Monessa perheessä avoliitto on aivan hyväksytty ja normaali elämisen muoto.
On varmasti vaikeaa ajatella, että vielä 1950-60-luvuilla olisi ollut hyvin paheksuttavaa elää saman katon alla vihkimättöminä. Lapset siinä olisivat ollet aivan mahdoton ajatus. Silloin toki oli mentävä tietenkin naimisiin, että lapsi sai isänsä nimen. Jos avioliittoa ei solmittu, mies lähti.
Aviottomat lapset olivat monien mielestä epäilyttäviä, ja jopa kouluissa jotkut opettajat kohtelivat heitä hiukan eriarvoisesti. Aviottoman lapsen äidin oli vaikea saada asuntoa. Usein hän joutui toisten naisten syrjimäksi työpaikallaan. Hänen kasvattajan taitojaan epäiltiin.
Tämän ajan eläneet ovat nyt isovanhempi-ikäisiä. Monelle on ollut todella vaikeaa sopeutua uuteen tilanteeseen. Erolapset ja avolapset, uudet ja vanhat. Onko ihme, jos he hiukan arkailevat?
Usein sanotaan, että vanhat ihmiset ovat joustamattomia ja arvoistaan kiinni pitäviä, niin tässä asiassa he kuitenkin ovat kehityskelpoisia. Monilla lapsilla on avomummu tai exän isä, josta on tullut se läheinen tuki ja turva, jollaiseksi isovanhemmat mielletään.
On varmasti vaikeaa ajatella, että vielä 1950-60-luvuilla olisi ollut hyvin paheksuttavaa elää saman katon alla vihkimättöminä. Lapset siinä olisivat ollet aivan mahdoton ajatus. Silloin toki oli mentävä tietenkin naimisiin, että lapsi sai isänsä nimen. Jos avioliittoa ei solmittu, mies lähti.
Aviottomat lapset olivat monien mielestä epäilyttäviä, ja jopa kouluissa jotkut opettajat kohtelivat heitä hiukan eriarvoisesti. Aviottoman lapsen äidin oli vaikea saada asuntoa. Usein hän joutui toisten naisten syrjimäksi työpaikallaan. Hänen kasvattajan taitojaan epäiltiin.
Tämän ajan eläneet ovat nyt isovanhempi-ikäisiä. Monelle on ollut todella vaikeaa sopeutua uuteen tilanteeseen. Erolapset ja avolapset, uudet ja vanhat. Onko ihme, jos he hiukan arkailevat?
Usein sanotaan, että vanhat ihmiset ovat joustamattomia ja arvoistaan kiinni pitäviä, niin tässä asiassa he kuitenkin ovat kehityskelpoisia. Monilla lapsilla on avomummu tai exän isä, josta on tullut se läheinen tuki ja turva, jollaiseksi isovanhemmat mielletään.
Vastaukset 13
Vanhimmat
"Monilla lapsilla on avomummu tai exän isä, josta on tullut se läheinen tuki ja turva, jollaiseksi isovanhemmat mielletään" en tiiä muista mutta lapsen vanhempien vanhemmat ovat aina lapsen isovanhemmat, vaikka nää lapsen vanhemmat eroasivatkin. sitten voi tulla vaan lisää mummu- ja pappapuolia niin sanotusti.
tarkotatko tolla avomummulla sitä että lapsen vanhemmat ovat avoliitossa ja sitä kautta olisi tuo AVOmummu?? kyllä meillä on ihan normaalisti mummut vaikka avoliitossa ollaankin(yhtään pappaa ei lapsella siis ole, molemmat ovat kuolleet ennen aikojaan).
yleisesti on hienoa että nykyajan isovanhemmat osaavat sopeutua nykyiseen "menoon" kun on esim . näitä avoliittoja paljon. ja joillain nyt saattaa olla niin veressä ja ytimessä vanhan ajan arvot ja muut hommat että ei ymmärrä ja sulata nykyajan kaikkia kuvioita, mutta se sallittakoon heille.
jos(mitä ei toivottavasti käy) erotaan miehen kanssa joskus tästä avoliitosta, niin kyllä se miehen, eli lapsenmme isän, äiti on aina lapsen mummu. se ero ei sitä muuta. ja sama toistepäinkin tietty.
Ei niistä lasten tarvitse kärsiä. Ja minä ainakin ajattelisin näin, että aika kultaa muistot. Olen samaa mieltä ncvxm:n kanss mummot on mummoja, papat pappoja, isät isiä, äidit äitejä ja lapset lapsia olipa kyseessä avo-, avio- tai liittoa ollenkaan.
muutamasta asiasta. Toki 50-60 luvulla syntyneet au-lapsiin suhtauduttiin erilailla kuin nykyisin, kun noin 50 % lapsista syntyy avioliiton ulkopuolella.
Mutta moni tuolloin syntyneestä on itse asunut avoliitossa esim 80 luvulla ja lapsia syntyi ennen avioliittoa eikä se enää silloinkaan ollut niin ihmeellistä. Olen täysin erimieltä siitä että monella olisi todella vaikeaa sopetutua uuteen tilanteeseen.
