Juurikaan kukaan tunne lestadiolaisuutta katson aihelliseksi kopioida tähän HY:ssa pidetyn luennon.
Listaan tulee lisätä uudistusmieliset lestaadiolaiset jonka kannattajia ollee parhaillaan kaikkiaan ehkä runsas 1000 henlilöä.
Luentosarja lestadiolaisuudesta 8.3. 2000
Dosentti Jouko Talonen:
LESTADIOLAISUUDEN HAJAANNUKSET
Lestadiolaisuus on laajimmalle levinnyt Pohjoismaissa syntynyt uskonnollinen liike. Suomen 1800-luvun herätysliikkeistä se on myös kansainvälisin liike, jonka suurimmat osaryhmät ovat pystyneet jatkuvasti uusiin aluevaltauksiin. Toisaalta pohjoiskalottialueella syntynyt herätysliike on myös eniten kokenut hajaannuksia.
Sata vuotta sitten alkaneen hajaantumiskehityksen tuloksena voimme uuden vuosituhannen alussa erottaa 17 eri lestadiolaisryhmää, jotka kukin edustavat liikkeen yhteistä,1800-luvun perinnettä omalla painoarvollaan. Kuitenkin on muistettava, että todellista merkitystä on Suomessa viidellä osaryhmällä (SRK-vanhoillisuus,esikoislestadiolaisuus, Rauhan sanan ryhmä, uusiheräys, Elämän sanan ryhmä).
Suuri hajaannus
Lestadiolaisuuden hajaantuminen alkoi jo 1800-luvun loppupuolella Pohjois-Amerikassa.
1800-luvulla oli myös Pohjois-Norjassa jo vakavia kiistoja.
1800- ja 1900 -taitteeseen osunut ns. suuri hajaannus jakoi liikkeen kolmeen osaryhmään; uuteenheräykseen, esikoislestadiolaisuuteen ja vanhoillislestadiolaisuuteen. Kittilästä liikkeelle lähtenyt uusiheräys halusi palata liikkeen alkuvaiheen voimakkaisiin pietistisiin korostuksiin ja vieroksui liian ?avaraa? evankeliumin julistusta.
Uusiheräys torjui lestadiolaisyhteisön ainutlaatuisuuden merkityksen korostamisen ja halusi ottaa etäisyyttä rajattuun seurakuntakäsitykseen. Samalla se suuntautui pakanalähetystyöhön yhteistyössä Suomen lähetysseuran kanssa. Esikoiset halusivat painottaa Lapin ?vanhinten? auktoriteettia ja tehdä pesäeroa ?maailmaan? nimenomaan tapakulttuuriin liittyvissä asioissa.
Vanhoillislestadiolaisuus, joka lopulta järjestäytyi Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistykseksi (SRK) 1914, painotti ?vapaan? ja ?avaran? evankeliumin julistusta. Suunnan seurakuntakäsitys muotoutui eksklusiiviseksi.
Viron lestadiolaisuudesta lähti samoihin aikoihin liikkeelle uudenheräyksen lieveilmiönä ns. narvalaisuuus ,joka levisi myös Venäjälle ja Suomeen. Narvalainen hurmos oli pääosaltaan sammunut 1920 -luvulle tultaessa.
1910 -luvulta alkaen alkoi Pohjois-Norjan Lyngenin alueen lestadiolaisuus yhä selvimmin erottautua muusta herätysliikkeen perinteestä. Johtavana saarnaajana alueella vaikutti eräänlainen patriarkkahahmo Erik Johnsen (1844-1941). Lyngenin suunta (Junsan Erkin suunta) pitää kiinni toisaalta vahvasti lestadiolaistraditiosta, mutta korostaa Lutherin ja luterilaisen tunnustuksen merkitystä voimakkaammin kuin muut lestadiolaisuuden kansanliikeryhmät. ?Lutherus-lestadiolaiset? opettavat kakistelematta kasteessa tapahtuvaa uudestisyntymistä.
Suunta on ollut myös Norjan lestadiolaisryhmistä kirkkopoliittisesti kantaa ottavin. ( Erik Johnsen puhui tunnetussa sisälähetysväen ja herätyskristittyjen kokouksessa Oslossa 1920. Calmeyergatanin rukoushuoneella pidetty kokous torjui teologisen liberalismin ). Viime aikoina on Lyngenin suunnassa ollut sisäisiä jännitteitä. Vuonna 1992 suunta jakautui ns. fundamentalisteihin ja ?liberaaleihin?. Edelliseen kuuluu 1200, jälkimmäiseen 800 henkeä. Vuonna 1998 irtautui noin 50 hengen ryhmä ns. fundamentalisteista (ns. valkoiset enkelit, svärmeri). Ryhmä painottaa voimakkaasti evankeliumin näkökulmaa, mutta on samalla irtautunut myös Norjan evankelis-luterilaisesta kirkosta. Tämä on ensimmäinen Fennoskandian lestadiolaisuudessa tapahtunut separaatio valtion(kansan)kirkosta.
Vanhoillislestadiolaisuuden hajaannukset
Vanhoillislestadiolaisuuden hajaantumiskehitys alkoi Pohjois-Amerikasta. SRK-vanhoillisuuden kanssa työyhteydessä olleesta ns. heidemannilaisuudesta eriytyi 1921-1922 saarnaaja Johan Pollarin (1865-1945) johtama äärimmäisevankelinen suunta, joka väheksyi ripin merkitystä. Ryhmää alettiin kutsua pollarilaisuudeksi. Tämä varsin omaperäinen pieni ryhmä on osoittautunut hyvin skismaattiseksi. Sen piirissä oli ensimmäinen hajaannus jo 1930-luvun puolivälissä. Myöhemmin jakautumisia on tapahtunut 1962-1963 ja 1978.
Nykyään on Yhdysvalloissa neljä erillistä pollarilaisryhmää, joista suurimpaan alaryhmään (Independent Apostolic Lutheran Church) kuuluu 600 henkeä ja pienimpään (saarnaaja Melvin Hangan johtama ryhmä ) 25 henkeä.
Pohjois-Amerikan vanhoillislestadiolaisuudessa esiintyi jännitteitä myös suhtautumisessa ns. suuriin seuroihin, joita oli Suomen mallin mukaan ryhdytty pitämään 1908. Osa esikoislestadiolaisista (Lannavaaran esikoiset) oli liittynyt uskoyhteyteen vanhoillisten kanssa näissä seuroissa. Pohjois-Amerikan vanhoillislestadiolaisten voimahahmo, pastori A.L. Heideman (1862-1928) ei hyväksynyt tehtyä sovintoa.
