Tajusin tässä ihan vastikään miten pilalla minun koko elämäni on. Monivaihteinen elämäni on näköjään aiheuttanut sen, etten enää yksinkertaisesti osaa olla ihmisten kanssa luonnollisesti.
Lapsena perhe-elämä oli yhtä helvettiä. Isä häipyi kun olin pieni, enkä sen jälkeen ole kys. miestä koskaan nähnytkään. Äiti ei ole koskaan tuntunut kovin välittävänkään minusta, pilasin sen elämän vain olemalla olemassa.
Äiti meni naimisiin narsistisen alkoholistin kanssa, joka tuntui vihaavan minua sydänjuuriaan myöten.
Vanhoilliset sukulaiset katsoo mua aina nokanvarttaan myöten, vikahan on tottakai minussa kun synnyin äpäränä, ei äidissäni joka synnytti äpärän.
Menin kouluun, koko kouluajan sain kestää jatkuvaa, loppumatonta kiusaamista. Pienempänä kiusattiin siitä, että olin muita köyhempi, huonompi, pienempi ja tyhmempi. Teini-iässä sitten kiusattiin ulkonäön, tyhmyyden ja rahanpuutteen takia.
Tiivistettynä tämä kiusaaminen, vanhempien laiminlyönti ja lähes koko elämän kestänyt yksinäisyys on johtanut siihen, että en enää edes jaksa uskoa siihen, että ihmiset ajattelisivat minusta jotain hyvääkin.
Miehiin en osaa edes luottaa, naisten kanssa en tule enää toimeen, sillä en jaksa kuunnella sitä jatkuvaa kiukuttelua ja valitusta. Sillä minä olen muille ihmisille vain nyrkkeilysäkki, johon puretaan suurin vitutus ja jatketaan sitten omasta elämästä nauttimista.
On outoa nähdä ihmisten halailevan toisiaan ja muutenkin osoittamassa hellyyttä muille ihmisille. Minulle on tullut sellainen outo tunne, että kukaan ei halua koskea minuun, sillä minussa on joku todella pahasti vinksallaan ja olen suoranaisen iljettävä olento.
Kysyisin nyt, onko kenelläkään muulla tälläisiä ongelmia. Ongelmahan ei siis ole se, ettenkö pitäisi ihmisistä, en vain osaa olla heidän kanssaan normaalisti ja minusta tuntuu, etteivät muut ihmiset pidä minusta.
Lapsena perhe-elämä oli yhtä helvettiä. Isä häipyi kun olin pieni, enkä sen jälkeen ole kys. miestä koskaan nähnytkään. Äiti ei ole koskaan tuntunut kovin välittävänkään minusta, pilasin sen elämän vain olemalla olemassa.
Äiti meni naimisiin narsistisen alkoholistin kanssa, joka tuntui vihaavan minua sydänjuuriaan myöten.
Vanhoilliset sukulaiset katsoo mua aina nokanvarttaan myöten, vikahan on tottakai minussa kun synnyin äpäränä, ei äidissäni joka synnytti äpärän.
Menin kouluun, koko kouluajan sain kestää jatkuvaa, loppumatonta kiusaamista. Pienempänä kiusattiin siitä, että olin muita köyhempi, huonompi, pienempi ja tyhmempi. Teini-iässä sitten kiusattiin ulkonäön, tyhmyyden ja rahanpuutteen takia.
Tiivistettynä tämä kiusaaminen, vanhempien laiminlyönti ja lähes koko elämän kestänyt yksinäisyys on johtanut siihen, että en enää edes jaksa uskoa siihen, että ihmiset ajattelisivat minusta jotain hyvääkin.
Miehiin en osaa edes luottaa, naisten kanssa en tule enää toimeen, sillä en jaksa kuunnella sitä jatkuvaa kiukuttelua ja valitusta. Sillä minä olen muille ihmisille vain nyrkkeilysäkki, johon puretaan suurin vitutus ja jatketaan sitten omasta elämästä nauttimista.
On outoa nähdä ihmisten halailevan toisiaan ja muutenkin osoittamassa hellyyttä muille ihmisille. Minulle on tullut sellainen outo tunne, että kukaan ei halua koskea minuun, sillä minussa on joku todella pahasti vinksallaan ja olen suoranaisen iljettävä olento.
