26-vuotta säälittävää elämää takana. 2 kk sitten työt loppuivat ja nämä työttömän kuukaudet ovat olleet aivan liian raskaita kun elämästä vietiin se ainoa sisältö eli työ. Sen avulla jaksoi edes jotenkin. Se piti rytmissä kiinni kun oli pakko herätä. Siellä tapasi muita ihmisiä. Nyt yksinäisyys lyö kylmällä avokämmenellään kohti kasvoja. Liikaa aikaa ajatella. Uni ei tule. Suolaiset pisarat kasvoilla. Sattuu niin, että hengittäminen on vaikeaa. Kuinka tuon tennispallon kokoisen palan saisi kurkusta. Kunpa joku soittaisi. Joku muukin kuin lähiperhe. Viimeksi näin on tapahtunut 2 vuotta sitten ja silloinkin vanha ystävä halusi vain jotain enää ei voi muistaa mitä.
Kunpa ei olisi perhettä niin voisi vain kuolla ja kadota pois nyt joudun kärsimään nämä vuodet. Elämä ei ole kaikkia varten.
Kunpa ei olisi perhettä niin voisi vain kuolla ja kadota pois nyt joudun kärsimään nämä vuodet. Elämä ei ole kaikkia varten.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Minä myös yksinäinen ei ystäviä kodin ulkopuolella.Nyt vielä kauheen kipee niska ihan jumissa niska ja kädet kun tulessa.Kävin lääkärissäkin ei mitään apua.Jokainen päivä yhtä tuskaa .Olen ajatellut että helpompi lähteä pois'Olen jo puhunut omaisilleni j kertonut että tämä on minun päätökseni.Ei vaan jaksa.Apua ei saa mistään.Yksinäisyyttäni on jo kestänyt monta vuotta.Ei ketään kenelle puhuisi.Itken vaan koko ajan.Toivottavasti rajan toisella puolen on helpompaa.
pidä vaipua kokonaan ahdistukseen. Itse uudelle paikkakunnalle muuttaessani olin myös muutaman vuoden ilman ystäviä (mikä kyllä kieltämättä oli kohtuullisen syvältä) mutta pikku hiljaa tilanne parani.
Etkö voi ottaa yhteyttä työkavereihisi? Olen huomannut yhden asian ystävien saamisessa: pitää olla itse aktiivinen, muutoin jää yksin. Ainahan voit yrittää etsiä jonkin harrastuksen tai muuta toimintaa. Jos olet työtön niin vapaaehtoistoiminta tarjoaa täytettä elämään. Itsekin tulisin varmasti hulluksi jos en kävisi yliopistolla tapaamassa ihmisiä.
Jos haluat jutella (tai jos joku muu haluaa) yksinäisyydestä ja tuntemuksistasi niin voit kirjoittaa mulle [email protected]
Olen työkyvyttömyys eläkkeellä joten työtovereita ei ole.Ja silloin kun heitä näkee kääntävät katseensa pois ettei vaan tarvisi jutella.Minulla ei ole kuin oma perhe kaksi aikuista lasta jotka eivät asu enää kotona.Ja on minulla kaksi ihanaa lastenlasta joita rakastan yli kaiken.Mutta tuntuu että mitä ne tämmöisellä mummulla tekee .Tämä jatkuva kipu ja masennus vie voimat.Yöt valvon kipuiluni kanssa.Mikään ei jaksa enää kiinnostaa.Kun olisi edes joku läheinen jonka kanssa puhua.Olisi niin kiva kun olisi ystävä jonka kanssa voisi tehdä jotain.Tällä paikkakunnalla ihmiset ovat hyvin sisäänpäin kääntyneitä.Pelkään taas tulevaa yötä miten se menee.Voimat on aivan loppu.Nytkin itken tätä kirjoittaessani.Ei vaan ole mummulla enää voimia jatkaa.
