelta, mutta rankkaa kiusaamista on ollut aina neljävuotiaasta asti kaikissa yhteisöissä joihin olen kuulunut: kotipiha, perhepäivähoito, päiväkoti ja neljä eri ala-astetta. Käyn tällä hetkellä terapiassa, mutta se on vielä minulle uusi asia, enkä oikein osaa aina puhua niistä oikeasti vaikeista asioista siten, että olisin rehellinen itselleni ja hänelle.
Haluaisin kuulla, jos joku läheisriippuvainen tai tämän läheinen olisi läpikäynyt toipumisprosessin ja voisi ehkä antaa vinkkejä, mitä lukea, mikä on auttanut teidän tapauksessanne (ainakin ne ratkaisevimmat askeleet), mistä konkreettisista keinoista on ollut apua. Miten minun kannattaisi terapiassa puhua asiasta?
Olen todella epätoivoinen ja haluan parantua tästä! Mieheni ehdotti "siedätyshoitoa", jota on kokeiltukin, sillä seurauksella, että nyt tilanne on entistäkin pahempi ja olen sekoamisen kynnyksellä. Se lapsuudessa menetetty perusturvallisuus pitäisi varmaan jotenkin saada takaisin, mutta miten? Millä keinoilla olette / läheisenne on onnistunut?
Kiitos tuhannesti, jos jaksat vastata ja auttaa!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jospa elät toisen ihmisen kautta, en usko että olet lähesriippuvainen. Ihmisen pitäisi elää omana yksilönään.
Kokea omat tunteensa omikseen ja olla vuorovaikutuksessa sisimpäänsä. Taidat myös pelätä hylkäämistä, onko lapsuudessasi ollut hylätyksi tulemisen tunteita (vanhempien ero, rakkaan henkilön kuolema)
Lapsuutesi perusturvallisuus? Oletko todellakaan saanut syliä pikkuisena, kun tarvitsit lohtua ja läheisyyttä?
Kun ihmisellä on hätä ja tuskainen olo hän pystyy rauhoittamaan itsensä jos on saanut lapsuudessa hyvän perusturvallisuuden.
Kuule, minulla on täsmälleen sama ongelma! Hiukan olen nyt päässyt siitä eroon, ja eka askel minulla oli juurikin se, että tunnistin itseni läheisriippuvaiseksi. Kun oudolle (ja jopa typerälle ja tuhoisalle) käyttäytymiselleen saa nimen, ongelma muuttuu edes hiukan konkreettisemmaksi ja sitä on helpompi alkaa käsitellä. Olet siis ottanut ekan askeleen toipumisen polulla!
Tuo ensimmäinen saamasi vastaus vaikuttaa vähän oudolta. Ensin väitetään, että et ole läheisriippuvainen, mutta sitten koko loppuvastaus listaakin juuri niitä syitä ja asioita, jotka nimenomaan johtavat läheisriippuvuuteen. Sitäpaitsi, siitähän läheisriippuvuudessa on kyse - perusturvallisuuden puutteesta ja siitä, että jollakin tasolla elää toisen ihmisen kautta. Eikä se välttämättä edes tarkoita, että olisi muuten luonteeltaan takertuja... itse kuulun niihin "vahvuuteen sairastuneisiin", pärjäsin aina yksin, olin itsenäinen. Mutta se johtuikin pohjimmiltaan siitä, että pidin itseäni niin huonona, etten uskaltanut päästää ketään lähelle. En siis todellakaan ollut aidosti itsenäinen.
Kerrot, että kohdallasi ei ole huonoa lapsuutta vanhempien taholta. Voihan se olla, mutta varmistetaan vielä: oliko perusturvallisuutesi kunnossa? Ottivatko vanhemmat syliin, tekivätkö he sinulle selväksi, että he rakastavat ja hyväksyvät sinut juuri sellaisena kuin olet, ettei rakkautta tarvitse "ansaita" olemalla kunnon tyttö? Kun vanhempasi jättivät sinut esim. leikkipuistoon tai yksin kotiin, pystyitkö luottamaan siihen, että he tulevat takaisin, että he eivät hylkää sinua?
