hei vaan..mieltäni on jo jonkin aikaa painanut appivanhempieni suhtautuminen tulevaan lapsenlapseensa. olen siis nyt raskaana,ja voi toki olla että ajattelen asioita hormoonien johdattamana. mutta, kun kerroimme mieheni kanssa tulevasta perheen lisäyksestä, tuumasi anoppini vain että no onhan sitä odotettukin. (olemme olleet naimisissa 2,5 vuotta ja minä olen 25-w) ajattelin, että omat vanhempani saattaisivat olla ilossaan hillitympiä, koska heillä on jo entuudestaan siskoni kolme lasta lapsenlapsina. mutta kuinkas on käynytkään..omat vanhempani ovat aivan tohkeissaan ja soittelevat jatkuvasti ja kyselevät vointia. näemme appivanhempani viikottain ja välimme ovat aina olleet hyvät, olen pidetty miniä. mutta kertaakaan kumpikaan heistä ei ole kysynyt vointiani tai mitää lapsesta. eivät edes ensimmäisen ultran jälkeen, vaikka siitä tiesivät. mistä tällainen suhtautuminen voi johtua? he ovat lapsirakkaita ja esim. jos olemme ulkona syömässä ja paikassa on lapsia he huomioivat aivan tuntemattomiakin lapsia. he myös kuulemani mukaan puhuvat tulevasta lapsestamme mieheni veljelle, muttei meille. tuntuu todella pahalta, kun heitä ei kiinnosta. en enää halua edes puhua heille mitään kun ei se näytä heille olevan tärkeää. osaisiko joku selittää tuollaista käytöstä?
ensimmäiseen lapsenlapseen suhtautuminen
odd
14907
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kerro sinä heille voinnistasi, ultrakuulumisesta yms. jos haluat ja johdattele keskustelemaan siitä. Kysele anopin raskauksista, jos hän haluaa niitä muistella. Kaikki eivät halua olla tungettelemassa kysymyksineen, vaan voivat pitää raskautta ns. intiiminä asiana, josta ei puhuta julkisesti. Voit toisaalta olla sitten iloinen siitä, että anoppisi ei levittele kylillä tietoja vatsasi toiminnasta ja muista raskausvaivoista!
Kun lapsenlapsi on heille ensimmäinen, eivät he välttämättä edes tiedä, mikä se ultra on ja mitä siellä tehdään. Eihän niitä ollut anoppisi raskausaikana ollenkaan! Uusi tilanne siis heillekin, ja se voi hämmentää.
On myös ihmisiä, jotka eivät syntymättömälle lapselle halua ostaa vaatteita tms. etukäteen, ettei se toisi huonoa onnea. Samaa voi olla puhumisen kanssa. Jos he kuitenkin puhuvat lapsestanne miehesi veljelle, niin kyllähän heitä lapsenlapsi kiinnostaa!
Eri perheissä on erilaiset suhtautumisen, välittämisen ja puhumisen tavat. Lapsenne myötä niitä tulee yhä enemmän esiin, mihin voit alkaa jo varautua. Juttele miehesi kanssa hänen lapsuuden perheensä tavoista ja asioista, sillä itse tunnet vain omasi, eikä se ole ainoa (ja varsinkaan ainoa oikea) tapa hoitaa asioita maailmassa. Toiset rakastavat lapsiaan kyselemällä kuulumisia, toiset ovat enemmän sillä linjalla, että tuovat tarvittaessa halkopinon pihaan, eli voi olla että sinun appivanhempasi eivät vielä osaa rakkauttaan näyttää, kun lapsen eteen ei voi vielä ulkopuoliset juuri konkreettisia asioita tehdä.
