Mikä todellinen tehtävä:

Uuden Suomen uutisessa kerrotaan:

"[Kristillisten puoluejohtaja Päivi] Räsäsen mielestä perheet ja erityisesti yksinhuoltajat tarvitsevat hoiva- ja kasvatustehtävässään tukea, mistä kertovat hänen mielestään muun muassa lastensuojelun asiakasmäärien sekä kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrän kasvu."



Niin. Mikähän se TUKI on tähän saakka ollut, jolla yksinhuoltajaperheitä on Suomessa autettu. Tietääkö kukaan? Onko sellaista nähty, onko sellaisesta kuultu edes huhupuheita?

Eihän yksinhuoltajien saamat elatusavut ja elatustuet ole läheskään riittäviä. Pitäisikö aloittaa lapsesta aiheutuvien kulujen tasapuolisemmasta jakamisesta?

Ehdotan myös LAPSIPARKKEJA tilapäiseen hoidontarpeeseen. Meillä on Suomessa vain erittäin raskas päivähoitokoneisto. Halpoja ja kevyitä palveluita ei ole kehitetty rinnalle. Hämmästelen kovasti.

Tyytyykö Päivi Räsänenkin vain vaahtoamaan siitä, etteivät "suomalaiset perheet pärjää". Se on falskia hurskastelua, jos ei ole halua ottaa asioista lähemmin selvää. Nykyvanhemmat demonisoidaan. He ovat uusavuttomia dorkia.

Papakaijamainen kaakatus "hyvän asian puolesta" on ympäristösaastetta, kun sitä käytetään vain puolueen ja poliitikon imagon rakentamisessa ja ylläpitämisessä.

paljoa enää voi huonontua paitsi. Sellainen kauhuskenaario vielä voisi olla, että laittomastaKIN huostaanotosta vapautuva nuori tyttö joutuisi kotiuttamisehtona allekirjoittamaan paperin, jossa vakuuttaa huostaanotossa oppineensa niin hyväksi vanhemmaksi, että lupaa vapaaehtoisesti luopua jokaisesta synnyttämästään lapsesta. Antaa siis lapsen jo etukäteen sijaishuollolle kultamunia munivaksi suureksi aarteeksi, jolla ei huonossa sijaishuollon paikassa ole mitään ihmisarvoa kuitenkaan.

Nythän ensi- ja turvakodit ovat menettäneet alkuperäisen merkityksensä, kun niiden nuorelle äidille tarkoitettu tuki on vaihdettu pelkäksi huostaanottoon ohjaavaksi kanavaksi. Vai miten muuten on selitettävissä, että lastensuojeluasiakkuuden perusteluna voidaan mainita yli sukupolvien menevä ketju lastensuojelun asiakkuudessa? Miksi ihmeessä sitä ketjua kannattaa väkisin jatkaa loputtomiin, koska jos lastensuojelu olisi niin toimivaa kuin sen valehdellaan olevan, niin se ketjuhan olisi katkennut jo sukupolvia sitten.

vähän herännyt sossu-uskovaisuudestaan, niin paljon hänelle on pottuiltu koko puolueen pelkästä sijaishuoltomyönteisyydestä. Sijaisvanhempien edut häntä lähinnä tähän asti ovat kiinnostaneet, kummallista, että hän puhuu nyt ydinperheiden huonoa tilannetta ymmärtävällä tavalla. Viimeksi Rauhala piti suurta meteli siitä, että lasta ei vahingossakaan kotiutettaisi. Kun tivasin syytä tähän, hän selitti, että kyse on hänen tuttavaperheestään, joille sijoitetun lapsen vanhemmat eivät pidä yhteyttä lapseen. Tietysti tuttavat halusivat varmistaa, että saavat pitää täysi-ikäisyyteen asti lapsen (siis käytännössä adoptoidun), jonka ylläpidon maksaa kuitenkin yhteiskunta. Mikä sen mukavampaa "oman" lapsen hankkimiseen.

Mutta niin kauan kun mielivalta on sitä tasoa, että pelkät sijaisvanhemmat voivat estää tapaamiset täysin laittomin perustein, niin kauan löytyy myös vanhempia, jotka luovuttavat, eivät kerta kaikkiaan jaksa sitä musertavaa henkien taistelua, jossa panoksena on oma lapsi. Kun heitä riittävän kauan nöyryytetään, muserretaan henkisesti, he luovuttavat ja nämä tapaukset muuttuvat sitten sijareiden suussa urbaanilegendoiksi "hirveistä päihdevanhemmista, jotka eivät yhtään välitä lapsestaan." Sitä heidän liittonsa perinteisesti käyttää kauhuesimerkkinä siitä, että lapsia ei tule missään tapauksessa kotiuttaa.

Kun ls:n vastuuhenkilöt lopettaisivat valehtelunsa huostaanottojen todellisista syistä, niin lapsia ei enää enempää laitettaisi tuollaisten idiootti-kansanedustajien lakiesitysten takia kärsimään.

Voisi olla hyväkin tuollainen perheministerin pestin perustaminen. Nythän ministerin tehtävät on perheitä ajatellen hajautettu yhtä laajalle alueelle kuin sellaisen asiakkaan asemasta sanotaan, joka on oikeutettu nykyisiin olemattoman pieniin yhteiskunnan tukiin. Eli hän joutuu juoksemaan luukulta toiselle ja näkemään niin paljon vaivaa, että monet tukiin oikeutetutkin jättävät ne järjestelmän monimutkaisuuden takia hakematta.

Nythän perheiden ja lasten asioita käsittelee sosiaali- ja terveysministeri, opetusministeri, peruspalveluministeri kaikki omissa ministeriöissään. Joka ministeriö on edelleen hajautettu oman alansa hallitukseen ja virastoihin, joissa asioita hoitavat työntekijät eri virkanimikkeillä.

Yhtenäistäminen SAATTAISI lisätä perheiden hyvinvointia, mutta kun siihen tarvittaisiin myös hallituspuolueiden TAHTOA, eikä pelkkää suunnittelua ja kauniita lupauksia.