Toisaalta voi olla, että ongelmasi kumpuavat pelkästään tuosta todella rankasta kiusaamisesta. Minuakin kiusattiin koulussa lapsena, mutta tosin minulla oli myös turvaton koti, vaikka vanhempani eivät olleet väkivaltaisia ja tekivät selväksi rakastavansa minua. Tuo kiusaaminen on ehkä juurruttanut sinuun sellaisen todella perustavaa laatua olevan hylkäämisen ja turvattomuuden tunteen: hyväksytäänkö minut tähän porukkaan, saanko yhtään ystävää, milloin minua aletaan taas kiusata, koska nuo taas hylkäävät... oletkohan siitä oppinut olemaan koko ajan varpaillasi, koko ajan pelkäämään sitä, milloin sinut taas "hylätään"?
Minua auttoi se, että aina kun Mies lähti johonkin ja se sama ahdistus iski päälle, aloin kuulostella niitä ahdistuksen tunteita. Annoin siis niiden tulla, vaikka ne olivatkin tuskallisia. Mietin, miltä minusta oikeastaan nyt tuntuu, mitä nyt tässä tilanteessa nimenomaan pelkään, olenko tuntenut samalla tavalla joskus ennenkin?
Tuo viimeinen oli ratkaiseva tekijä. Tajusin nimittäin, että ne ahdistukset ja pelot, joita koin aina Miehen ollessa jossain, olivat TÄSMÄLLEEN samoja pelkoja, joita koin äitini suhteen lapsena! Äidillä siis oli mielenterveysongelmia ja hän oli jossain vaiheessa psykoottinen, mikä sai aikaan sen, että toisaalta pelkäsin että hän unohtaa minut jonnekin, toisaalta pelkäsin aina kun hän lähtee kotoa esim. kauppaan, että hän ei enää tulekaan takaisin. (Muistan hämärästi, että äiti muutaman kerran tosiaan katosi jonnekin keskellä yötä, ja sitten häntä etsittiin kissojen ja koirien kanssa.)
Tämä oli yksi helpottava oivallus. Että ne pelot, joita koin aina Miehen ollessa jossakin, eivät johdukaan itse siitä tilanteesta ja hänen lähdöstään - ne vain laukaisevat jotkin kauan sitten lapsuudessa opitut tunnereaktiot!
Toinen oivallus liittyy tähän samaan asiaan. Se on, että vain ja ainoastaan sinä olet vastuussa omista tunteistasi. Se on ainoa asia, jota pystyt kontrolloimaan. Tarkoitan siis sitä, että miehesi (ja muutkin ihmiset) voivat käyttäytyä niinkuin käyttäytyvät, mutta ne tunteet, joita se käytös synnyttää, syntyvätkin VAIN JA AINOASTAAN OMASSA PÄÄSSÄSI. Lapsuutesi kokemukset ovat "ohjelmoineet" sinut reagoimaan teityllä tavalla tietyntyyppisiin tilanteisiin... mutta yhtä hyvin voisit kokea joitakin muita tunteita samassa tilanteessa. Niin absurdilta ja ehkä vaikealta kuin se kuulostaakin, voit vaikuttaa harjoittelemalla niihin omiin tunteisiisi.
Tämän takia olisi tärkeää, että pystyisit erittelemään tarkasti ne tunteet, joita koet, kun miehesi lähtee johonkin. Yritä muistaa kaikki ne tilanteet elämäsi varrelta, joissa olet tuntenut samoin. Tässä asiassa varmaan terapeuttisi osaa auttaa sinua.
Mitä muuten pelkäät, kun miehesi lähtee johonkin? Pelkäätkö, että hän ei enää tule takaisin (Näin minä pelkäsin)? Pelkäätkö, että hän pettää sinua (tämä on yleistä, mutta minulle ei tuttu tunne)? Pelkäätkö, että hänelle sattuu jokin onnettomuus tai jopa kuolee (tätä pelkäsin hysteerisesti)? Vai pelkäätkö jotakin ihan muuta? Tämä voisi myös antaa sinulle vähän vihjeitä salapoliisin työhösi.
Käväisepä myös Kotkansydän-nimisellä sivustolla lueskelemassa, jos et ole jo saitille eksynyt: http://www.healingeagle.net/indexfi.html
Siellä on tosi paljon kaikenlaisia kirjoituksia, niistä oli ainakin itselleni iso apu.
Vastauksestasi oli oikeasti paljon apua!
Luin tuon virtahevonkin loppuun. Vanhempani olivat molemmat välittäviä ja rakastavia, vaikkakin käyttivät päivittäin (kohtuumääriä) alkoholia, ottivat aina mukaan, myös ravintolaan. Ei ehkä kuulosta hyvältä, mutta en ainakaan muista traumaattisia kokemuksia kokeneeni. Aion silti mennä myös AAL:n ryhmätapaamiseen - ainakin katsomaan.
