Sitoutumiskammo

Mulla on IHAN SAMA ongelma! Ajatus toisen menettämisestä on kamala ajatus, osaa olla pikkaisen mustiskin. Silti tulee hetkiä milloin ahdistaa ja kaikki tuntuu vastanmieliseltä. Ja toisessa hetkessä taas pitää toista maailman komeimpana ja haluaa rakastella. Hetken päästä sitten taas kaikki tuntuu vastenmieliseltä. Alkuvaiheessa olin melkein jättämässä poikaystävää, podin aivan hirveitä ahdistuskohtauksia, todella pitkiä sellaisia. Aina kun alkoi liikaa ahdistaa, koitin olla vain ajattelematta koko asiaa, kerroin toiselle jos tuntui sietämättömältä ja sitte menin jonnekin missä sain olla itsekseni päivän pari. Ahdistus aina katos, mutta vieläkin 7-8 kk jälkeen tulee välillä takaisin, tosin paljon harvemmin. Pitkään tässä oon miettinyt miten ihanaa olisi asua toisen kanssa, sanoin jopa että en pitäis mahdottomana että oltais aina yhdessä. Olis vaan pitänyt pitää turpa kiinni, koska vaikka olenkin sitä mieltä niin tuo mitä sanoin sai mut vain ahdistumaan. Tuntui että lupasin jotain, vaikka ei tuollaista voi luvata. Tuntui vain siltä ja halusin kertoa sen.

Hassuinta on, miten ihan pienessä hetkessä käsitykseni poikaystävästä muuttuu. Saatan haluta häntä ja en voi pitää näppejäni erossa, menee pari minuuttia ja mut saattaa valtaa sellanen olo että oksettaa. Kai se on jotain henkistä, koska mua oksettaa sillon seksi ihan kenen kanssa vain. En siis mieti ketään muuta miestä, vaan se koko homma ja läheisyys tuntuu ahdistavalta.

Onko se sitte sitoutumiskammo, että kun on sitoutunut ni haluaa olla aina ajatuksissaan lähdössä. Vaikkei sitä kai pystyiskään tekemään. Jos taas meinaa toisen menettää niin tuntuu että maailmanloppu tulee. Välillä olis kiva kun ei tuntis mitään ...

vaan osaa järjestää teille jatkuvasti uutta, jännittävää ja hauskaa yhteistä tekemistä ja puhumista, jotka saisivat tunteesi pysymään kuumana. Ehkä hän ei ole myöskään makuuhuoneessa riittävän raju ja intohimoinen. Hän voi myös olla liian riippuvainen ja itsestäänselvyys sinulle. Mitään neuvoja minulla ei sitten olekaan.

...ei parisuhde hänen kanssaan tulisi toimimaan, tuskin tunteesi tulee oleellisesti muuttumaan häntä kohtaan, saattaa olla myös niin, että olet sitoutumiskammoinen kaikkia kohtaan, oten päästä mies etsimään itselleen toimivaa parisuhdetta, nyt hän vain tuhlaa elämäänsä sinun jahkaillessa edestakaisin. Ei ihmiselämä tahdo riittää vuosien odetteluun, varsinkin jos se on turhaa, kuten sinun tapauksessa se todennäköisesti on. Myös sinunkin olisi hyvä selvittää itsellesi sitoutumiskammosi tyyppi, eli onko se henkilöjuttu, vai ihan yleisesti kaikkia kohtaan.