Kysyisin nyt, onko kenelläkään muulla tälläisiä ongelmia. Ongelmahan ei siis ole se, ettenkö pitäisi ihmisistä, en vain osaa olla heidän kanssaan normaalisti ja minusta tuntuu, etteivät muut ihmiset pidä minusta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Lisäyksenä vielä ystävyyssuhteistani, että suhteeni erääseen naispuoliseen ystävääni tuntuu välillä hieman kieroutuneelta. Kuulumme samaan ystäväpiiriin, mutta jos jonkun kanssa ei minulla kemiat voisi käydä yhteen sen huonommin, se olisi tämä henkilö.
En edes tajua miksi olemme muka ystäviä keskenämme. Tulemme toimeen ihan hyvin, jos en ole nähnyt häntä moneen viikkoon, mutta auta armias jos joudumme olemaan keskenämme useamman kerran viikossa. Häntä tuntuu suorastaan ympäröivän vihan & inhon aura kun olen hänen lähettyvillään. Tunnen täyttä vastenmielisyyttä edes puhua hänelle, sillä meidän keskustelumme muuttuvat hyvin nopeasti sellaisiksi, että me vain tiuskimme toisillemme. Tämä ystäväni haluaa myös mitä ilmeisimmin käyttää minua hyväkseen -> Jos hän ei saa tahtoaan läpi ( en suostu ostamaan hänelle kahvia yms.) Hän suuttuu minulle.
Hänessä on muitakin narsistisia piirteitä -> haluaa kovasti hyviin piireihin, pyrkii käyttämään kaikkia hyväkseen, on aivan jumalattoman itsekäs henkilö ja tuntuu vielä ajattelevan, että koko maailma pyörii vain häntä varten.
Jotenkin kummallisesti olemme olleet ystäviä jo kolme vuotta, ja kaikesta siitä inhosta huolimatta, minä välitän ystävästäni paljon.
Eihän tuo mikään ystävä ole? Enintään kaveri tai puolituttu, kuitenkin hyväksikäyttäjä. Ei kannata tuollaisen kanssa pitää mitään yhteyttä tai antaa samalla mitalla takaisin: fight fire with fire.
Suosittelen etsimään terveempää seuraa, ellet sitten halua olla vain hyväksikäytettävä hölmö.
Kuulostaa reippaan hienolta älyltään.Hän on ilmeisesti viellä siksi nuori,ettei ole sortunut omaksumaan kaikkea yhteiskuntamme lantaa kirkkaisiin hoksottimiinsa.Täydet pisteet.Olen kaikessa vastauksessasi samaa mieltä.Olen toisaalta myös tavannut aitojen molemmilta puolilta ihmisiä jotka ovat sinisilmäisen yksinkertaisia ja yksipäisiä pystyäkseen muuhun kuin huulesta vedettäväksi.Jotkut ovat menettäneet paljon omaisuuttaan ja jopa henkensäkin?Antaako sitten elää ikänsä silloin mielisairaaloissa taikka ulkopuolella kunnes kaikki on menetetty,ja AMEN? En tiedä? Toivoisin ettei sensuuri poistaisi tosiasioita,jos hänelle siitä taikka mistähyvänsä maksettaisiinkin?
Älä halveksi itseäsi, olet ihminen ihmisten joukossa. Sinulla on ollut todella rankka lapsuus, aivan uskomattoman julma. Olet saanut kestää todella paljon. Et ole saanut tarvittavaa tukea vanhemmiltasi, läheisiltäsi, joilta luulisi saavan rakkautta, välittämistä ja ymmärrystä..
Monet ihmiset ovat todella ilkeitä, itsekkäitä, välinpitämättömiä jne.
Muista kuitenkin, että on paljon myös inhimillisiä, välittäviä ihmisiä. Tilaa itsellesi aika terveyskeskukseen, ja pyydä lähete mielenterveystoimistoon/tai psykiatrian poliklinikalle. Tarvitset ehdottomasti ihmisen/tukihenkilön, jonka kanssa voit jutella luottamuksellisesti, niistä asioista, mistä itse haluat jutella.