Kuvasit todella hyvin noita koulukiusauksesta jääneitä tunteita, juuri noin tunnen. En myöskään koskaan saanut aikuisilta (keneltäkään) apua. Muistan, että minulta kysyttiin, että miten he kiusasivat, enkä osannut koskaan kuvailla kunnolla, kun sitä tapahtui niin paljon, joka päivä ja niin monessa muodossa. Tunsin lapsena myös todella paljon häpeää ja ajattelin: "Miksi kukaan ei pidä minusta?", "Millainen minun pitäisi sitten olla, voinko muuttua?", "Miksi he ovat ilkeitä, enhän minäkään ole koskaan heille?". Pahinta oli ehkä juuri se, että sitä tapahtui joka ikisessä paikassa, jonne menin. Lapsena ajattelin, että täytyyhän minussa siis olla jotain vikaa. Nykyään tiedän, että siitä ei ollut kysymys. Olin vain helppo kohde: liian kiltti, liian helposti haavoittuva, liian helposti reagoiva. Samaan aikaan olin myös melko hyvä koulussa ja se ärsytti joitakin.
Kukaan ei kuitenkaan osannut minua auttaa, enkä minä osannut kunnolla kertoa. Pari kertaa kiusaajana oli poika, jolloin sain sen loppumaan siihen, että otimme ulkona yhteen. Muiden kohdalla en siihen kuitenkaan koskaan pystynyt. Tytöt olivat paljon julmempia, organisoituneempia ja heitä oli enemmän. Jos joskus menetin malttini ja huusin, kiroilin tai löin - kertoivat he aina "enkeliä esittäen" koko laumana opettajalle, miten minä olin käyttäytynyt. Enkä koskaan osannut noissa tilanteissa puolustautua: menin vain lukkoon, olin hiljaa, enkä osannut kertoa omaa puoltani tarinasta. Kotona itkin, etten ollut osannut puhua ja kertoa mitä oikeasti oli tapahtunut. En vieläkään tiedä miksi noin kävi aina.
Ts. En koskaan saanut ratkaistua noita kiusaustilanteita. Kiusaaminen loppui vasta, kun kasvoin teini-ikäiseksi, minusta tuli "kovis" (tai ainakin yritin) ja 13 vuotiaana aloin seurustella 18 vuotiaan miehen kanssa, josta vasta muutama vuosi sitten uskalsin päästää irti (hänellä melko varmasti mm. narsistinen persoonallisuushäiriö). Luulen, että varhaisen seurustelun aloittamisenkin takana oli se, että tarvitsin turvaa, niin ettei minua kiusata. Myös isäni kuoli tuolloin ja hain ehkä vanhemmasta miehestä jotain, joka pitäisi minusta huolta ihan konkreettisesti, sillä olin aina ollut enemmän isäni, kuin äitini tyttö. Isän kuolema myös romutti äitini henkisesti hyvin pahasti. Lapsuuteni (ja kiusaaminen) loppui tuolloin.
Tuo ahdistunut olo joka tulee, kun jään yksin on täysin samanlainen, kun ne tunteet joita koin lapsena kiusaamisen yhteydessä. Osaan yhdistää nuo tunteet ja uskon myös läheisriippuvuuden johtuvan juuri noista yllä kertomistani asioista.
Jotenkin en pelkää mitään yhtä tiettyä asiaa. En niinkään, että jotain tapahtuu (ei ole kylläkään koskaan lähtenyt ryyppäämään ilman minua). Enemmän koen sellaista syvää loukkaantumista siitä, että hän ei ole halunnut minua mukaan. Minut on jätetty ulkopuolelle jostakin kivasta. Kestän paremmin, jos voin olla joidenkin ystävien luona silloin "hoidossa". Tarvitsen ihmisiä ympärilleni tuolloin. Täysin yksin en osaa olla tai luhistun aivan täysin. Haluaisin todella oppia hallitsemaan noita oloja, mutta pelkään niitä niin paljon, etten missään nimessä halua joutua sellaisiin tilanteisiin, varsinkaan toistuvasti.