En halua liikaa tungetella kysymyksilläni. Kyllä minä otan miniäni huomioon, vaikken puhukaan aina raskaudesta. Mutta jotenkin raskaudesta oli kuitenkin helpompi puhua oman tyttäreni kanssa. Miniän suhteen olen ehkä ujompi ja hienotunteisempi - eikä poikanikaan sen kummemmin ota esille asiaa. Mutta odotamme kuitenkin kaikki uutta syntyvää kesävauvaa ja olemme onnellisia nuorenparin puolesta. (Minun odottaessani aikanaan ei todellakaan ostettu etukäteen vauvanvaatteita saatikka puhuttiin vauvasta kovin paljon ennen syntymää - se oli tapa silloin).
En tiedä, minkä ikäiset appivanhemmat sinulla on, mutta kerronpa, että 1900-luvun puoliväliin asti oli jotenkin sopimatonta puhua ja keskustella toisten raskaudesta.
Kaikki sukupuolisuuteen viittaavakin oli keskustelunaiheiden ulkopuolella, ja odotusaika, jos mikään, on seurausta tällaisesta, avioliitossa toki sallitusta toiminnasta.
Vielä 1950-luvulla eräs naapurin nuorirouva katosi kuukausiksi ihmisten näkyvistä ja tuli esiin vasta vauvan kanssa, kun tämä nolostuttava tila oli kärsitty. Eräässä kirjeessä sukulaiseni kertoo, ettei voi käydä toimittamassa pyydettyä asiaa, koska hän on "siinä tilassa" eikä voi mennä ihmisten ilmoille.
Oma äitini ei maininnut sanallakaan raskauttani aikanaan, mutta sitä en ihmetellyt, koska hän oli juuri tuon ajan lapsi. Mutta oma tyttäreni aikanaan oli mummun asenteesta ihan ymmällään. "Eikö häntä yhtään kiinnosta, vaikka on tulossa isoisoäidiksi", hän ihmetteli. Kyllä vauvan synnyttyä isoisoäiti oli mitä onnellisin ja innostunut, mutta ei sitä ennen. Se ei olisi ollut sopivaa.
Minä en sano, että sinun tapauksessasi olisi asenteista kysymys, mutta jostain arkuudesta puhumattomuus kertoo. Ole vain ihan oma itsesi, puhu odotuksestasi, jos on tarpeen, mutta älä sen enempää hehkuta, jos se tuntuu tulevia isovanhempia vaivaannuttavan.
Me ihmiset nyt vaan olemme niin erilaisia, monissa asioissa.
ovat hienotunteisia ja antavat sinun itse päättää, mitä haluat kertoa mitä henkilökohtaisimmasta asiastasi.
Luulenpa, että sinua ahdistaisi, jos anoppisi, apestasi puhumattakaan, olisi jatkuvasti kimpussasi raskautesi tiimoilta.
no enemmän minua ahdistaa kun puhun ja tunnen koko ajan että ei pitäisi puhua, kun eivät he halua osallistua.eli johdattelu ei tunnu auttavan. kyllä minun mielestäni tervettä kiinnostumista pitää olla, onhan heillä muuhunkin elämääni liittyen, enkä pidä sitä lainkaan tunkeilevana. alan kallistua siihen, että mikäli olen vielä joskus raskaana, ilmoitan heille asiasta vasta lapsen synnyttyä. anoppi on viimeksi synnyttänyt vuonna -85, ja uskoisin tuolloin jo ultraäänitutkimuksen olleen käytössä. minua loukkaa tilanne, mutta myös miestäni kun hänkään ei ymmärrä tilannetta. toki tiedän, että ihmiset tulevat erilaisista tilanteista ja että mieheni lapsuus ja perhe-elämä on ollut aivan érilainen kuin minulla. enkä sano että minun perheeni ja lapsuuteni on se ainoa oikea malli. muttä jos tilanne on tuollainen vielä lapsen synnyttyäkin, niin en tiedä haluanko lastani usein tilanteeseen, jossa hän kokee mahdollisesti olevansa ei toivottu. tuosta anoppini "onhan sitä odotettukin" lausahduksesta tuli silloin sellainen olo, että olemme olleet hänen ns. yhteiskuntakelpoisuutensa esteenä, koska emme ole hänelle lapsenlasta tehneet. hän vaan kun ei tiedä ettei lapsen saanti meille ollut mitenkään helppoa. en oikein osaa selittää tilannetta näin kirjoittaen, siten että se aukeaisi kaikilta osin.