Jotain samanlaista on ollut joskus itselläkin. En oikein osaa sanoa mistä se johtuu. Ainakin siinä on syyllisyyttä siitä, että "mitä jos" annan ymmärtää liikoja. Itse olen ollut aiemmin niin tulinen ihastuja, että siinä on todella järki ja realismi kadonnut ihan täysin, kun olen johonkuhun ihastunut. En ole nähnyt toisessa mitään vikaa enkä muutenkaan ole suostunut katsomaan tilannetta realistisesti, eli usein ainut kantava voima on ollut se järjen vievä ihastus, ja myöhemmin ajateltuna on aika selvä juttu, että suhde ei olisi kestänyt. Toisen menettämisestä olenkin kärsinyt jopa vuosia, tai ainakin haikaillut perään. Ihastuminen on siis ollut todella mustavalkoista. Ihastuksen kohteeni ovat myös olleet epävakaita, epäluotettavia eikä muutenkaan oikein "samaa maata" minun kanssani (näin jälkikäteen se on ihan selvä asia, silloin suhteessa mies on ollut se ainut mahdollinen eikä hänen jättämisensä ole ollut edes teoriassa mahdollista.)

Tuo edellämainittu taas saattaa vaikuttaa sillä tavalla, että uskon muidenkin ihastuvan yhtä fanaattisesti ja mustavalkoisesti ja siten pelkään romuttavani toisen maailman, jos en haluakaan olla hänen kanssaan. Kun oma pelko jätetyksi tulemisesta on kova (pelkää sitä torjutuksi tulemisen tunnetta jne), niin tietysti sitä myös tuntee syyllisyyttä jo ajatuksestakin, että joutuisi romauttamaan toisen maailman jättämällä hänet. Siten on täytynyt olla suhteessa vain sellaisten kanssa, joita kohtaan ihastuminen on niin mustavalkoista ja totaalista, että ei tule syyllisyyttä siitä potentiaalisesta ajatuksesta, että EHKÄ joskus joudun torjua tuon henkilön. Syyllisyyttä voi tulla myös siitä, että pelkää toisen olevan yhtä fanaattisesti ihastunut kuin mitä itse on joskus ollut (ja siis syyllisyyttä että itse ei ole yhtä kovalla intensiteetillä mukana).

Läheisyys "normaalin" ihmisen kanssa taas on tuntunut ahdistavalta. Ikään kuin pitäisi olla sellainen epärealistinen huuma päällä, että pystyy olla toisen lähellä. Olen joskus miettinyt, että se ällötys ym ehkä voisi johtua siitä, että kun huuma ei onnistu kumoamaan toisen ihmisen realistista kohtaamista "ihan tavallisena" ihmisenä, tulee se ahdistus toisen läheisyydestä ja saman tien myös syyllisyys siitä, että tuntee sillä tavalla (ja taas lisää ahdistusta jne). Jotenkin sitä ei ole pystynyt olla toisen lähellä "puhtaasti" ja avoimesti nähden hänetkin omana vajavaisena yksilönään, vaan sitä on kaivannut sitä huumaa, joka saa toisen näyttämään täydelliseltä ja siten sellaiselta jonka lähellä haluaa olla. Kotona en ole oppinut oikein minkäänlaiseen läheisyyteen. Perusturvallista joo on kai ollut, mutta hyvin estynyttä ja kaikki läheisyys puuttuu.

Nyt olen sellaisessa suhteessa, joka ei alkanut millään mustavalkoisella huumalla, vaikka ihastusta toki olikin ja on edelleen. Kuitenkin myös realismi ja kyky nähdä toinen ihan tavallisena ihmisenä on ollut alusta asti läsnä. Tullaan todella hyvin juttuun. Alussa oli ahdistuksia, koska tuli syyllisyydentunteita siitä että pitäisi tuntea niin kuin ennenkin. Onneksi en antanut niille ahdistuksille valtaa vaan osasin suhteuttaa ne omiin ongelmiini (en siis ajatellut että mies on "väärä"). Mitä enemmän mietin asiaa, sitä paremmalta nykyinen suhde tuntui, sillä aikaisemmat pelkkään huumaan perustuvat suhteet olivat todella paljon huonompia ja tuhoon tuomittuja. Ei ahdistanut silloin ei, mutta se johtui siitä että näin toisen jumalana enkä joutunut kohtaamaan hänen vajavaisuuttaan.

En tiedä ovatko nämä kokemukset yhtään yhteneviä teidän aikaisempien kirjoittajien kanssa, mutta piti pistää korteni kekoon kanssa...