Nyt yritän terapian ja ehkä noiden ryhmien kautta löytää apua ja parantua. Siihen asti on mieheni nyt onneksi luvannut, että tukee ja auttaa kaikessa. Antaa minulle tilaa kaikille tunteille, eikä jätä minua yksin, ennen kuin olen itse siihen valmis. Toivon, että vielä jonakin päivänä se olen minä, joka pyytää saada jäädä kotiin yksin ja kannustaa miestä lähtemään yksin jonnekin. :)
AAL voisi tosiaan olla hyvä idea! Kaikkihan siellä eivät edes ole alkoholistien lapsia, mutta läheisriippuvaisia siellä on, kukin erilaisista mutta joskus niin samanlaisista syistä. Vaikka et siis olisikaan kärsinyt vanhempiesi alkoholinkäytöstä, voit ehkä silti saada palaverista jotain hyödyllistä irti.
Olen itse käynyt pari kertaa palaverissa, ja tykkäsin. Vaikka jokaisella osallistujalla oli vähän eri tausta, tunnevamma oli sama ja ainakin itse sain tosi paljon oivalluksia ihan vain kuuntelemalla toisten puheenvuoroja. Sielläkin huomasin, kuinka monet puhuivat juuri samoista tuntemuksista, joita itsellänikin oli. Ja niin kuin varmaan tiedätkin, sitä omaa puheenvuoroahan ei ole pakko käyttää, eli mitään "suorituspaineita" ei ole.
Jotenkin se AAL sitten kuitenkin jäi, niin kuin minulla usein hommat tuppaavat jäämään. Parina kertana en päässytkään palaveriin, ja sitten jotenkin se kynnys mennä uudestaan kasvoi korkeaksi. Hassua sinänsä, koska palaveri oli aidosti hyödyllinen, ja ihmiset välittäviä. Ehkäpä sinne voisi mennä uudestaan...
Noissa ryhmissä voi olla se, että siihen hommaan ei välttämättä pääse "sisälle" heti ekalla kerralla. Eli vaikka eka kerta ei kolahtaisikaan, suosittelen silti käymään siellä useamman kerran, ja vasta sen jälkeen päättämään, onko AAL sinulle hyödyksi.
Terapiaa olisi ehkä itsellenikin tiedossa, mutta katsotaan, mitä mieltä psykiatri ensin on... nämä tunnelukot ovat ainakin itselläni sellaisia, että vaikka pystyn nyt ajattelemaan niitä järjellä, tunnepuolta ei niin vain hallitakaan älyllistämällä. Ne vaistot ovat jossain *paljon* syvemmällä.
Kertomuksestasi löytyi taas niin tuttuja asioita. Minäkin olin hyvä koulussa, ja se varmaan myös ärsytti monia. Ainakin tytöt olivat kateellisia. Ja kyllä, siitäkin olen samaa mieltä, että tyttöjen - ja myös aikuisten naisten - harjoittama kiusaaminen on pahimmillaan todella julmaa ja monimutkaista. Poikien kiusaaminen on useasti suoraviivaisempaa. En minäkään uskaltanut kertoa kiusaamisesta, koska jostakin minulle on tullut sellainen tarve salata kaikki heikkouteni ja epätäydellisyyteni. Koin sitten kait, että kiusaaminen oli jotenkin merkki omasta vajavaisuudestani, että olen huono... enkä halunnut leimautua huonoksi vanhempien ja opettajien silmissä.
Itsekin olin myös isin tyttö. Asiaan ehkä vaikutti paitsi se, että olemme luonteiltamme isän kanssa samanlaisia, myös se, että äitini käyttäytyi ongelmiensa takia tosi oudosti ja senkin takia jäi minulle jotenkin vieraaksi. Ehkä se vaikutti jopa siihen, että minusta tuli sellainen poikatyttö - tykkäsin pukeutua poikien hopparikuteisiin, en piitannut meikkaamisesta, en viihtynyt tyttöjen seurassa, harrastin tiedettä ja tietokoneita.
Nykyään osat ovatkin päinvastoin; olen paljon läheisempi äitini kuin isäni kanssa. Hupaisaa, että olen nyt samalla muuttunut naisellisemmaksi ja alkanut kiinnostua sellaisista perinteisistä naisten jutuista, kuten ruoanlaitosta ja sisustamisesta. Suhde äitiin on jotenkin terveemmällä pohjalla nyt - en ole enää hänestä sairaalloisella tavalla huolissani, vaan välitän aidosti ja tykkään tehdä ja jutella naisten juttuja hänen kanssaan. :)
"koen sellaista syvää loukkaantumista siitä, että hän ei ole halunnut minua mukaan. Minut on jätetty ulkopuolelle jostakin kivasta."