Suhde ns. suuriin seuroihin alkoi jakaa liikettä. Vuonna 1928 perustettuun Amerikan suomalaiseen apostolis-luterilaiseen kirkkokuntaan liittyivät vain osa Yhdysvaltain vanhoillislestadiolaisista. Kun Suomen vanhoillislestadiolaisuuden keskusjärjestö (SRK) takertui mianittuun Heidemanniin ja hänenpoikaansa, Suomessa opiskelleeseen, pastori Paul Heidemanniin katsoen heidät ?oikean? kristillisyyden edustajiksi Yhdysvalloissa, se merkitsi vähitellen liikkeen jakoa kirkkokunnan kannattajiin ja heidemannilaisiin.
Kun eräät Suomen vanhoillislestadiolaisuuden puhujat (mm. kirkkoherra V.A. Juntunen) lähtivät 1932 saarnamatkalle apostolis-luterilaisen kirkkokunnan kutsusta Pohjois-Amerikkaan, syntyi liikkeessä skisma, joka johti 1934 Rauhan Sanan ryhmän syntyyn. Jako oli ensi sijassa alueellinen. Pohjoisen Skandinavian vanhoillislestadiolaisten enemmistö, Tornionlaakso lähes kokonaisuudessaan ja Suomen ruotsinkieliset lestadiolaiset ?putosivat? Rauhan Sanan ?syliin? kuin kypsä omena. Varsinaista hajaantumista tapahtuikin lähinnä eräissä Keski- ja Etelä-Pohjanmaan suomenkielisissä lestadiolaisyhteisöissä ja rauhanyhdistyksissä sekä Helsingissä.
1930-luvulla eriytyi Pohjois-Ruotsissa saarnaaja Toivo Korpelan kannattajien vaikutuksesta eskatologis-hurmoksellinenn suunta, ns. korpelalaisuus. Hurmoksen vaikutusta oli joinkin verran Suomen puolella. Korpelaisuus on kiehtonut tutkijoita ja kirjailijoita yllättävän runsaasti.
Korpelalaisuus oli käytännössä lestadiolaisuuden virallisesta päälinjasta irrallinen liike, vaikka yleisessä mielipiteessä, kirjallisuudessa ja "kulttuurianalyyseissä" se mielellään nähdään "lestadiolaisuutena".
Ruotsin vanhoillislestadioalisuus jakautui 1950-luvun puolivälissä kahteen ryhmään, joista Laestadianska missionsförbundet (ns. leskisläiset) ei pitänyt enää virallista yhteyttä Suomen SRK:n kanssa. Pieni ryhmä julkaisi lyhyen aikaa (1955-1958) jopa omaa A och O -julkaisuakin. Tällä sirpaleryhmällä ei ole vastinetta muissa pohjoismaissa tai Yhdysvalloissa.
SRK-vanhoillisuudessa käytiin todella rajua opillista välien selvittelyä 1960-1961. Kiista koski ennen kaikkea seurakunta- ja sakramenttikäsitystä sekä suhdetta pakanalähetystyöhön. Seurauksena oli pappien valtaenemmistön joutuminen ?ulos? SRK:n piiristä. Ns. pappislinja ei muodostunut kuitenkaan merkittäväksi kansanliikkeeksi. Vuonna 1963 perustettu Laestadius-seura on ollut löyhä henkilöjäseniin nojaava yhdistys.
Lestadiolaisella pappislinjalla oli vahva rooloi 1960-1980 -luvuilla Pohjois-Suomen kirkollisessa elämässä sekä jonkin verran myös teologisen tieteen piirissä. Ne kolme lestadiolaistaustaista piispaa, jotka Suomen kirkkohistoria tuntee, nousivat juuri tämän pappisryhmittymän piiristä, nimittäin L.P.Tapaninen (Oulun piispa 1963-1965), Hannes Leinonen (Oulun piispa 1965-1979) ja kenttäpiispana toiminut Yrjö Massa.
1930-luvulta saakka SRK-vanhoillisuuden piirissä ?haisteltiin? ns. kososlaista henkeä (saarnaaja J.A. Kososen mukaan). Pappislinjan eriytymisen jälkeen ns. kososlaisuuteen kiinnitettiin yhä enemmän huomiota. Erityisesti 1970-luvulla SRK:ssa ja paikallisissa rauhanyhdistyksissä käytiin rajua sisäistä keskusteua ja välien selvittelyä, joka ?hoitokokouksineen? herätti laajaa huomiota julkisuudessa.
Pohjois-Amerikan heidemannilaisuus jakautui 1972-1973. Enemmistö amerikkalaisista katkaisi yhteyden Suomen vanhoillislestadiolaisiin. Suomessa eroon joutuneet perustivat 1977 Suomen vanhoillislestadiolaisen rauhanyhdistyksen. Suomessa tätä yhä pienemmäksi käynyttä ryhmää kutsuttiin myös ?sillanpääläisyydeksi? kirkkoherra Paavo Sillanpään mukaan.
Uudenheräyksen skismat
Suhde Suomen Lähetysseuraan oli alusta saakka jossain määrin jakava kysymys ns. uudenheräyksen piirissä. Liike toimi 1908 perustettuna Suomen lähetysseuran haaraosastona. Itsenäisempää toimintaa kannattaneiden (mm. Martti E. Miettinen, Arvi Merikallio) ja kiinteän yhteistyön kannalla olleiden jännitys purkautui 1938, jolloin oppositio muodosti Suomen lestadiolaisen lähetysyhdistyksen.
Hajaannus korjattiin kuitenkin jo 1940, jolloin molemmat ryhmät liittyivät yhdeksi muodollisesti SLS:sta irrallaan olevaksi järjestöksi.
1950-luvulla muodostui uudenheräyksen vanhan pietistisen perinteen ja osittain helluntaillaisuudestakin saatujen vaikutteiden pohjalta pieni oppositioryhmä kirkkoherra Einari Peuran johdolla. ?Peuralaisuutta? kutsuttiin suunnan julkaisun Kolkuttajan mukaan myös Kolkuttaja-suunnaksi.
Toisen maailmansodan jälkeisessä ns. upseeriherätyksessä keskeistä roolia näytelleen kenraali Eskil Peuran hengellisenä kotina voidaan pitää Kolkuttaja- suuntaa. Myös everstien Niilo Simojen ja Jarl Jarkan lestadiolaisyhteydet suuntautuivat jossain vaiheessa tähän ryhmään.
Kolkuttajan ryhmä jakautui kahtia 1960. Varsinainen ?peuralaisuus?, jonka henkisenä johtajana toimi veljensä kuoltua Eskil Peura, on nyttemmin jo kirkkohistoriaa. Sen sijaan Kolkuttaja-suunnan toinen ryhmä, saarnaaja Heikki Kontiosta nimensä saanut ?kontiolaisuus? sinnittelee yhä hengissä. Kolkuttaja -lehteä ei tosin enää julkiasta.
