Moi kaikki kohtalotoverit. 2 vuotinen bulimia takana ja kymmenen vuotinen syömishäiriökierre. Oon nyt 28 vuotias ja urheilu ja omakuva on jo pitkään ollu suurimmat osat elämääni. Ja urheilulla siis tietenkin toivon saavani tai pitäväni sen täydellisen kropan. Vituttaa ku pari vuotta sitten en olis koskaan arvannu sairastuvani bulimiaan. Itse asiassa, se oli viimenen asia jonka tahdoin ja uskoin tapahtuvan. Mutta toisin kävi. Pitkien paastovuosien ja ylitreenaamisen takia, alko ahimimiset ja päädyin siihen tulokseen, että parempi sitten saada edes osa ahmimisesta tyhjennettyä. Loppu onkin sitten historiaa.
Mutta voisin tähän tarinoida kaikkea ja kertoa sairauteni eri vaiheista, mutta ajattelin että ehkä tää tsemppaa joitain teitä. Eli 2 viikkoa sitten mursin nilkkani ja se jouduttiin leikkaamaan akuutisti. Eli katastrofi syömishäiriöiselle super urheilijalle. Itkinkin siinä pari päivää että tervetuloa lihavuus. Mutta kuinka ollakaan, siitä lähtien mun bulimia on jäänyt pois! En tajunnut, että joku tällänen paska tapahtuma vois saada tälläsen käänteen. Olen kuitenkin joutunu niin kiinteesti keskittymään siihen miten tulen jokapäiväisessä elämässä toimeen.. tai siis selviydyn ihan yksinkertaisista jutuista kuten kahvikupin kannosta, kaupassa käynneistä ym. ym. joten ei oo jotenkin ajatellu ainoastaan sitä, että koska seuraavaks saisi ahmia. Ja kun keppien kanssa on muutenkin vähän hankalampaa lähtee hakemaan mielitekojaan, ni ei tosiaan tule tosta noin vaan lähdettyä tuhlaamaan kympeittän rahaa jädeihin, ja kekseihin ym. :)
Lupasin toki tän saikun alussa ja tämän tapahtuneen jälkeen etten syö saatana mitään! Mutta kyllä nyt tossa vedin pikku nannapussin eikä toki ollu eka kerta ku tosiaan joudun lepoasennossa olemaan aika lailla.. mutta joka tapauksessa, näistä nannoista ei tullukaan kauheita morkkiksia vaikken sitten pääse mitään urheilemaan pois (no katotaan sitten jos jossain alkaa näkymään).
Ei tosiaan tule tuolla baareissakaan hulluteltua kuuteen viikkoon ni sitten säästää ainakin viinakaloreissa :D (paitsi joo.. eilen sorruin muutamaan lasilliseen viiniä.. ja tietty.. sairaus nosti selleen päätään.. että söin eilen vaan salaatin kompensoidakseni viiniä). Mutta en vaadikaan paranemista kaikista jutuista yhdellä kertaa. Mutta koska bulimia on ehkä kamalin sairaus.. ni runsas 2 viikkoa ilman yrjöjä tuntuu ikuisuudelta! Ja ihanalta sellaiselta.
Pelkään vaan, että palaan vanhoihin tapoihini.. ähh.. te varmaan ymmärrätte. Tai varmasti ymmärrätte ne kaikki pelot jotka tähän sairauteen liittyy. Alotin Helsingin syömishäiriökeskuksessakin terapian.. ja kävinki siellä kerran ja mun terapeutti oli tosi mukava. Mutta eihän mulla ole varaa maksaa joka viikko 70 euroo tunnista. Simple as that.
Toivon, että omalla tahdonvoimalla selviin kipsiajan loppuun asti kunnialla ja kohtuudella. Eli kevyellä ruokavaliolla ja jos herkkuja tekee mieli ni joku tollanen pieni pussi silloin tällöin. Nimittäin tiedän, että jos mulle tulee oikein paha omatunto.. eli että jos syön jotain tosi rasvasta tai paljon, ni bulimia nostaa taas päätään. Mutta toivon että kohtalo olis nyt heittänyt tän tapaturman parantaakseni mut tosta toisesta kauheudesta.
