Olen aikunen, perheellinen nainen. Olen viimeiset pari vuotta elänyt aika vaikeata aikaa, läheisten kuolemia, aviokriisejä, masennusta. Olen käynyt ns. ammattiauttajan luona keskustelemassa,mutta apu on vain hetkellistä. Erakoidun kokoajan enemmän. Olin nuorena aina hyvinkin sosiaalinen, iloinen. Kaikki on pikkuhiljaa hiipunut. Teen kaikkeni välttääkseni sukujuhlia. Juhlien järjestäminen tuntuu ihan kauhealta. Olen niin väsynyt siihen hymyssäsuin olemiseen ja kaikenmaailman kissanristiäisiin..Jotenkin elämä tuntuu melko rankalta. Työssäkäynti on ponnistelua joka päivä. Mitään lääkkeitä en käytä, enkä halua mihinkään lääkekoukkuun. Kaupassakäynti on rankkaa, nopeasti vaan tavarat kärryyn ja äkkiä pois. Pystyn silti käymään kahviloissa, kirjastoissa, kävelyllä kunhan minun ei tarvitse kohdata tuttuja. Vältän heidän kyselyitään. Minulla on kyllä pari hyvää ystävää, joita joskus tapaan. Haaveenani olisi pieni oma mökki maalta, työskennellä itsenäisesti, pois oravanpyörästä. Lapset vielä asuvat kotona, tunnen syyllisyyttä itsekkäistä ajatuksistani. Avioliitto on yhtä arpapeliä kokoajan, luottamusta ei enää ole, roikutaan yhdessä. Toivottavasti tämä ei kuulosta ruikutukselta, onko muilla ollut vastaavia tuntemuksia? Olenko "sekoamassa" vai olenko vain löytämässä todellisen itseni?
erakoituminen vai mitä tämä on?
Keski-iän kriisi
6730
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Aika yleistä tässä kiireisessä nyky-yhteiskunnassa. Mulla on aivan samoja oireita. On internettiä, kännykkää, tekstiviestejä, sähköpostia. Olet aina tavoitettavissa sähköisesti, mutta todelliset ihmiskontaktit vähenee, ja niistä jopa vieraantuu. Informaatio "overload".
Ennen nähtiin oikeasti ihmisiä, ei tuhlattu aikaa netin ääressä roikkumiseen. Oikein ikävöin sitä lankapuhelimen pirinää ja sitä yllätyksellisyyttä että kuka soittaa. Itse muutin "maalle" ja pyrin nauttimaan hiljaisuudesta ja luonnosta. Olen jopa suunnitellut kännykän heittämistä lepikkoon ja nettiyhteyden katkaisua. Ikävä kyllä asioiden hoito vaikeutuisi.
Mä olen muutaman vuoden vajaa 30 ja itsessä on jo nyt joitain erakoitumisen piirteitä. Sukujuhlista en ole koskaan välittänyt ja ne ovat mielestäni sosiaalista esittämistä. En jaksa aina vastata puhelimeen ollenkaan ja käytökseni saattaa vaikuttaa välinpitämättömältä. Itsellä kans se pari hyvää ystävää joita silloin tällöin nään.
Monesti päällimmäinen ajatukseni on, etten jaksa tai ei huvita. Oon jollain tavalla kyllästynyt ja pettynyt moniin ihmisiin ja ei jaksais aina yrittää alottaa alusta. Mihinkään sosiaaliseen keskiöön mulla ei ole mitään kiinnostusta mennä/päästä. Tuntuu että nykyään monet ihmissuhteetkin on jotain ihme suorittamista ja vaatimuksia ja velvollisuuksia.
En usko, että olet mitenkään sekoamassa. Todennäköisesti kaipaat elämääsi jotain syvempiä arvoja? Olet tajunnut sen minkä minäkin. Että onnellisuus ei ole vain muista ihmisistä kiinni ja hyvin monet ihmissuhteet ovat pinnallisia, mitkä eivät täytä ihmisen syvimpää kaipausta. Ite ainakin koen, että harvassa ihmissuhteessa on todellista välittämistä ja joustavuutta. Hyvin moneen ihmissuhteeseen liittyy itsekkyys ja oman itsen korostaminen. Toivottavasti saat arvoisesi elämän!
...jotka kokevat jotenkin samoin. En muuten osannut ajatellakaan, että tämä voi olla käännekohta minun elämässäni..sitä aina vain alkaa ensimmäisenä miettimään että onko jokin asia normaalia muiden mielestä...olette oikeassa, että kaikki on nykyään niin suorituskeskeistä, se aloitetaan lapsilla jo tarhaiässä, pitää varhain osata jo kaikki. Minulla on ilmeisesti muutosprosessi käynnistynyt koska osaan tunnistaa itsessäsi ainakin ne asiat jotka minua stressaavat ja masentavat. Olen harkinnut osa-aikatyöhän siirtymistä, näin saisin enemmän aikaa itselleni ja nauttia elämästäni. Mutta tuo omatunto kolkuttelee jo siitäkin ja puolison mielestä olen itsekäs jos tekisin vähemmän työtä. Ymmärrän hänen pointtinsa, elämä maksaa, on velkaa.. Mä en oikeastaan tarvi ympärilleni kuin ne ydinihmiset, siis lapseni ja muutaman muun tärkeän. Nuorena tuli haalittua ystäviä paljon sen iloisuuteni takia, nyt sitten koen sen jotenkin rasitteeksi. Toivottavasti kevät saisi minuun "vipinää" ! Mukavaa kevättä teille !