Suunnan järjestö, Suomen lestadiolainen lähetysliitto, lopetti toimintansa 1976. Ryhmällä ei ole enää yhtään varsinaista saarnaajaa. Kotiseuroja pidetään silti yhä Sodankylässä, Pyhäjoella ja Noormarkussa.
Esikoislestadiolaisuuden jakautumiset
Esikoislestadiolaisuus säilyi yhtenäisenä 1960-luvun puoliväliin. Jännite vanhan esikoisperinteen ja avaramman ajattelun kesken kulminoitui kiistaan kielellisesti uudistetusta Laestadiuksen postillasta. Saarnaaja August Isaksson veti Ruotsissa itsenäistä linjaa. Saarnaaja Levi ?lvgren ei hyväksynyt Lapin ?vanhimman? Gunnar Jönssonin tukea rovasti Per Boremannin uudistamalle Laestadiuksen postillalle. Ns. leeviläisyys halusi tietoiseti tukeutua myös herätysliikkeen alkuperäiseen askeettis-rigoristiseen perinteeseen.
Ensinsyntynyt seurakunta Ruotsin Lapinmaalla jakautui 1977 Älvgrenin ryhmään ( leeviläiset) saarnaaja Sten Johanssonin ryhmään ( steniläiset ). Hajannuksen vaikutus ulottui Suomeenkin.
Kokonaiskuva
Lestadiolaisuuden eräs piirre on alttius hajaantumiskehitykselle. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista pohtia seikkaperäisemmin eri hajaannusten dogmaattisia, sosiologisia tai kirkkomaantieteellisiä syitä eikä selvittää eri osaryhmien selitysmalleja ja tulkintoja skismoista.
Kiinnittäisin huomion kuitenkin kolmeen näkökohtaan. Hajaannukset ovat olleet herätysliikkeessä toistuvia. Kaikki kolme pääryhmää ovat aika ajoin pirstoutuneet. Herätysliikkeen perinteen ja uudistumisen dialektiikka on pulpahdellut esiin vuoroveden tavoin. Toiseksi hajaannukset ovat olleet globaalisia, ts. ne ovat ullottuneet yleensä kaikille liikkeen vaikutusalueille Pohjois-Amerikkaa myöden.
Tosin on huomattava, että Lyngenin suunta on puhtaasti Norjan ilmiö.Ns. leskisläisyys vaikuttaa vain Ruotsissa. Pollarilaisuutta ei ole ollut juuri muualla kuin Pohjois-Amerikassa. Kolkuttajan suunta on niin ikään yhden maan -siis Suomen- ilmiö. Kolmanneksi on kysyttävä, mikä vaikutus hajannuksiin on ollut sillä, että lestadioalisuus on ollut tyypillinen maallikkoliike.
Herätysliikkeen dogmatiikkaa ovat usein luoneet maallikkosaarnaajat, joiden oma kokemusteologia on yhtynyt perinteen raamatuntulkintaan.
Sovintoyritykset
Suomen lestadioalisuudessa on ollut eri ryhmien välisiä sovintoyrityksiä 1911,1920-luvun alussa ja vanhoillislestadiolaisten ryhmien välillä 1945-1946. Vain Venäjällä ovat lestadiolaiset yhdistyneet. Venäjän uusheränneet ja vanhoilliset yhdistyivät kommunismin puristuksessa 1924.
Vuoden 1911 sovintokokoukseen osallistuivat vanhoillislestadiolaiset, uusheränneet ja esikoiset. Kokous oli pääosin vanhoillisten ja uusheränneiden välien selvittelyä, ja se päättyi tuloksettomana. 1920-luvulla alussa uudenheräyksen piirissä tehtiin aloitteita eri ryhmien sovinnon aikaansaamiseksi. Tuloksia ei ollut.
Pastori Wäinö Havaksen ja saarnaaja Emil Spetsin vieraillessa Pohjois-Amerikassa 1920-luvun puolivälissä pidettiin Astoriassa (Ore) "sovintokokous" 28.1.1926, jossa keskusteltiin Suomessa tapahtuneista hajaannuksista. Kokous vetosi Suomen uusheränneisiin ja vanhoillisiin, jotta nämä voisivat vielä kerran kokoontua keskustelemaan ristiriidoista ja etsimään sovintoa. Havas toimikin jonkin verran näiden tavoitteiden puolesta. Vuonna 1929 hän siirtyi vanhoillislestadiolaisiin.
1934 SRK-vanhoillisuudesta syrjään joutunut vanha, karsimaattinen saarnaaja Pauli Rantala esitti vähän ennen kuolemaansa 1936, että lestadiolaiset ryhmät voisivat vielä kerran kokoontua yhteen neuvottelemaan.
"Tarkoitukseni on, että kaikista ryhmistä kokoontuisi sellaisia, joilla on kysymyksessä ainoastaan oman kuolemattoman sielun autuus, Jumalan kunnia ja muittenkin köyhäin lasten tarve, eivätkä jalot lahjat, ei kunnia eikä tavara, vaan kuolemattomabn sielun iankaikkinen autuus."
Tämä "nöyrä esitys" julkaistiin Rauhan Sana -lehdessä (4 / 1936) ja uudenheräyksen Vartiijan Ääni -julkaisussa. Tässä vaiheessa ei hanke mennyt eteenpäin.
Toisen maailmansodan jälkeen 1945 saatiin Oulussa pidetyssä ns. Antinpäivän kokouksessa aikaan sovinto SRK-vanhoillisuuden ja Rauhan sanan ryhmän kesken. Rauhan sanan ryhmän -jota tuolloin kutsuttiin yleisesti ns. pikkuesikoisuudeksi- positio määriteltiin nyt SRK:n näkökulmasta uudelleen. Kysymyksessä oli "Jumalan valtakunnan" ryhmien "erillään olo", ei "eriseura". Sovintoa ajoi erityisesti Oulun tuomiorovasti L.P.Tapaninen ja yleensä SRK:n "avarammat" aktiivit.
Sovinto ei ollut pitkäaikainen. Rauhan sanan ryhmässä ei esim. 1930-luvun alun kiistassa kärsimään joutunut kirkkoherra V.A.Juntunen halunnut kiirehtiä asiassa. Monet saattoivat kysyä sitä, oliko kysymyksessä "aito" sovinto ja oliko "totuutta viety salatuimpaan saakka".
Ratkaisevaa oli kuitenkin se, että SRK:n "jyrkkien maallikkojen" siipi nosti saarnaaja Heikki Saaren "johdolla" kovan metelin "ennen kuulumattomasta eksytyksestä". Tämä siipi koki, että herätysliikkeen pääsuunnan seurakuntaoppi oli annettu alttiiksi. Rauhan sanan ryhmää oli pidettävä "eriseurana".
Sen edustajien oli yksilöinä tultava parannuksen kautta "Jumalan valtakuntaan" ja saatava kuulla "Pyhässä Hengessä täydellä valtakirjalla" julistettu synninpäästö omalle kohdalleen - ja piste. Raja ja "muuri" "Siionin" ympärillä oli selvä ja ehdoton.