joka on aivan "vauvahullu" ei tuntunut reagoivan ilmoitukseeni (ainoana lapsena) saada jälkikasvua oikein mitenkään. Asia tuntui aivan käsittämättömältä. Syyksi tähän paljastui hänen kokemansa keskenmeno (ennen minua), josta en tiennyt mitään. Mitä enemmän viikkoja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen on kasassa, sitä "hullummaksi" touhotuksineen tuo tuntuu menevän =) Asumisjärjestelyt, työkuviot ja kesäreissut on jo järjestelty uusiksi ...eli mikä sitten hyvä =)
Olen syntrynyt vuonna -86 eikä ultraäänikäyntejä siihen aikaan ollut. Ei siis taida olla appivanhemmillesi tuttu homma.
Mitä raskaudesta puhumiseen tulee, minusta tuo kuulostaa täysin normaalilta. Vaikka itse olenkin nuori, niin en kyllä lähtisi kyselemään kenenkään vointia pelkän raskauden takia, kun en muutenkaan sitä erikseen tee enkä muutenkaan kyselemään toisen raskaudesta. Kehon muutokset yms. ovat niin intiimejä asioita, etten utelisi. Jos minulta joku tulisi kyselemään, niin se tuntuisi aika omituiselta, kun ei muutenkaan ole tapana jutella toisten kanssa ruumiintoiminnoista (lukuunottamatta lähimpiä kavereita ja kakkahuumoria).
Ei sinun kannata ruveta mitään mykkäkoulua heille pitämään, sillä tuskin oikeasti ovat välinpitämättömiä. Kyllä ne siitä muksusta varmaan tykkäävät sitten kun se on olemassa.
Raskaus on luonnollinen olotila naiselle. Se ei ole sairaus.
Eikö riitä, että moikatessa sanotaan "mitä kuuluu", kun raskaus kerran on jo tiedossa. Mitä puhumista siinä itse asiassa on?
Minua ainakin rassaisi, jos ympärilläni olevat ihmiset kyselesivät tuntemuksiani tai terveydentilaani ja keskustelisivat siitä. Raskaus on mielestäni aina henkilökohtainen asia. Toiset eivät ehkä jaksa edes kuunnella innostuneen odottajan kertomuksia ultrasta ja sydänkäyristä. Monelle ne ovat vastenmielisiä keskustelunaiheita. Yököttävintä on kuunnella synnytyksen yksityiskohdista. Hienotunteisuus muita kohtaan on nykyisin kadonnut elämästä.
On myös niin, että raskaus ja uusi ihminen on maailman keskeisin ja tärkein juttu omassa perheessään, mutta muu maailma kulkee kulkuaan ihan normaaliin tapaan. Ei kukaan muu, usein eivät isovanhemmatkaan, saa onnen hepuleita ja innostu äärimmilleen nuoren parin lisääntymisestä. Kuitenkin tulokas on tervetullut.
Mutta ei ny tehrä siitä numeroo.
kovasti tuntuu, että osa vastaajista ei ole koskaan itse ollut raskaana, saati että joku läheinen olisi ollut. toki viisaitakin neuvoja on tullut.