Keskusteluterapeutit, psykiatrit, psykologit ovat ammatti-ihmisiä, ja sinun tilanteesi, jos kenen, tarvitsee nyt todella apua.
Olet tavallinen ihminen, elämänkokemuksesi ovat olleet vain niin raskaita, ja siksi itseluottamuksesi on aika heikoilla. Aurinkoa elämääsi.
valtavan hyvän vastauksen tuossa edellä. Itse haluan vain vastata sinun kysymykseesi, että onko kenelläkään muulla tällaisia ongelmia? KYLLÄ!
Lapsuuteni tarina on melkein kuin sinun. Olen vanhemman polven ihminen, silloin äpäränä syntyminen oli paha juttu. Nykyään kai sellaisella ole niin merkitystä. Ei minullekaan tässä iässä (melkein 60) enää, mutta se häpeän ja syyllisyyden taakka (pilasin äitini elämän pelkällä olemassaolollani) on jättänyt jälkensä. Kärsin niistä edelleen.
Koko elämäni olen myös taistellut huonon itsekuvan kanssa, huonommuuden ja alemmuuden. En ole käynyt terapiassa, ehkä sekin olisi kokeilun arvoinen asia, jos siihen on varaa.
Kirjoista olen saanut apua. Ne ovat olleet ystäviäni ja terapeuttejani. Se auttaa kun ymmärtää, että vika ei sittenkään ole omassa persoonassa, vaan niissä lannistavissa lapsuuden ja nuoruuden kokemuksissa.
Voit ainakin ajatella, että sinussa maailma saa sellaisen ihmisen, joista täällä on puutetta: avarakatseisen ihmisen, joka ei tuomitse toisia, ja joka ymmärtää elämää syvästi, koska oma elämä on niin kovalla kädellä koetellut.
Tuollaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta kun selviää, niin voi jo katsoa itseään kunnioittavasti ja arvostavasti ylöspäin! Muista kannustaa itseäsi, vain sinä tiedät mitä suurta olet jo saavuttanut elämässäsi, KUN OLET SELVIYTYNYT, vaikkakin haavoittuneena, niin hengissä kumminkin...
Ja jos elät pienellä paikkakunnalla jossa on vaikea päästä entisestä eroon, kiusaajasi ehkä tulevat kadulla vastaan jne.... VAIHDA MAISEMAA. Älä jää sinne ilkeiden ihmisten poljettavaksi vaan anna itsellesi uusi mahdollisuus uudessa ympäristössä. Haistata p...t hienolla (lue: typerällä) suvullasi. Jos heillä olisi ollut vähänkään sydäntä, he olisivat tukeneet sinua, osaansa syytöntä lasta. Mutta kun eivät! Jätä heidät omaan arvoonsa ja unohda koko suku. Ei ole pakko pitää yllä yhteyksiä ihmisiin, jotka riistävät sinua henkisesti!
Mielestäni ihmisten kanssa on helpompi nykyään, kun en enää välitä siitä mitä he ajattelevat minusta enkä yritä enää miellyttää. Olen aika pettynyt ihmisiin ja parhaiten viihdyn yksin.
Toivon kuitenkin sydämestäni, että löytäisit jonkun kiltin, hyvän kaverin itsellesi, niin elämäsi voisi olla viihtyisämpää!
JA SUURI HALAUS SINULLE!
minunkin "perhe" on aina ollut hirveän etäinen. Isästä ei ole tietoa, luulen että olen joknun hullun raiskaajan pentu, sillä äiti ei suostu koskaan puhumaan isästäni. Kaikki kaverit, joita minulla on koskaan ollut ovat ossain vaiheessa jättäneet minut, luulen että minussa on todella joku vika. Kiusaamista on myös ollut, yläasteella olin koko koulun inhokki ja lukiossa olin kaikille kuin ilmaa.
No täytyy kai tottua siihen, etten välttämättä tuu saamaan mitään kumppania tai omaa iloista perhettä.
Tuntuuhan se ankealta olla juuri 20v täyttänyt vanhapiika, mutta näin se kait sit menee :(