Torniossa kevättalvella 1946 kariutti lopullisesti sovinntopyrkimykset, ja myös SRK:n sovintoa ajanut siipi joutui taipumaan perinteessä vakiintuneeseen seurakuntakäsitykseen.
Oheinen kaavio (taulu) esittää Suomen lestadiolaisryhmien aseman ja toiminnan uuden vuosituhannen alkaessa, jolloin rovasti Lars Levi Laestadiuksen syntymästä on tullut kuluneeksi 200 vuotta. Liitteenä on Pauli Rantalan "nöyrä esitys" vuodelta 1936.
SUOMEN LESTADIOLAISUUDEN OSARYHMÄT 2000
Ryhmä
Organisaatio
Lehdet
Kannatusarvio
SRK-vanhoillisuus
Suomen rauhanyhdistysten
keskusyhdistys (Oulu)
Päivämies
Siionin Lähetyslehti
Siionin Kevät
80 000-100 000
Esikoislestadiolaisuus
Esikoislestadiolaiset ry (Lahti)
Rauhan Side
(Ruukku)
10 000
Rauhan Sanan ryhmä
Lähetysyhdistys Rauhan Sana (Oulu)
Laestadianernas fridsföreningars förbund (Pietarsaari)
Rauhan Sana
Zions Missionstidning
7 000
Uusiheräys
Uusiheräys ry (Oulu)
Lähettäjä
3 000
Elämän Sanan rymä
(ns. pappislinja)
Laestadius-seura
(Lestadiolaisten pappien veljespiiri)
Elämän Sana
300
Sillanpääläisyys
Suomen vanhoillislestadiolainen rauhanyhdistys
Armon ja Rauhan Tervehdys
?
Leeviläiset
-
-
170
Steniläiset
Hämeenseudun Vanha-Laestadiolais-Kristillinen yhdistys
20
Kontiolaiset
-
20
Jouko Talonen
Listaan tulee lisätä uudistusmieliset lestaadiolaiset jonka kannattajia ollee parhaillaan kaikkiaan ehkä runsas 1000 henlilöä.
Luentosarja lestadiolaisuudesta 8.3. 2000
Dosentti Jouko Talonen:
LESTADIOLAISUUDEN HAJAANNUKSET
Lestadiolaisuus on laajimmalle levinnyt Pohjoismaissa syntynyt uskonnollinen liike. Suomen 1800-luvun herätysliikkeistä se on myös kansainvälisin liike, jonka suurimmat osaryhmät ovat pystyneet jatkuvasti uusiin aluevaltauksiin. Toisaalta pohjoiskalottialueella syntynyt herätysliike on myös eniten kokenut hajaannuksia.
Sata vuotta sitten alkaneen hajaantumiskehityksen tuloksena voimme uuden vuosituhannen alussa erottaa 17 eri lestadiolaisryhmää, jotka kukin edustavat liikkeen yhteistä,1800-luvun perinnettä omalla painoarvollaan. Kuitenkin on muistettava, että todellista merkitystä on Suomessa viidellä osaryhmällä (SRK-vanhoillisuus,esikoislestadiolaisuus, Rauhan sanan ryhmä, uusiheräys, Elämän sanan ryhmä).
Suuri hajaannus
Lestadiolaisuuden hajaantuminen alkoi jo 1800-luvun loppupuolella Pohjois-Amerikassa.
1800-luvulla oli myös Pohjois-Norjassa jo vakavia kiistoja.
1800- ja 1900 -taitteeseen osunut ns. suuri hajaannus jakoi liikkeen kolmeen osaryhmään; uuteenheräykseen, esikoislestadiolaisuuteen ja vanhoillislestadiolaisuuteen. Kittilästä liikkeelle lähtenyt uusiheräys halusi palata liikkeen alkuvaiheen voimakkaisiin pietistisiin korostuksiin ja vieroksui liian ?avaraa? evankeliumin julistusta.
Uusiheräys torjui lestadiolaisyhteisön ainutlaatuisuuden merkityksen korostamisen ja halusi ottaa etäisyyttä rajattuun seurakuntakäsitykseen. Samalla se suuntautui pakanalähetystyöhön yhteistyössä Suomen lähetysseuran kanssa. Esikoiset halusivat painottaa Lapin ?vanhinten? auktoriteettia ja tehdä pesäeroa ?maailmaan? nimenomaan tapakulttuuriin liittyvissä asioissa.
Vanhoillislestadiolaisuus, joka lopulta järjestäytyi Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistykseksi (SRK) 1914, painotti ?vapaan? ja ?avaran? evankeliumin julistusta. Suunnan seurakuntakäsitys muotoutui eksklusiiviseksi.
Viron lestadiolaisuudesta lähti samoihin aikoihin liikkeelle uudenheräyksen lieveilmiönä ns. narvalaisuuus ,joka levisi myös Venäjälle ja Suomeen. Narvalainen hurmos oli pääosaltaan sammunut 1920 -luvulle tultaessa.
1910 -luvulta alkaen alkoi Pohjois-Norjan Lyngenin alueen lestadiolaisuus yhä selvimmin erottautua muusta herätysliikkeen perinteestä. Johtavana saarnaajana alueella vaikutti eräänlainen patriarkkahahmo Erik Johnsen (1844-1941). Lyngenin suunta (Junsan Erkin suunta) pitää kiinni toisaalta vahvasti lestadiolaistraditiosta, mutta korostaa Lutherin ja luterilaisen tunnustuksen merkitystä voimakkaammin kuin muut lestadiolaisuuden kansanliikeryhmät. ?Lutherus-lestadiolaiset? opettavat kakistelematta kasteessa tapahtuvaa uudestisyntymistä.
Suunta on ollut myös Norjan lestadiolaisryhmistä kirkkopoliittisesti kantaa ottavin. ( Erik Johnsen puhui tunnetussa sisälähetysväen ja herätyskristittyjen kokouksessa Oslossa 1920. Calmeyergatanin rukoushuoneella pidetty kokous torjui teologisen liberalismin ). Viime aikoina on Lyngenin suunnassa ollut sisäisiä jännitteitä. Vuonna 1992 suunta jakautui ns. fundamentalisteihin ja ?liberaaleihin?. Edelliseen kuuluu 1200, jälkimmäiseen 800 henkeä. Vuonna 1998 irtautui noin 50 hengen ryhmä ns. fundamentalisteista (ns. valkoiset enkelit, svärmeri). Ryhmä painottaa voimakkaasti evankeliumin näkökulmaa, mutta on samalla irtautunut myös Norjan evankelis-luterilaisesta kirkosta. Tämä on ensimmäinen Fennoskandian lestadiolaisuudessa tapahtunut separaatio valtion(kansan)kirkosta.