Jos teillä on jotain vastaavia kokemuksia.. paranemis ym. ihan mitä vaan ni laittakaahan viestiä. Ja tietty kaikista muistakin tuntemuksista saa kirjoittaa. Tukemalla se onnistuu.. ku jos noihin terapioihinkaan ei ole varaa.. ni kyllä me keinot muutki keksitään. Siltikään kyllä en suosittele ketään murtamaan nilkkaansa.. se sattuu. Paitsti että sairaalassa oli mukavaa.. kerranki oli joku joka huolehti musta. Kun on aina joutunut ite pitämään huolta asioistaan ja itestään, ni ihanaa oli luovuttaa ohjat ja auttaminen ammattilaisten käsiin. Kiitti hoitsut :)
Mutta voisin tähän tarinoida kaikkea ja kertoa sairauteni eri vaiheista, mutta ajattelin että ehkä tää tsemppaa joitain teitä. Eli 2 viikkoa sitten mursin nilkkani ja se jouduttiin leikkaamaan akuutisti. Eli katastrofi syömishäiriöiselle super urheilijalle. Itkinkin siinä pari päivää että tervetuloa lihavuus. Mutta kuinka ollakaan, siitä lähtien mun bulimia on jäänyt pois! En tajunnut, että joku tällänen paska tapahtuma vois saada tälläsen käänteen. Olen kuitenkin joutunu niin kiinteesti keskittymään siihen miten tulen jokapäiväisessä elämässä toimeen.. tai siis selviydyn ihan yksinkertaisista jutuista kuten kahvikupin kannosta, kaupassa käynneistä ym. ym. joten ei oo jotenkin ajatellu ainoastaan sitä, että koska seuraavaks saisi ahmia. Ja kun keppien kanssa on muutenkin vähän hankalampaa lähtee hakemaan mielitekojaan, ni ei tosiaan tule tosta noin vaan lähdettyä tuhlaamaan kympeittän rahaa jädeihin, ja kekseihin ym. :)
Lupasin toki tän saikun alussa ja tämän tapahtuneen jälkeen etten syö saatana mitään! Mutta kyllä nyt tossa vedin pikku nannapussin eikä toki ollu eka kerta ku tosiaan joudun lepoasennossa olemaan aika lailla.. mutta joka tapauksessa, näistä nannoista ei tullukaan kauheita morkkiksia vaikken sitten pääse mitään urheilemaan pois (no katotaan sitten jos jossain alkaa näkymään).
Ei tosiaan tule tuolla baareissakaan hulluteltua kuuteen viikkoon ni sitten säästää ainakin viinakaloreissa :D (paitsi joo.. eilen sorruin muutamaan lasilliseen viiniä.. ja tietty.. sairaus nosti selleen päätään.. että söin eilen vaan salaatin kompensoidakseni viiniä). Mutta en vaadikaan paranemista kaikista jutuista yhdellä kertaa. Mutta koska bulimia on ehkä kamalin sairaus.. ni runsas 2 viikkoa ilman yrjöjä tuntuu ikuisuudelta! Ja ihanalta sellaiselta.
Pelkään vaan, että palaan vanhoihin tapoihini.. ähh.. te varmaan ymmärrätte. Tai varmasti ymmärrätte ne kaikki pelot jotka tähän sairauteen liittyy. Alotin Helsingin syömishäiriökeskuksessakin terapian.. ja kävinki siellä kerran ja mun terapeutti oli tosi mukava. Mutta eihän mulla ole varaa maksaa joka viikko 70 euroo tunnista. Simple as that.
Toivon, että omalla tahdonvoimalla selviin kipsiajan loppuun asti kunnialla ja kohtuudella. Eli kevyellä ruokavaliolla ja jos herkkuja tekee mieli ni joku tollanen pieni pussi silloin tällöin. Nimittäin tiedän, että jos mulle tulee oikein paha omatunto.. eli että jos syön jotain tosi rasvasta tai paljon, ni bulimia nostaa taas päätään. Mutta toivon että kohtalo olis nyt heittänyt tän tapaturman parantaakseni mut tosta toisesta kauheudesta.
Jos teillä on jotain vastaavia kokemuksia.. paranemis ym. ihan mitä vaan ni laittakaahan viestiä. Ja tietty kaikista muistakin tuntemuksista saa kirjoittaa. Tukemalla se onnistuu.. ku jos noihin terapioihinkaan ei ole varaa.. ni kyllä me keinot muutki keksitään. Siltikään kyllä en suosittele ketään murtamaan nilkkaansa.. se sattuu. Paitsti että sairaalassa oli mukavaa.. kerranki oli joku joka huolehti musta. Kun on aina joutunut ite pitämään huolta asioistaan ja itestään, ni ihanaa oli luovuttaa ohjat ja auttaminen ammattilaisten käsiin. Kiitti hoitsut :)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.