Eli tässä joitain ajatuksia mitä olen käynyt läpi ja haluaisin niihin kommentteja.
Miksi jos minun tekee mieli jotain ostaa,joka on kallista, mutta jonka haluaisin niin en uskalla tai sitten jos minulla on jotain esim päällä sellaista mitä olen pitkään halunnut ja joka on kallis ollut minulle niin jotenkin häpeän sitä. Sama kuin jos pidän jostain henkilöstä niin häpeän niitä tunteita mitä hän herättää. Minun helpompi suhtautua henkilöön joka minulle yhdentekevä tai josta en niin pidä. Sama rakkaudessa. Jos juttelen tälläiselle henkilölle pitkään esim. niin että tilanne tulee yhtäkkiä niin alussa kaikki on ok, mutta sitten rupean vaivaantumaan ja häpeilemään.
Entä onko tälläinen masennus koskaan parannettavissa,koska itse ajattelen vaan että minussa jotain vikaa ja lopulta sairastun pahemmin.
Entä miten käy lapsille, sairastuvatko hekin tähän lopulta? Ovatko he syrjäytyneitä tai vaarassa syrjäytyä niinkuin minäkin?
Miksi edes ajattelen näin ja joka ajatuksen analysoin. Enkö voisi vain elää.
Ja nyt terapiassa joudun laittamaan itseni vastaan terapeuttia jos teen niinkuin ajatukseni sanoo ja tämä siis ryhmässä eli eristän joko itseni tai terapeutin. Miksi pääni haluaa näin laittaa vastakkain ja kilpailla? Joko ignooraan ja olen kiltti niinkuin yleensä tai kerron suoraan ajatukseni mikä pelottaa.
Miksi jos minun tekee mieli jotain ostaa,joka on kallista, mutta jonka haluaisin niin en uskalla tai sitten jos minulla on jotain esim päällä sellaista mitä olen pitkään halunnut ja joka on kallis ollut minulle niin jotenkin häpeän sitä. Sama kuin jos pidän jostain henkilöstä niin häpeän niitä tunteita mitä hän herättää. Minun helpompi suhtautua henkilöön joka minulle yhdentekevä tai josta en niin pidä. Sama rakkaudessa. Jos juttelen tälläiselle henkilölle pitkään esim. niin että tilanne tulee yhtäkkiä niin alussa kaikki on ok, mutta sitten rupean vaivaantumaan ja häpeilemään.
Entä onko tälläinen masennus koskaan parannettavissa,koska itse ajattelen vaan että minussa jotain vikaa ja lopulta sairastun pahemmin.
Entä miten käy lapsille, sairastuvatko hekin tähän lopulta? Ovatko he syrjäytyneitä tai vaarassa syrjäytyä niinkuin minäkin?
Miksi edes ajattelen näin ja joka ajatuksen analysoin. Enkö voisi vain elää.
Ja nyt terapiassa joudun laittamaan itseni vastaan terapeuttia jos teen niinkuin ajatukseni sanoo ja tämä siis ryhmässä eli eristän joko itseni tai terapeutin. Miksi pääni haluaa näin laittaa vastakkain ja kilpailla? Joko ignooraan ja olen kiltti niinkuin yleensä tai kerron suoraan ajatukseni mikä pelottaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
voisitko selittää tämän uudelleen.
Oleko äidinkieleltäsi joku muu kuin suomalainen?
Ymmärsin että puhut häpeän tunteistasi?
???
Miten tuo häpeä? siis mistä se kimpoaa/syntyy oletko parisuhteessa?
Ihminen tarkkailee itseään ja kritisoi, jos on siihen "tottunut", esimerkiksi toinen vanhemista on nähnyt vain kielteisen jne. ..
Itse kuulin aina päälimmäisenä siskoni kommentit ihmisistä ja tilanteista, jopa kymmenen vuotta sen jälkeen kun hän asui Etelä-Euroopassa. Sisko oli perheen "arvostetuin" sisarrus ja sai kaiken mitä halusi muiden kustanuksella ja tiesi sen käytti tiedon hyväkseen.
Eli olen suomalainen. Kun kirjoitan niin kirjoitan vain ajatuksiani ja siksi voi olla sekavia kirjoitukset.
Olen avoliitossa ollut 11v, häpeän sitä etten pidä miehestäni. Välillä pidän ja välillä en mutta en tunne himoa enkä tiedä rakastanko, olenko koskaan rakastanut. Oli eka mieheni ja olen myös pettänyt häntä ja tuntui että silloin siinä oli minulla enempi tunteet mukana tosin häpesin itseäni ja pidin huonompana koska nämä miehet eivät minua rakastaneet, kerran yksi sanoi seksin aikana rakastavansa. He olivat fyysisesti enempi unelmamieheni kaltaisia kuin mieheni. Mieheni on erilainen kuin minä, häntä ei kiinnosta fyysinen olemus niinkuin minua.Häntä joutuu aina muistuttamaan kaikesta eikä itse välitä. Aikaisemmin mies kulki kaupassa minua 2m päässä takana ja häpeili itseään. Nykyään en oikein halua mennä yhdessä kauppaan edes. Ongelma on että meillä lapsia 2 ja sitten jos jäisi yksihuoltajaksi niin elintaso romahtaisi. Tosin ei me nytkään varakkaita olla mutta sitten olisin köyhä. Ehkä minulla vain huono itsetunto....
Minut on kasvatettu kiltiksi,siistiksi ja kohteliaaksi ja mieheni oli aikaisemmin täysin päinvastainen, nykyään hiukan muuttunut mutta siisti ei vieläkään, eikä kohtelias.
Viimeksi ihastuin juuri tälläiseen mieheen joka oli mukava,hauska,kohtelias,huomaavainen ja tyylikäs mutta en voi itselleni saada sellaista.
Äitini on hyvin voimakastahtoinen ja "muotialalla" joten kasvoin siihen ja mieheni ei taas voi sietää äitiäni.
Itse olen näiden kahden vahvan ihmisen välissä sairastunut ja välillä tuntuu että itse onkin se pahin.
Toivottavasti joku ymmärtää.
Häpeä tulee siitä, että en elä niinkuin haluaisin, ja myös valinnoista, kiusaamisesta kouluajoilta ja huonosta itsetunnosta. Ja olen jo 32v