Vanhoillislestadiolaisuuden hajaannukset
Vanhoillislestadiolaisuuden hajaantumiskehitys alkoi Pohjois-Amerikasta. SRK-vanhoillisuuden kanssa työyhteydessä olleesta ns. heidemannilaisuudesta eriytyi 1921-1922 saarnaaja Johan Pollarin (1865-1945) johtama äärimmäisevankelinen suunta, joka väheksyi ripin merkitystä. Ryhmää alettiin kutsua pollarilaisuudeksi. Tämä varsin omaperäinen pieni ryhmä on osoittautunut hyvin skismaattiseksi. Sen piirissä oli ensimmäinen hajaannus jo 1930-luvun puolivälissä. Myöhemmin jakautumisia on tapahtunut 1962-1963 ja 1978.
Nykyään on Yhdysvalloissa neljä erillistä pollarilaisryhmää, joista suurimpaan alaryhmään (Independent Apostolic Lutheran Church) kuuluu 600 henkeä ja pienimpään (saarnaaja Melvin Hangan johtama ryhmä ) 25 henkeä.
Pohjois-Amerikan vanhoillislestadiolaisuudessa esiintyi jännitteitä myös suhtautumisessa ns. suuriin seuroihin, joita oli Suomen mallin mukaan ryhdytty pitämään 1908. Osa esikoislestadiolaisista (Lannavaaran esikoiset) oli liittynyt uskoyhteyteen vanhoillisten kanssa näissä seuroissa. Pohjois-Amerikan vanhoillislestadiolaisten voimahahmo, pastori A.L. Heideman (1862-1928) ei hyväksynyt tehtyä sovintoa.
Suhde ns. suuriin seuroihin alkoi jakaa liikettä. Vuonna 1928 perustettuun Amerikan suomalaiseen apostolis-luterilaiseen kirkkokuntaan liittyivät vain osa Yhdysvaltain vanhoillislestadiolaisista. Kun Suomen vanhoillislestadiolaisuuden keskusjärjestö (SRK) takertui mianittuun Heidemanniin ja hänenpoikaansa, Suomessa opiskelleeseen, pastori Paul Heidemanniin katsoen heidät ?oikean? kristillisyyden edustajiksi Yhdysvalloissa, se merkitsi vähitellen liikkeen jakoa kirkkokunnan kannattajiin ja heidemannilaisiin.
Kun eräät Suomen vanhoillislestadiolaisuuden puhujat (mm. kirkkoherra V.A. Juntunen) lähtivät 1932 saarnamatkalle apostolis-luterilaisen kirkkokunnan kutsusta Pohjois-Amerikkaan, syntyi liikkeessä skisma, joka johti 1934 Rauhan Sanan ryhmän syntyyn. Jako oli ensi sijassa alueellinen. Pohjoisen Skandinavian vanhoillislestadiolaisten enemmistö, Tornionlaakso lähes kokonaisuudessaan ja Suomen ruotsinkieliset lestadiolaiset ?putosivat? Rauhan Sanan ?syliin? kuin kypsä omena. Varsinaista hajaantumista tapahtuikin lähinnä eräissä Keski- ja Etelä-Pohjanmaan suomenkielisissä lestadiolaisyhteisöissä ja rauhanyhdistyksissä sekä Helsingissä.
1930-luvulla eriytyi Pohjois-Ruotsissa saarnaaja Toivo Korpelan kannattajien vaikutuksesta eskatologis-hurmoksellinenn suunta, ns. korpelalaisuus. Hurmoksen vaikutusta oli joinkin verran Suomen puolella. Korpelaisuus on kiehtonut tutkijoita ja kirjailijoita yllättävän runsaasti.
Korpelalaisuus oli käytännössä lestadiolaisuuden virallisesta päälinjasta irrallinen liike, vaikka yleisessä mielipiteessä, kirjallisuudessa ja "kulttuurianalyyseissä" se mielellään nähdään "lestadiolaisuutena".
Ruotsin vanhoillislestadioalisuus jakautui 1950-luvun puolivälissä kahteen ryhmään, joista Laestadianska missionsförbundet (ns. leskisläiset) ei pitänyt enää virallista yhteyttä Suomen SRK:n kanssa. Pieni ryhmä julkaisi lyhyen aikaa (1955-1958) jopa omaa A och O -julkaisuakin. Tällä sirpaleryhmällä ei ole vastinetta muissa pohjoismaissa tai Yhdysvalloissa.
SRK-vanhoillisuudessa käytiin todella rajua opillista välien selvittelyä 1960-1961. Kiista koski ennen kaikkea seurakunta- ja sakramenttikäsitystä sekä suhdetta pakanalähetystyöhön. Seurauksena oli pappien valtaenemmistön joutuminen ?ulos? SRK:n piiristä. Ns. pappislinja ei muodostunut kuitenkaan merkittäväksi kansanliikkeeksi. Vuonna 1963 perustettu Laestadius-seura on ollut löyhä henkilöjäseniin nojaava yhdistys.
Lestadiolaisella pappislinjalla oli vahva rooloi 1960-1980 -luvuilla Pohjois-Suomen kirkollisessa elämässä sekä jonkin verran myös teologisen tieteen piirissä. Ne kolme lestadiolaistaustaista piispaa, jotka Suomen kirkkohistoria tuntee, nousivat juuri tämän pappisryhmittymän piiristä, nimittäin L.P.Tapaninen (Oulun piispa 1963-1965), Hannes Leinonen (Oulun piispa 1965-1979) ja kenttäpiispana toiminut Yrjö Massa.
1930-luvulta saakka SRK-vanhoillisuuden piirissä ?haisteltiin? ns. kososlaista henkeä (saarnaaja J.A. Kososen mukaan). Pappislinjan eriytymisen jälkeen ns. kososlaisuuteen kiinnitettiin yhä enemmän huomiota. Erityisesti 1970-luvulla SRK:ssa ja paikallisissa rauhanyhdistyksissä käytiin rajua sisäistä keskusteua ja välien selvittelyä, joka ?hoitokokouksineen? herätti laajaa huomiota julkisuudessa.
Pohjois-Amerikan heidemannilaisuus jakautui 1972-1973. Enemmistö amerikkalaisista katkaisi yhteyden Suomen vanhoillislestadiolaisiin. Suomessa eroon joutuneet perustivat 1977 Suomen vanhoillislestadiolaisen rauhanyhdistyksen. Suomessa tätä yhä pienemmäksi käynyttä ryhmää kutsuttiin myös ?sillanpääläisyydeksi? kirkkoherra Paavo Sillanpään mukaan.