Oletko ajatellut hakea hoitoa masennukseen? Jos tunnet olosi selvästi masentuneeksi niin kannattaa hakea hoitoa siihen eikä jäädä odottamaan. Se on sairaus eikä pelkkää elämän vakavoittamaksi tulemista..
Onhan sinulla sentään omaisia, joita ilmeisesti myös näet ja jotka arvostavat sinua. Olet lähimmäisillesi arvokas, vaikka he eivät sitä aina näyttäisikään. Suomalaisen kulttuurin ehkä yksi trauma on se ettei tunteita voida näyttää kovin julkisesti (itsekään en pysty puhumaan arvostuksestani äidilleni kovinkaan luontevasti). Lisäksi lapsenlapsesi tarvitsevat sinua. Jos rakastat lapsenlapsiasi yli kaiken, kuten sanoit, yritä jaksaa edes heidän vuokseen.
Jos et saa kontaktia paikallisiin ihmisiin (en tosin tiedä missä asut) niin yritä kehittää jotain mielekästä tekemistä. Varmasti jostain löytyy jokin harraste tms. piiri. En tiedä vakaumuksellista taustaasi, mutta itse olen löytänyt tärkeitä ihmisiä yhteisen vakaumuksen kautta ts. seurakunnasta ja usko tuo myös lohdutusta muilla tavoin. Toivottavasti löydät jonkin kiintopisteen elämääsi, ja muistan sinua myös rukouksissani.
soita ite jollekulle. Suhteisiin tarvitaan aina 2 osapuolta. Aktiiviseksi voi opetella.
Kenelle minä voisin soittaa ei ole ketään.Lapsillekkaan ei voi purkaa huoliaan niillä on oma elämä.Eivätkä he ole oikeita ihmisiä auttamaan.Olen käynyt terapiassa en ole saanut apua.Masentunut olen.Kun olisikin joku jonka kanssa voisi puhua yksi ystävä edes.Tällä paikkakunnalla ei ihmiset välitä toisistaan.On listattu suomen tylsimmäksi kaupungiksi eikä suotta.Nykyisin auttavat puhelimet myös maksavat eikä niihin eläkeläisellä ole varaa soittaa.Kiitos sinulle joka aioit rukoilla puolestani.En ole uskovainen mutta silti uskon että jotain on ja itsekkin olen usein ristinyt käteni.
Joo ja vaikka sä löytäisit kaverin niin se jättäisi kuitenkin, sanomalla "mee ammattiauttajalle, en mä haluu kuunnella sun huolia!!!"
Koettu miljoona kertaa...
Oletko kokeillut mennä joihinkin paikallisen seurakunnan tapaamisiin, siellä luulisi olevan jonkinlaisia piirejä. Sieltä pitäisi myös löytyä ammatillisesti pätevöityneitä henkilöitä jotka osaavat keskustella asioista.
Ei kannata kuitenkaan heittää toivoa, yksi ystävä on hyvinkin mahdollista löytää. Pitää vain olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, eli toivoa on kunhan ei jää kotiin yksin. Kannattaisi ottaa mahdollisimman laajalti selvää oman paikkakunnan toiminnasta ja katsoa jotain itselle mieluista.
Ja jos tapaat jonkun ihmisen, ei kannata olla liian painostava (oikeammin ehkä tarrautuva) koska se alkaa helposti ahdistaa.
Ja se, etteivät ihmiset puhu toisilleen tai välitä muista ei ole mitään uutta eikä mullistavaa. Samanlaista se on joka paikassa tässä maassa :-(
Oletko kokeillut esim. HelsinkiMission auttavaa puhelinta (ei, HelMis ei ole uskonnollinen järjestö nimestään huolimatta, vaan sosiaalialan toimija)
AAMUKORVA
- eläkeikäisten auttava puhelin 09-2528 2730
paikallispuhelun hinnalla joka aamu 5-9.
