Miten pitkään tätä kulissia jaksaa ja mitä mieltä on jaksaa?
Käyn töissä, jossa esimies käyttäytyy narsistisesti ja on kuin tuuliviiri ja näyttää valtaansa meille alamaisille, jotka nöyryytettynä tekevät, mitä kykenevät. Ilmapiiri on huono, burniksella aina joku. Mee tonne sit joka ainut päivä kiduttamaan itseään ja roikkumaan löysässä hirressä. Näyttelen osaavani hommani ainakin jotenkin, mut en jaksa iltaisin tai aamuisin satsata töihin, mitä pitäisi tehdä, jotta vetäisi työpäivän kohtuullisen kunnialla läpi. Mutta mihin työtä tarvitsisin, jos en tarvitse ja halua elämää?
Vapaa-ajalla kyyhötän vuokrayksiössä ja aina yksin. Lapsuuden perheeni on selvästi näyttänyt asemani perheettömänä; minulle ei annettu perintöä ja mielipiteeni ohitettiin niitä mitenkään huomioimatta: kuka haluaa sellaista nöyryyttävää kokemusta? Välttelen lapsuuden perheeni tapaamista ja suvun kohtaamista. Mitä tekemistä minulla on suvun ihmisten kanssa, jotka eivät ole käyneet luonani, soittaneet minulle vuosikymmeniin? Miksi minun pitäisi ostaa lahjoja ja viedä synttäreille kukkia, kun niitä ei koskaan tuoda minulle? Mitä joku yhteinen geeni siinä merkitsee? Mitä järkeä on mennä sukujuhliin niitä ihmisiä tapaamaan, joiden kanssa ei ole yhteistä puhuttavaa tai jaettavaa? "Onpa nätti ilma"-niinkö? WTF?
Seurustelin vuosia, mutta kumppani petti minua silloisen ystäväni kanssa ja valehteli minulle kuukausitolkulla. Tapahtuneen jälkeen ei ole mitään mielenkiintoa toiseen sukupuoleen. Mitä järkeä yrittää jakaa arkea ja jaksaa arkea toisen kanssa, jos toinen ajattelee ja ajaa omaa etuaan ja toteuttaa omia mielihalujaan ja purkaa pahaa oloaan nälvimällä toista?
Kuljen elämäni kulisseissa päivästä toiseen. Totaalisen arvoton olo, kuoressa kuin kilpikonna. Luottamus on poissa ja kuoleman mahdollisuus mielessä. Ainoa kiinnipitävä asia on pelottomuus. En omista mitään, en voi siis mitään menettää. Ei tarvitse pelätä mitään, koska suurin pelko oli läheisten menettäminen tai oma sairastuminen tai kuolema. Yhdentekevää minulle, läheisiä ei ole ja kalma olisi vain helpotus.
Mitä mieltä siis näissä elämän kulisseissa?
Käyn töissä, jossa esimies käyttäytyy narsistisesti ja on kuin tuuliviiri ja näyttää valtaansa meille alamaisille, jotka nöyryytettynä tekevät, mitä kykenevät. Ilmapiiri on huono, burniksella aina joku. Mee tonne sit joka ainut päivä kiduttamaan itseään ja roikkumaan löysässä hirressä. Näyttelen osaavani hommani ainakin jotenkin, mut en jaksa iltaisin tai aamuisin satsata töihin, mitä pitäisi tehdä, jotta vetäisi työpäivän kohtuullisen kunnialla läpi. Mutta mihin työtä tarvitsisin, jos en tarvitse ja halua elämää?
Vapaa-ajalla kyyhötän vuokrayksiössä ja aina yksin. Lapsuuden perheeni on selvästi näyttänyt asemani perheettömänä; minulle ei annettu perintöä ja mielipiteeni ohitettiin niitä mitenkään huomioimatta: kuka haluaa sellaista nöyryyttävää kokemusta? Välttelen lapsuuden perheeni tapaamista ja suvun kohtaamista. Mitä tekemistä minulla on suvun ihmisten kanssa, jotka eivät ole käyneet luonani, soittaneet minulle vuosikymmeniin? Miksi minun pitäisi ostaa lahjoja ja viedä synttäreille kukkia, kun niitä ei koskaan tuoda minulle? Mitä joku yhteinen geeni siinä merkitsee? Mitä järkeä on mennä sukujuhliin niitä ihmisiä tapaamaan, joiden kanssa ei ole yhteistä puhuttavaa tai jaettavaa? "Onpa nätti ilma"-niinkö? WTF?