Uudenheräyksen skismat
Suhde Suomen Lähetysseuraan oli alusta saakka jossain määrin jakava kysymys ns. uudenheräyksen piirissä. Liike toimi 1908 perustettuna Suomen lähetysseuran haaraosastona. Itsenäisempää toimintaa kannattaneiden (mm. Martti E. Miettinen, Arvi Merikallio) ja kiinteän yhteistyön kannalla olleiden jännitys purkautui 1938, jolloin oppositio muodosti Suomen lestadiolaisen lähetysyhdistyksen.
Hajaannus korjattiin kuitenkin jo 1940, jolloin molemmat ryhmät liittyivät yhdeksi muodollisesti SLS:sta irrallaan olevaksi järjestöksi.
1950-luvulla muodostui uudenheräyksen vanhan pietistisen perinteen ja osittain helluntaillaisuudestakin saatujen vaikutteiden pohjalta pieni oppositioryhmä kirkkoherra Einari Peuran johdolla. ?Peuralaisuutta? kutsuttiin suunnan julkaisun Kolkuttajan mukaan myös Kolkuttaja-suunnaksi.
Toisen maailmansodan jälkeisessä ns. upseeriherätyksessä keskeistä roolia näytelleen kenraali Eskil Peuran hengellisenä kotina voidaan pitää Kolkuttaja- suuntaa. Myös everstien Niilo Simojen ja Jarl Jarkan lestadiolaisyhteydet suuntautuivat jossain vaiheessa tähän ryhmään.
Kolkuttajan ryhmä jakautui kahtia 1960. Varsinainen ?peuralaisuus?, jonka henkisenä johtajana toimi veljensä kuoltua Eskil Peura, on nyttemmin jo kirkkohistoriaa. Sen sijaan Kolkuttaja-suunnan toinen ryhmä, saarnaaja Heikki Kontiosta nimensä saanut ?kontiolaisuus? sinnittelee yhä hengissä. Kolkuttaja -lehteä ei tosin enää julkiasta.
Suunnan järjestö, Suomen lestadiolainen lähetysliitto, lopetti toimintansa 1976. Ryhmällä ei ole enää yhtään varsinaista saarnaajaa. Kotiseuroja pidetään silti yhä Sodankylässä, Pyhäjoella ja Noormarkussa.
Esikoislestadiolaisuuden jakautumiset
Esikoislestadiolaisuus säilyi yhtenäisenä 1960-luvun puoliväliin. Jännite vanhan esikoisperinteen ja avaramman ajattelun kesken kulminoitui kiistaan kielellisesti uudistetusta Laestadiuksen postillasta. Saarnaaja August Isaksson veti Ruotsissa itsenäistä linjaa. Saarnaaja Levi ?lvgren ei hyväksynyt Lapin ?vanhimman? Gunnar Jönssonin tukea rovasti Per Boremannin uudistamalle Laestadiuksen postillalle. Ns. leeviläisyys halusi tietoiseti tukeutua myös herätysliikkeen alkuperäiseen askeettis-rigoristiseen perinteeseen.
Ensinsyntynyt seurakunta Ruotsin Lapinmaalla jakautui 1977 Älvgrenin ryhmään ( leeviläiset) saarnaaja Sten Johanssonin ryhmään ( steniläiset ). Hajannuksen vaikutus ulottui Suomeenkin.
Kokonaiskuva
Lestadiolaisuuden eräs piirre on alttius hajaantumiskehitykselle. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista pohtia seikkaperäisemmin eri hajaannusten dogmaattisia, sosiologisia tai kirkkomaantieteellisiä syitä eikä selvittää eri osaryhmien selitysmalleja ja tulkintoja skismoista.
Kiinnittäisin huomion kuitenkin kolmeen näkökohtaan. Hajaannukset ovat olleet herätysliikkeessä toistuvia. Kaikki kolme pääryhmää ovat aika ajoin pirstoutuneet. Herätysliikkeen perinteen ja uudistumisen dialektiikka on pulpahdellut esiin vuoroveden tavoin. Toiseksi hajaannukset ovat olleet globaalisia, ts. ne ovat ullottuneet yleensä kaikille liikkeen vaikutusalueille Pohjois-Amerikkaa myöden.
Tosin on huomattava, että Lyngenin suunta on puhtaasti Norjan ilmiö.Ns. leskisläisyys vaikuttaa vain Ruotsissa. Pollarilaisuutta ei ole ollut juuri muualla kuin Pohjois-Amerikassa. Kolkuttajan suunta on niin ikään yhden maan -siis Suomen- ilmiö. Kolmanneksi on kysyttävä, mikä vaikutus hajannuksiin on ollut sillä, että lestadioalisuus on ollut tyypillinen maallikkoliike.
Herätysliikkeen dogmatiikkaa ovat usein luoneet maallikkosaarnaajat, joiden oma kokemusteologia on yhtynyt perinteen raamatuntulkintaan.
Sovintoyritykset
Suomen lestadioalisuudessa on ollut eri ryhmien välisiä sovintoyrityksiä 1911,1920-luvun alussa ja vanhoillislestadiolaisten ryhmien välillä 1945-1946. Vain Venäjällä ovat lestadiolaiset yhdistyneet. Venäjän uusheränneet ja vanhoilliset yhdistyivät kommunismin puristuksessa 1924.
Vuoden 1911 sovintokokoukseen osallistuivat vanhoillislestadiolaiset, uusheränneet ja esikoiset. Kokous oli pääosin vanhoillisten ja uusheränneiden välien selvittelyä, ja se päättyi tuloksettomana. 1920-luvulla alussa uudenheräyksen piirissä tehtiin aloitteita eri ryhmien sovinnon aikaansaamiseksi. Tuloksia ei ollut.
Pastori Wäinö Havaksen ja saarnaaja Emil Spetsin vieraillessa Pohjois-Amerikassa 1920-luvun puolivälissä pidettiin Astoriassa (Ore) "sovintokokous" 28.1.1926, jossa keskusteltiin Suomessa tapahtuneista hajaannuksista. Kokous vetosi Suomen uusheränneisiin ja vanhoillisiin, jotta nämä voisivat vielä kerran kokoontua keskustelemaan ristiriidoista ja etsimään sovintoa. Havas toimikin jonkin verran näiden tavoitteiden puolesta. Vuonna 1929 hän siirtyi vanhoillislestadiolaisiin.
1934 SRK-vanhoillisuudesta syrjään joutunut vanha, karsimaattinen saarnaaja Pauli Rantala esitti vähän ennen kuolemaansa 1936, että lestadiolaiset ryhmät voisivat vielä kerran kokoontua yhteen neuvottelemaan.
"Tarkoitukseni on, että kaikista ryhmistä kokoontuisi sellaisia, joilla on kysymyksessä ainoastaan oman kuolemattoman sielun autuus, Jumalan kunnia ja muittenkin köyhäin lasten tarve, eivätkä jalot lahjat, ei kunnia eikä tavara, vaan kuolemattomabn sielun iankaikkinen autuus."