Tuolla tavalla muuten reagoin, kun olimme juuri menneet mieheni kanssa naimisiin! Hänellä oli enemmän kavereita kuin minulla (nyt tilanne on tasaisempi) ja hän on ekstrovertti, joten hän oli meistä se, joka kävi useammin kavreiden kanssa kaupungilla tai kaljalla. Oikeastaan halusin, että hän käy ulkona, koska itse kaipasin yksinäisyyttä ja omaa aikaa, ja tiesin että hän taas tulee hulluksi, jos joutuu olemaan neljän seinän sisällä liian kauan. Silti tunsin mustasukkaisuutta siitä, että hänellä on niin paljon kavereita, joiden kanssa mennä, ja suorastaan loukkaannuin välillä, kun hän lähti! Ja sitten saatoin vetää vielä kauheat kilaritkin asiasta, varsinkin, jos hän oli myöhässä.
En silloin tajunnut, että tämäkin taisi olla läheisriippuvaisen toimintamalli. Tämä käytökseni kuitenkin väheni, kun sain enemmän kavereita - mutta tuli sitten takaisin pintaan miehen sairauden myötä, tällä kerralla tosiaan aivan hysteerisenä pelkona hänen turvallisuutensa puolesta. Ja siitä sitten tunnistin läheisriippuvuuden.
Upeaa, että miehesi ymmärtää tilanteesi ja kannustaa sinua! Kaikki kun eivät aina tajua, miten vaikeaa läheisriippuvaisella voi olla ahdistuksensa kanssa. Että kyse ei ole pelkästä kiukuttelusta, että se ahdistaa ihan *oikeasti* ja niin paljon, että meinaa järki lähteä.
Onnea matkallesi toipumiseen ja kiitos, kun jaat täällä kokemuksiasi ja tuntemuksiasi! Olet samalla auttanut minuakin. :)
heippa
olen pahasti lähesriippuvainen, olin naimisissa 21v mies jätti. voin tosi huonosti.
mun sähköposti [email protected] toivon että kirjoitatte minulle tarvitsen vertaistukea.
On varmaan monenlaisia hoitomenetelmiä olemassa,mm.terapiahoitoa ym ym, miehiä on myös monenlaisia,toivotaan että löydät rinnallesi oikean miehen ,paras apu on ymmärtäväinen kumppani.
laitoin väärän sähkpostiosoitteen, mutta olkaa kilttejä ja vastatkaa tähän palstaan. heti aamusta kun herään olen niin ahdistunut että järki meinaa lähteä, itken hysteerisesti, kaipaan elämänkumppania, vertaistukea kertokaa pääseekö tästä ikinä eroon olen jo54v ja ollut isästä lähesriippuvainen pienestä pitäen.
olen vahvasti läheisriippuvainen ja minulla on hylkäämisen pelko, elän helvetissä voiko joku kirjoittaa sähköpostitse ja kertoa selviytymiskeinoja kyseiseen ongelmaan
En löydä mistään vertaistukea. s.postiosoite on
lella1@suomi 24.fi
Musta tuntuu kanssa että oon läheisriippuvainen. Joskus lapsena tykkäsinkin välillä olla yksin enkä muutenkaan sopinut toisten joukkoon. Mulla oli yksi kaveri, oltiin kavereita ihan pikkusista asti ja meillä oli hauskaa keskenämme. Se vaan asui sen verran kaukana että nähtiin useimmiten viikonloppuisin. Tarhassa ja koulussa mua kiusattiin aina, olin todella hiljainen ja mua haukuttiin hulluksi ja hakattiin yms. En koskaan puhunut siitä kenellekään kun en uskaltanut opettajillekaan kauheasti puhua, vain jos oli ihan pakko. Äidillä on myös mielenterveysongelmia eikä se jaksanut kauheasti tukea mua ja lisäksi pikkusisko vei paljon sen aikaa. Isosiskollakin oli kavereita joiden kanssa se oli usein, kyllä se sitten välillä oli munkin kanssa mutta ei niin usein kuin toivoin. Olin alusta asti mustasukkainen siskoille ja halusin päästä aina äidin mukaan joka paikkaan harvoin tosin pääsin mutta silloin se ei ollut niin iso ongelma vaan kestin sen. Sitten kun oli 15v. kaverini hylkäsi mut, en edes tiedä miksi, en vaan enää kelvannut sille. Siinä vaiheessa olin jo vakavasti