Hei. Jos olet vielä siinä kunnossa että välität niin etsippä semmoinen kirja kuin : "Joan Mathews - Vapaudu masennuksesta luonnon keinoin". ISBN 952-5318-09-5
ja tässä tietoa teoksesta:
http://www.healthrecovery.com/HRC_2006/Depression_06/Background.htm
Ei ole lainkaan mahdotonta parantua ja se harvoin vie kauaa. Kokeile!
t.Tero
Itse olen myös 26-vuotias ja yksinäisyys on vain seuranani. Kaikki ystäväni asuvat toisella paikkakunnalla, toki on minulla ystäviä samalla paikkakunnalla kuin minäkin. Eivät vaan halua seuraani/ Niillä on omat elämät ja ystävät. Työttömänä olen ollut marraskuusta 2009 asti. Rahattomuus viduddaa! Laskut ja lainat pukkaa koko ajan päälle ja lähes koko työttömyys raha menee niihin maksuihin. Terapiassa olen käynyt ja ei kovin hirveästi ole auttanut yksinäisyyteen. Uusia ystäviä olen yrittänyt saada, mutta vaikeaa se on alkaa kolmanneksi pyöräksi tällä iällä. En käytä alkoholia, joten en käy baareissa. Ainut sosiaalinen aika päivästä on se kun käyn tunnin kuntosalilla tai ruokakaupassa. Minulle ei koskaan kukaan soita, muu kuin äiti ja puhelinmyyjät. Olisi joskus mukavaa, jos joku olisi kiinnostunut seurastani ja pyytäisi jonnekkin minua. Paras ystäväni oli mummoni, jonka luona kävin 2-3kertaa viikossa kylässä, vähintää tunnin. Hän poistui elämästä 3viikkoa sitten :(
Nyt olen miettinyt, että mitä käyttöä minulla edes on tässä maailmassa. Ei ole ystäviä, ei omaa perhettä, ei työtä, ei periaatteessa mitään..
Ystäviä ja töitä olen yrittänyt saada, mutta ilman tuloksia. Ei enää hirveesti elämän iloa minulta löydy. Monesti olen nukkumaan mennessä ajatellut, että toivottavasti en aamulla herää.
Tässä olisi yksi ystävä, tosin en tiedä onko minusta semmoiseksi. Ikää vasta 23v.
Käyn töissä, mutta tiedän miltä yksinäisyys tuntuu.
Ja "benedicamus"minusta on erittäin huono idea neuvoa menemään johkin seurakunnan paskajuttuun mukaan, kaikki ihmiset kun eivät pidät moisesta hihhulitouhusta. =P
Ja tuohon eläkeläisten puhelimeen soittavat lähinnät eläkeläiset jotka ovat ahdistuneita ym.paskaa.
Pahoittelen negatiivisuuttani, mutta se on vain osa minua. Jos haluat kirjottaa minulle laita mailisi, niin vastaan varmasti. =)
Jeb, sellasta se o. Aika samanlaista mulla - ei kukaan koskaan soita vaikka tuttuja ja kavereita on paljo. Ne vaan on semmosia että harva heistä ottaa yhteyden. Mutta nyt ainaki on hyvällä mallilla. Oon löytäny elämän punaisen langan. Sehän meni silleen tuon Käsikädessä-lehden uusimman numeron mukaan (Ilona Rauhala?, psykologi) että ota jokin päämäärä elämällesi ja pysy siinä. Siinä sivussa löytyy ystävät. Uskon että kun nyt olen alottanu oman missioni niin löydän kavereita, samanhenkisiä. On jo löytynyt. Se vaan on että me ollaan tässä historian vaiheessa niin yksilöitä, yksilöityneitä ja itsenäisiä ja sitten ne huonot taipumukset useilla on että ei suvaita erilaisuutta vaikka se johtaisi hyvään ja vaikka monessa erikoisessa ihmisessä on paljon hyvää.
:)
Tero