Tämä "nöyrä esitys" julkaistiin Rauhan Sana -lehdessä (4 / 1936) ja uudenheräyksen Vartiijan Ääni -julkaisussa. Tässä vaiheessa ei hanke mennyt eteenpäin.
Toisen maailmansodan jälkeen 1945 saatiin Oulussa pidetyssä ns. Antinpäivän kokouksessa aikaan sovinto SRK-vanhoillisuuden ja Rauhan sanan ryhmän kesken. Rauhan sanan ryhmän -jota tuolloin kutsuttiin yleisesti ns. pikkuesikoisuudeksi- positio määriteltiin nyt SRK:n näkökulmasta uudelleen. Kysymyksessä oli "Jumalan valtakunnan" ryhmien "erillään olo", ei "eriseura". Sovintoa ajoi erityisesti Oulun tuomiorovasti L.P.Tapaninen ja yleensä SRK:n "avarammat" aktiivit.
Sovinto ei ollut pitkäaikainen. Rauhan sanan ryhmässä ei esim. 1930-luvun alun kiistassa kärsimään joutunut kirkkoherra V.A.Juntunen halunnut kiirehtiä asiassa. Monet saattoivat kysyä sitä, oliko kysymyksessä "aito" sovinto ja oliko "totuutta viety salatuimpaan saakka".
Ratkaisevaa oli kuitenkin se, että SRK:n "jyrkkien maallikkojen" siipi nosti saarnaaja Heikki Saaren "johdolla" kovan metelin "ennen kuulumattomasta eksytyksestä". Tämä siipi koki, että herätysliikkeen pääsuunnan seurakuntaoppi oli annettu alttiiksi. Rauhan sanan ryhmää oli pidettävä "eriseurana".
Sen edustajien oli yksilöinä tultava parannuksen kautta "Jumalan valtakuntaan" ja saatava kuulla "Pyhässä Hengessä täydellä valtakirjalla" julistettu synninpäästö omalle kohdalleen - ja piste. Raja ja "muuri" "Siionin" ympärillä oli selvä ja ehdoton.
Torniossa kevättalvella 1946 kariutti lopullisesti sovinntopyrkimykset, ja myös SRK:n sovintoa ajanut siipi joutui taipumaan perinteessä vakiintuneeseen seurakuntakäsitykseen.
Oheinen kaavio (taulu) esittää Suomen lestadiolaisryhmien aseman ja toiminnan uuden vuosituhannen alkaessa, jolloin rovasti Lars Levi Laestadiuksen syntymästä on tullut kuluneeksi 200 vuotta. Liitteenä on Pauli Rantalan "nöyrä esitys" vuodelta 1936.
SUOMEN LESTADIOLAISUUDEN OSARYHMÄT 2000
Ryhmä
Organisaatio
Lehdet
Kannatusarvio
SRK-vanhoillisuus
Suomen rauhanyhdistysten
keskusyhdistys (Oulu)
Päivämies
Siionin Lähetyslehti
Siionin Kevät
80 000-100 000
Esikoislestadiolaisuus
Esikoislestadiolaiset ry (Lahti)
Rauhan Side
(Ruukku)
10 000
Rauhan Sanan ryhmä
Lähetysyhdistys Rauhan Sana (Oulu)
Laestadianernas fridsföreningars förbund (Pietarsaari)
Rauhan Sana
Zions Missionstidning
7 000
Uusiheräys
Uusiheräys ry (Oulu)
Lähettäjä
3 000
Elämän Sanan rymä
(ns. pappislinja)
Laestadius-seura
(Lestadiolaisten pappien veljespiiri)
Elämän Sana
300
Sillanpääläisyys
Suomen vanhoillislestadiolainen rauhanyhdistys
Armon ja Rauhan Tervehdys
?
Leeviläiset
-
-
170
Steniläiset
Hämeenseudun Vanha-Laestadiolais-Kristillinen yhdistys
20
Kontiolaiset
-
20
Jouko Talonen
Vastaukset 23
Vanhimmat
Tiehöylä,että laitoit tekstin.Itselleni siinä oli uusiakin asioita.Ja nimenomaan faktatietoa.
Hyvää päivänjatkoa sinulle.
Ja kuinkahan moni tällä palstalla olijoista jaksoi lukea alusta loppuun saatikka ymmärsi lukemaansa?
tekstin,joka oli osittain tuttua,loppuosa uutta tietoa,ja luen sitä parhaillaan,paitsi juuri nyt,kun kirjoitan tätä.Eikä kannata väheksyä toisten ymmärryskykyä.Sitä selvittelen sitten,mitä en tajunnut.Ei täällä varmaan tarvitse Einstein olla,kaikella ystävyydellä.
"Listaan tulee lisätä uudistusmieliset lestaadiolaiset jonka kannattajia ollee parhaillaan kaikkiaan ehkä runsas 1000 henlilöä."
Mistä herätysliikkeestä nämä uudistusmieliset ovat peräisin?
Mihin tietosi tästä ryhmästä perustuu? Suomi24-palstaanko?
ei ole tutkinut tarkasti uudistusmielisyyttä. Keskeinen sisältö siinä näyttäisi olevan tarve vaikuttaa vl käsityksiin ehkäisystä ja yleensä naisen asemaan. Uudistusmielisyys lähtee ja elää nimenomaan vl liikkeen sisällä olematta kuitenkaan toistaiseksi varsinaisesti järjestäytynyt.
Näiltä osin kirjoitukseni on tutkimatonta tietoa joka perustuu keskusteluihini lestadiolaisten ja eräiden asiantuntijoiden kanssa.
Spekulaationkin tulee kuitenkin olla sallittua. Toivoisin asiasta keskustelua ilman fanatiikkaa. Täällä on varmasti henkilöitä jotka tuntevat asian minua paremmin. Kyllä parhaillaan vl piireissä on selvä oppositio turha sitä on kiistää.
Et ole vl, etkä pahemmin meistä tiedä - miten siis voit väittää jonkin opposition olevan olemassa?
oli aikanaan etevä teologi joka teki monia ajalleen sopivia tarkistuksia Lutheruksen oppiin.
Ihminen on kuitenkin luotu kehittyväksi ja siksi kaikki nuo silloiseen yhteiskuntaan sopivat opit eivät välttämättä juuri sellaisenaan sovi ahdistusta tuottamatta tähän päivään. Lestadilaisuus on kautta historiansa ollut poikkeuksellisen eriseurainen, kuten tuosta HY:n teologisen laitoksen luennosta ilmenee.
Olet oikeassa etten ole lestadiolainen, olen perus luterilainen, josta lestadiolaisuuden oppikin on lähtenyt. Olen kuitenkin kiinnostunut kaikista kristillisistä liikeistä ja uskonnoista yleensä.