Seurustelin vuosia, mutta kumppani petti minua silloisen ystäväni kanssa ja valehteli minulle kuukausitolkulla. Tapahtuneen jälkeen ei ole mitään mielenkiintoa toiseen sukupuoleen. Mitä järkeä yrittää jakaa arkea ja jaksaa arkea toisen kanssa, jos toinen ajattelee ja ajaa omaa etuaan ja toteuttaa omia mielihalujaan ja purkaa pahaa oloaan nälvimällä toista?
Kuljen elämäni kulisseissa päivästä toiseen. Totaalisen arvoton olo, kuoressa kuin kilpikonna. Luottamus on poissa ja kuoleman mahdollisuus mielessä. Ainoa kiinnipitävä asia on pelottomuus. En omista mitään, en voi siis mitään menettää. Ei tarvitse pelätä mitään, koska suurin pelko oli läheisten menettäminen tai oma sairastuminen tai kuolema. Yhdentekevää minulle, läheisiä ei ole ja kalma olisi vain helpotus.
Mitä mieltä siis näissä elämän kulisseissa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tätähän tämä elämä on, ainakin joillekin meistä. Raahautumista eteenpäin vailla päämäärää ja edes häivähdystä jostakin, jota onneksi kutsutaan.Sinänsä on aivan sama, mitä mieltä "terveet" ja "onnelliset" ihmiset ovat, koska he eivät pääse konkreettisesti sukeltamaan päämme sisään ja kokemaan sitä tuskaa/välinpitämättömyyttä, joka meille on jokapäiväistä kauraa.
Jos joku kokee kaiken elämässä turhaksi, niin turhaahan se silloin hänelle on. Asiaa voi toki yrittää muuttaa valehtelemalla itselleen - kuten esimerkiksi uskovaiset tekevät - mutta vaikeaa sekin on.
.. työsuojeluvaltuutettuun tai työsuojelupiiriin, jos kerran työpaikalla asiat ovat huonosti.
Ei sinua rintaperillisenä voida sivuuttaa perinnönjaossa ja lahjoja voidaan pitää ennakkoperintönä.
Oletko hakenut apua olotilaasi?
Oliskohan aiheellista...
Työsuojelupiirin tarkastaja kävi ja mitään muutosta ei ole tapahtunut. Työsuojeluvaltuutettu on peloteltu ja pakotettu firman mukaiseen kuosiin: ei yhtään hyötyä! Työsuojeluvaltuutettukin nälvii omaa pahaa oloaan työntekijöille.
Perinnöstä niin; jos toiset ovat saaneet kaiken tahtomansa läpi. Minulle ehkä voisi jäädä vielä jakamaton rantatontti, jonne on määrätty kulkuoikeus toisille. Missä on silloin tontin yksityisyys, kun toisilla on sinne kulkuoikeus ja venepaikka, ja joka sijaitsee vielä yleisen rannan vieressä, jota kuka tahansa saa käyttää ja jonne kuka tahansa saa tuoda veneensä? Mikä on tuollaisen tontin arvo verrattuna muille jääviin ranta-aloihin, joilla on omaa rantaa satoja metrejä ja jonne kenelläkään muulla ei ole asiaa? Toisille lahjoitettiin myyntikunnossa olevaa metsää ja hyvin kasvavaa metsää, minulle voisi jäädä (vielä jakamatonta) metsäpohjaa, jolta on kaksi vuotta sitten kaadettu ja myyty puut, jäljellä muutaman kymmenen sentin korkuinen taimikko? Niin perinnön ja lahjan antamisen voi tehdä monella tavalla.
Ei tätä jaksa
Mene terveyskeskukseen tai työterveyshuoltoon. Ihan rohkeasti.-