En osaa sanoa, miten "tervettä" sinun kehityskulkusi on, mutta itsellä aivan samoja tuntoja. Olen tosin aina ollut enimmittäin omissa oloissani viihtyvä ja jännittänyt ihmisiä. Iän myötä voin kai sanoa erakoituneeni, joskin myös jännitän vähemmän. Nuorena oli joitakin ystäviä, mutta elämä on vienyt erilleen, enkä osaa pitää yhteyttä. Ymmärrän myös, etten ole kovin kiinnostava ihminen, koska elämässäni ei tapahdu asioita, jotka muita jaksaisivat kiinnostaa. Sukujuhlat ovat aina olleet kauhistus. Tuntuu, että nykyään vaaditaan joka paikassa suorittamista ja kestohymyä. Olen ajautunut aivan vääränlaiseen työhön, mikä mielestäni on elämäni suurin ongelma. Jollain tasolla toivon, että työ loppuisi, vaikka se tarkoittaakin melkoista taloudellista köyhyyttä. Olisi lottovoitto saada tehdä jotain itsenäistä hommaa niukemmallakin toimeentulolla. Jatkuvia kontakteja maanisilta tuntuvien ihmisten ja hullun maailman kanssa en enää jaksa.
Älä aloittaja liikaa puolisolta kysele osa-aikatyöasiaa, itse tiedät joka-aamuisen fiiliksesi parhaiten. Jos tökkii ja pahasti, parempi jättäytyä osa-aikaiselle hyvän sään aikana ennen kuin nykyisestä työstä tulee joko fyysinen tai psyykkinen loppuunpalaminen. Toki voit käydä juttelemassa asioistasi jonkun luottamuksen arvoisen ulkopuolisen kanssa. Seurakunnan diakoni tai työterveyshuolto voisivat olla sopivia suuntia.
Olet etsimässä rehellisempää tapaa olla, elä ja olla vuorovaikutuksessa lähimmäisten kanssa. Pinnallinen hyvin menee- smalltalk ei enää huvita, koska itse olet muuttunut. Tiedän yksinelävänä yksinhuoltajana tunteen, kun ei tiettyjä tilaisuuksia jaksa läpihymyillä, eikä ole mitään intoa päivittää kuulumisia ihmisille, joita on nähnyt viimeksi kymmenen vuotta sitten. Kun avaa suunsa ja on rehellinen, sellaisia kuulumisia ei oikeastaan edes voi kertoa kuin parille ihmisille, hyvin harvoille.
Aavistelen suuria muutoksen tuulia elämääsi. Lähivuosina saattaa mennä uusiksi niin ammatti, työpaikka, asumismuoto kuin parisuhdekin. Luulen että olet uupunut sellaisen roolihahmon esittämiseen, joka ennen olit mutta et enää. Lue henkistä kasvua käsittelevää kirjallisuutta, kuten T. ja Carita Hellsteniä, Hilkka Olkinuoran Elä ihmeessä, Keijo Tahkokallion kirjat, muitakin hyviä on paljon. Liiku, kuntourheile vaikka lenkkien tai uimisen muodossa, etsiydy piireihin jotka TODELLA kiinnostavat sinua, oli se sitten seurakunta, joogakoulu, ulkomaan matka, uusi työ, vapaaehtoistyö, luova harraste?
"Ei saa jäädä tuleen makaamaan".
...aloin todella miettiä elämääni. Toivon, että muutoksia tulisi elämääni. Tuntuu, että olen jotenkin pysähdyksissä ihan totaalisesti. Mikään ei tunnu oikein miltään. Tiedostan tosiaan asiat jotka ahdistavat minua ja jossain ajatuksissani vilahtelee asioita joita haluaisin tehdä..mutta en saa niistä otetta. Tosiaan se roolin vetäminen ei enää onnistu, en pysyty siihen. Olen jäänyt pois tilaisuuksista joihin minutkin on kutsuttu juuri tämän takia. Tämän vuoksi varmaan olen puheenaihe määrätyissä piireissä. Pelkään, etten tunnista kenties masennusta itsessäni, vai onko kaikki aina masennusta jos elämä on muuttumassa..Olen myös ihan fyysisestikin ollut tosi väsynyt, otatin verikokeet jotka olivat ihan ok. Uneni ovat tosi kummallisia, heräilen öisin usein. 8 tunnin työpvä tuntuu niin rankalta. Paikkakunnan vaihtokin on käynyt mielessä, mutta perheellisenä se ei varmaan onnistu nyt. Vanhat tuttuni ovat tottuneet näkemään minut aiemmin huolliteltuna, sosiaalisena naisena, nyt välttelen koska en jaksa laittautua ja kerrata elämääni. Ei jaksa miellyttää toisia ihmisiä. Ahdistun niistä kaikista velvollisuuksista joita minulla on. Voisin lukea tuota kirjallisuutta jos sieltä vaikka löytyisi jotain.