Luulisin ettei tiedonhankinta tai tiedon halu sinänsä ole kaukana sivistyksestä. Kirkkohistoria kiinostaa minua erityisesti.
Vl suuntauksesta otan mielelläni vastaan kaiken lisätiedon joka siitä on saatavissa.
Oletko nyt aivan rehellinen ja varma sanoessasi ettei vl liikkeessä ole minkäänlaista oppositiota, siis ei näkyvissä eikä piilossa?
toki olemassa "Oppositio" , jota johtaa eksyttäjä.
etteikö liikeemme sisällä vaikuttaisi eri näkemyksiä asioista. Ja onhan seassamme aika lailla tiedostavia naisia ja miehiä, jotka käyvät kovasti keskustelua ehkäisystä ja naisen asemasta. Monille asia ei ole kuitenkaan niin tärkeä että se tuotaisiin julkiseen keskusteluun liikettä hajottamaan. Oikeassa sinä minusta olet tuossa arviossa että tällaisia mielipiteitä ryhmän sisällä jaetaan, mutta tuo lukumääräarvio vaikuttaa minusta aika hatusta vedetyltä. Itse en voisi määrää arvioida, vaikka vl olenkin. Paljon on ainakin kouluttautuneiden parissa, mutta kuinka paljon?
että nuo uudistusmieliset ovat suurin kirosana minkä "vanhoilliset" vanhoilliset tietävät. Heidän kirjoituksensa sensuroitiin järjestelmällisesti palstalta. Riitti kun nimimerkissä oli UL.
niin pitääkö hänen itse sairastaa kyseinen tauti?
Tai voiko norppia tutkia olematta itse norppa?
Useinkin on niin, että johonkin ryhmään kuuluva itse on jäävi sanomaan ryhmästään tiettyjä asioita. Tarvitaan perspektiiviä ja eteisyytta, jotta asiat voidaan nähdä puolueettomassa valossa. JA lisäksi on huomioitava mitä lestadiolaisuuteen tulee, te olette kuin tynnyrissä kasvaneita.
kaikilta osiltaan vastaa ja anna totuudellista kuvaa vl.sta.
Onhan muistettava, että tutkimuksen tehnyt ei
voi kuvata asioita hengellisestä näkökulmasta,
koska on ulkopuolinen.
Asiakirjatietoa josta ymmärryksen henki puuttuu.
usko on kokonaan toinen asia. Luentoteksti on pääasiassa historiallista tutkimusyhteenvetoa jolla ei sinänsä ole uskon kanssa mitään tekemistä.
Ihmisen on kuitenkin hyvä aina tuntea ideologinen taustansa mahdollisimman tarkasti. Tosiasiallinen tieto auttaa säilyttämään realismin joka on tarpeelinen myös uskon rinnalla.
muuten tuosta tutkimuksesta erään seikan, jota
olen usein ihmetellyt.
Nimittäin , vain yhdessä joukossa raamatun opetus
on säilynyt samana.
Hyvä että joku ymmärsi laittaa tänne faktatietoa lestadiolaisesta liikkeestä. Yleensä etenkin SRK-vanhoilliset eivät oikein tunne lestadiolaisen herätysliikkeen kokonaiskuvaa. Toivottavasti edellinen oli opiksi eikä täällä enää ainakaan hetkeen tarvitse ihmetellä avauksia, jossa Rauhan Sanan ryhmä ja uusheränneet sekoitetaan keskenään tms. yhtä ihmeellistä.
sangen vanha juttu, ja monessa yhteydessä mainittu.
olen sitä mieltä, että SRK:laiset tunteva
oman kristillisyytensä tapahtumat parhaiten,
vaikka sen historia on lähes kolme kertaa pidempi kuin, esim. Rauhansanalaisten.
Saa olla erimielinenkin.
>>
olen sitä mieltä, että SRK:laiset tunteva
oman kristillisyytensä tapahtumat parhaiten,
vaikka sen historia on lähes kolme kertaa pidempi kuin, esim. Rauhansanalaisten.
Saa olla erimielinenkin.
>>
Kun lestadiolainen liike hajaantuu niin molemmat joukot kertovat aina olevansa sillä entisellä linjalla, josta toinen on poikennut...
Näin ollen kaikkien todellisten lestadiolaisten liikkeiden historia on yhtä pitkä;)
Mitä taasen historian tai liikkeen kristillisen opin tutkimiseen tulee, niin olen huomannut monien SRK:n julkaisujen olevan ristiriidassa puolueettomien tutkimusten ja jopa SRK:n itsensä tekemien aiempien julkaisujen kanssa.
Ei tästä kuitenkaan tämän enempää. aikani ei juuri tällä hetkellä riitä juupas eipäs leikkeihin;)
Ande
mutta mikä olisi se puolueeton tutkija, sehän ei voi olla henkilö jolla uskon ymmärrys esim.
vl.suhteen on ristiriitainen.
Itse olen vielä siinä uskossa, etteivät opetukset
ole muuttuneet likimmän 100 vuoden aikana ja
vastaavat Raamatun opetuksiin.
Jos mainitsemani Rauhansanalaisuus erkani ajanjaksolla 1930-45 erilaisen seurakunta oppinsa seurauksena, mielestäni se on silloin syntynyt.
Jäljelle jääneet eivät muuttaneet käsitystään
Raamatullisesta opista.
Tässä juuri tarvittaisiin puolueettomalta tutkialta niin suurta ymmärrystä, että hänen
puuttumisensa tapahtumiin ristiriitojen aikana
ratkaisisi ongelman.
nyt kuitenkin ole syytä luottaa yliopistoissamme annettavan tiedon puolueettomuuteen.
Ei teologisessa tiedekunnassa yritetäkkään opettaa mikä usko on oikea.
Eihän tuossa avauksessani oteta kantaa mihinkään uskoon liittyvään "uskon ymmärrykseen" siinä todetaan ainoastaan tuolloin tiedossa olleet tosiasiat. Eikä suinkaan todistaa kenenkään uskoa oikeaksi eikä vääräksi.
Niinhän se on. Olen ollut kuuntelemassa Talosen luentoja, myös tuon.
Pointtini oli se, että kaikki eivät noita eroavaisuuksia ja hajaannuksia tunne.
niin voin sanoa,että kuitenkin sain tuosta niin paljon uutta,eli tosiaan meille tietämättömämmillä on nyt parempi tietämys.
Kriittinen, koska tässäkin tutkimuksessa jo löytyy virhe ,joka myöhemmille sen lukioille totuutena ilmestyy, jos asiaa ei tiedä.
Esim. tässä kerrotaan sovintokokouksista, jotka eivät tutkimuksen lukialle anna oikeaa kuvaa.
Kokous johon oli kutsuttu Uudenheräyksen, vl. ja
el. edustajat, ei siinä muodossa toteutunut.
Tässä vain yksi esimerkki tutkimusten oikeellisuudesta.