no kyllä minun mielestäni on normaalia kysyä toisen vointia sen kummemin utelematta. raskaudesta puhuminen on normaalia ja mielestäni isovanhempien kuuluu olla edes senverran kiinnostuneita että onko sitä lapsenlasta edes enää tulossa. en ole koskaan ennen törmännyt kenenkään kohdalla noin välinpitämättömiin tuleviin isovanhempiin. ei meidän suvussa eikä kyllä kenelläkään ystävälläni ole tällaista tilannetta ollut. raskauteni on minullekin yksityinen asia sinänsä, etten ala närästyksistäni tai muista puhumaan. mutten kuitankaan ota itseeni jos ihmiset tulevat kysymään miten voin. hehän vain ilmaisevat olevansa kiinnostuneita siitä, miten voin. en ala sen kummemmin raakoja yksityiskohtia kertomaan, mutta voin kertoa voivani hyvin ettei kellään ole turhaa huolta minusta. olen päättänyt nyt olla puhumatta appivanhemmille lainkaan lapsesta, esitetään nyt sitten etten ole raskaana kun niin toivovat. jos sama välinpitämättömyys jatkuu lapsen synnyttyä, on heidän turha kuvitella saavansa paljoakaan osallistua lapsen elämään. meidän lapsemme on toivottu rakastettu pieni, eikä isovanhemmilla ole oikeutta antaa hänen kokea olevan ei toivottu.
Sopisi käyttää pisteitä ja isoja kirjaimia. Jos puhutkin noin kiihkeästi, ei anoppisi senkään takia jaksa kysyä vointiasi.
Taitaa nuo raskaushormonit hyrrätä vähän liian kanssa?
Olet ap taas malliesimerkki ihmisestä joka oikein hakemalla hakee ongelmia elämäänsä. Eikö oikeita ongelmia löydy?
Odota hetkinen... kyllä elämällä on tapana järjestää jokaiselle jotakin...
Elämäni ei todellakaan ole ollut mitään ruusuilla tanssimista. Vastoinkäymisiä on mielestäni ollut enemmän kuin tähän ikään mennenssä olisi ollut syytä kokea. En erityisemmin halua niitä tässä alkaa selvittämään. Mielestäni tämä ei ole haettu ongelma.
Ja kyllä, varmasti raskaushormoonit hyrräävät, niin tuppaa käymään kun on raskaana. En vain voi käsittää, miten ihmiset voivat pitää tuollaista välinpitämättömyyttä normaalina? No, minulle asiaa helpottaa, että tiedän lapseni saavan edes yhdet oikeasti kiinnostuneet ja lasta ralastavat isovanhemmat.
Puuttumatta juuri tähän tapaukseen sanoisin kantanani noin yleisesti, että lapsia on syntynyt miljardeittain tähän maailmaan, eikä lapsen saanti ole kovinkaan harvinaista vielä tänäkään päivänä.
Ihmeelliseltä ja ainutkertaiselta se tietenkin tuntuu nuoresta ja rakastuneesta, mutta jo edellinen polvi osaa suhtautua useinkin ihan asiallisesti tapahtumaan.
Hössöttäjämummoja ei loppujen lopuksi niin kauheasti ole.
Mummot tietävät mitä on hoivata vauvaa ja mitä se maksaa. Mitä enemmän lapsia anopeilla on ollut, sitä tyynemmin he suhtautuvat lapsiensa perheenlisäyksiin.
Arki iskee ensimmäisellä viikolla lapsen kotiin tulon jälkeen. Usein mummot joutuvat remmiin, koska nuoriäiti ei kerta kaikkiaan jaksa.
Sitten moni anoppi tulee päivitelleeksi, miten he itse sentään selvisivät tusinan lapsen kanssa ilman mitään apuja. Huono on muisti heilläkin, kyllä on varmasti itse kullakin ollut parkuvan vauvan kanssa hermot tiukilla.
Vauvan syntyminen on aina uusi ihme. Ja enitenhän se tietenkin riemastuttaa ja mullistaa sen nuorenparin elämää varsinkin, jos kyseessä on esikoinen. - Mummot, papat, anopit ja apet suhtautuvat asiaan omalla tavallaan riippuen siitä, onko kyseessä ensimmäinen lastenlapsi vai onko heitä jo useampi. Ja miten he ovat elämästä kiinnostuneita - läheisistään tai muusta maailmanmenosta.