masentunut ja kaksi kertaa kerennyt olemaan suljetulla osastolla. Mutta elämä alkoi näyttää paremmalta vaikka kärsin paljon kun kaverini hylkäsi mut. Silloin aloin olemaan sen isosiskon kanssa paremmissa väleissä, oltiin me ennenkin joskus leikitty yhdessä mutta sillon meistä tuli oikeasti kaverit ja takerruin siihen aika paljon. Koulussakaan ei enää kiusattu niin paljon kun menin kuudennelta luokalta asti olin erityisluokalla ja luokkakaverit oli ihan mukavia. Asiat alkoivat mennä päin mäntyä siinä vaiheessa kun menin nuorisopolille kun tutkittiin tarkemmin masennusta yms. että mikä mua tarkalleen vaivaa. Masennuin siellä taas pahemmin ja ne ei päästänyt mua enää kotiin kun oli muka liian masentunut siihen. Ei ne tajunnut että lisääntynyt masennus johtui juurikin koti-ikävästä. Siitä se kierre sitten alkoi,jouduin perhetukikeskukseen,sieltä suljetulle osastolle ja yhteen kamalaan palvelukotiin missä oli enimmäkseen kehareita,vaan muutama tavallinen mun lisäksi. Kärsin siellä kolme pitkää vuotta,itkin päivät pitkät ja masennuin vaan. Halusin vaan kotiin. En tiedä miten kestin sen mutta lopuksi ne ei meinannut päästää mua pois mutta äiti pelasti mut sieltä. Nyt asun asuntolassa josta pitäisi päästä kohta omaan asuntoon. Mutta nyt en enää kauheasti kestä olla yksin. Joka päivä käyn äidin ja siskon luona, oon niin kauan kun saan,kahdeksaksi pitää tulla takaisin mutta menen yleensä yhden-kolmen aikaan että ehdin olemaan muutaman tunnin. Pelkään yksin jäämistä, ahdistun aina kauheasti. Välillä tulee kauheita ahdistuskohtauksia,hikoilen ja mietin vaan että mitä jos äiti kuolee tms. Pelkään ihan hirveästi että jos äiti tai isosisko kuolee, jos jään yksin. Jossain vaiheessa sisko meinasi muuttaa toiselle paikkakunnalle. Se oli kamalaa, en saanut nukuttua ja olin sen luona jatkuvasti,itkin hysteerisesti kun en halunnut että se jättää mut. Aina jos äiti käy siskojen kanssa jossain niin oon kamalan mustasukkainen ja loukkaantunut, paljon enemmän kuin nuorempana. Haluaisin saada tähän apua mutta en uskalla sanoa tästä ongelmasta kenellekään. Käyn psykologilla mutta pelkään että jos sanon ongelmastani niin jos se käskeekin käydä vähemmän äidin ja siskon luona,mitä mä sitten teen. Haluaisin muuttaa omaan kotiin mutta entä jos en saa muuttaa, jos ne ajattelee etten voi asua ihan yksin, jos käyn koko ajan jossain muualla enkä oo tarpeeksi kotona. Tää sairaalloinen pelkääminen on vaan niin kamalaa enkä pääsen eroon siitä. Niin, ja sekin ketä oli mun kaveri viimeksi, se teki itsemurhan pari vuotta sitten. On kamala ikävä enkä tiedä miten selviän loppu elämäni ilman sitä. Nyt mulla on yksi kaveri mutta se ei yleensä edes ehdi olemaan mun kanssa, tai sitten se ei oikeesti halua.
dark_think,miten saan sinuun yhteyden,olisi kiva vaihtaa ajatuksia.T: Onneton.
hei!
täällä kohtalotoveri, olen pienestä pitäen ollut turvaton ja lähesriippuvainen. 16v asti aina parisuhteessa. kunnes nyt 3v sitten mieheni jätti minut 21v liiton jälkeen oli kuulema kun lintu häkissä. romahdin täysin ja ahdistus ja pelkotilat tuplaantuivat sadalla. olen käynnyt terapiaa 30v, aina kun oli kumppani voin paljon paremmin, mutta odotin samalla tavalla häntä kotiin kun sinä. turvaton lapsuus ja hylkääminen
henkisesti pienenä. Taistelen joka päivä siitä miten jaksan elää, Luen kirjaa tunne lukkosi kirj kimmo takanen. tekisin mitä vaan että pääsisin ahdistuksista ja pelkotiloista.onneton