Rakkaus

se tuhosi täysin, antamatta vaihtoehtoja - ainoana pakokeinona on totaalinen dissaaminen, jos työpaikan vaihto ei onnistu. Toisin sanoen puhe-, lähestymis-, silmiinkatsomiskielto. Vaikka olisi asiaakin. Ja se taas tarkoittaa sitä, että ovet pysyvät tiukasti kiinni ja ihan oikeita asiakastapaamisia on kalenteri täynnä. Mikä toki on asiakkaiden onni. Mutta työn suunnittelun ja kehittämisen kannalta se tarkoittaa sitä, että keskustelut vähenee - loppuvat todennäköisesti kokonaan. Eikä yhteisiä kahvihetkiä tule enää - hankin oman teenkeittimen huoneeseeni. Ja unohdan - sen aloitin jo aikoja sitten. Toimet ovat edesauttaneet - vähäinen tapahtunut yhteydenpito on osoittanut ratkaisun oikeaksi - selvästikin epäaidon rakkauden tunteen väheneminen on ilmeistä ja havaittavissa. Pystyn katsomaan lävitsesi ja varmastikin tervehtimään. Joskin lämpö on katkaistava päältä aina tavatessamme - toivottavasti siis tapaamme erittäin harvoin. Tai - kuten sanottu - jos työnhakuni tärppää, se pelastaa meidät molemmat tältä äärimmäisen nololta tilanteelta. Ja saamme jatkaa elämäämme tahollamme ja unohtaa tämän naurettavan välikohtauksen. Kiitos hyvästä aloituksesta, tulipahan purettua. Tunteikasta jatkoa tälle keskustelulle toivotan, olenhan sentään empatian mestari... Itse en palaa kommentoimaan, etten vaan provosoidu taas...

oo tapahtunut. Lopulta et tiedä enää ootko rakastunut, yrität saada kiinni tunteesta, mutta se on jo liian kaukana. Mitä ihmettä tämä on, enkö vaan uskalla antautua?