Sitä paitsi 50-luvulla syntyneet eivät suinkaan vielä ole ns. vanhoja ihmisiä, vaan parhaassa työiässä
Minä olen 50-luvulla syntynyt mummu ja itse elänyt niin avo- kuin avioliitossa. Emme me nykyiset mummut ja papat nyt mistään kivikaudelta ole. Omalla äidilläni, joka sai minut iäkkäänä, oli kai hiukan mielipiteitä avoliitosta minun kohdallani, mutta kun lapsenlapsenlapsi syntyi jopa ilman avoliittoa, oli isomummu (silloin jo kahdeksankymppinen) aivan tohkeissaan pikkuisesta eikä puhunut mitään isän puuttumisesta.
se oman tyttären avioton lapsi hyvinkin menettelee, mutta se hieman tökkii, jos joku vieras nainen väittää lastaan poikani lapseksi. Ei se omalta jälkeläiseltä tunnu.
Ja miksi ei tunnu? Jos poikasi on lapsen tunnustanut, se on hänen lapsensa.
tunteistaan ja niiden syistä tietää.
se oli äitini *1918 joka tiesi jokaisen huoran ja AU-äidin varmaan 500 km säteellä. Huonoja kelvottomia ja syntisiä ihmisiä.
Minä taas tiesin AU-äitejä jotka hellivät lapsiaan pukivat ja kampasivat heidät kauniisti, eikä lapset koskaan ollet heille risti synti tai elämän kuritus.
Oli piikoja joille isäntä oli tehnyt temppunsa väkisin ja kiitos oli sitten käsivarrella.
Meitä oli yhdeksän eikä äiti ollut halunut ainoaakaan.
Se mitä pidän äitiytenä ei ole vihkivalan tuotos.
Ja oletampa, että melkein jokainen äiti on onnellinen lapsestaan. Äiti on aina äiti - ei siinä kysytä sukuselvityksiä. Ja ainakin minä katson kauniisti nykyajan nuoria äitejä. Kuinka kauniisti he hoitavat lapsiaan ja kuinka lapsi on heille tärkeä. - Samoin se on ollut meille edellisillekin sukupolville: äitiys on aina kuitenkin naiselle ihana asia. Ei niitä madonnatauluja ole turhaan maalattu kautta vuosisatojen. - Yhteiskunta muuttuu - toivottavasti myös ihmiset inhimillisempään suuntaan.
myös lapsi ole useimmin isäksi sanotun lapsi.
Jossain oli joskus arvio siitä kuinka paljon esikoisten isissä on aisan kantajia tai ensikoinen on käenmuna. Kuten myös romanttisissa Suomi elokuvissa, tarinoiden pohjana.
Anoppi > Miniä < Anoppi suhde on myös ollut hankala siksi, että anoppi saattaa ihan vain nähdä lapsi ei ole pojan siittämä, sukupiirteet puutuvat täysin.
Nykyään ei niin väliä, ei ole nimi omaisuus tai yksiavioisuus "ongelmia".
Mielestäni asia nr 1 on, että me vanhat annamme nuorten itse hoitaa perheasiansa. Miksi ihmeessä jonkun anopin, apen, isoäidin tai isoisän pitää tonkia nuorenparin yksityisasioita. Ajatellaan myönteisesti!
Se poikakulta voi heitellä niitä siemeniä vähän sinne sun tänne; on siinä avopilla ja anopilla syynäämistä!
Ystäväni lapset ovat kaikki eronneet ekasta avioliitostaan ja uusissa naimisissa puolison kanssa, jolla on lapsia ennestään.
Uusioparit sanoivat aikoinaan huolettomina:"Lapset sopeutuvat". Pienemmät lapset muka unohtavat ja isommat jo ymmärtävät.
Nyt ollaan sitten teini-iässä. Vanhin tytär on ollut huumevieroituksessa 17 vuotiaasta asti. On nyt yli 20, seuraava - poika - on onnellisena siviilipalveluksessa. Hänellä on nyt asunto! Palvelun jälkeen on taas tuuliajolla. Työtön ja koulut kesken.
16 v. ikäinen poika joutui alkoholimyrkytyksen vuoksi sairaalaan viime viikolla.
Muitakin lapsia näissä uusioperheissä on, ja heillä menee paremmin, mutta kun vanhemmat lapset perheissä tuntevat itsensä syrjäytetyiksi, niin seuraukset ovat heille kohtalokkaat.
Ei heitä tahallisesti ole kaltoin kohdeltu.
Mutta aikuiset nyt ratkovat välej'ään keskenään ja eroavat, "koska ovat kasvaneet erilleen", ja lapsien on vain opittava kestämään se, että isä tai äiti katoaa kotoa. Pahinta kai lienee se, että viikon välein vaihdetaan asuntoa. Ollaan kuin kylässä koko ajan uudessa perheessä.
Lapsi ahdistuu, koska hänelle korostetaan, että hänellä on aikuisia kahdessa kodissa, iso suku! Ei ole syytä tuntea itseään sivulliseksi. Minkä hän sille voi, että tuntee olevansa liikaa?