Aloin tässä pohtimaan tätä asiaa, kun on opiskelujeni puolesta ajankohtaista.
Eli miten muut kokevat mielenterveysongelmiin suhtautumisen? Itselläni on se kokemus, että edelleen ihmiset suhtautuvat niihin väheksyvästi ja leimaavat toiset liian helposti. Pahalta tuntuu esim. kun teini-ikäiset käyttävät sanaa skitso, kuin skitsofrenia olisi jokin tarttuva tauti, ihan kuten he käyttävät myös sanaa vammainen. Eikö kotona opeteta mitään käytöstapoja ja kerrota asioista?
Totuus kun on, että mielenterveyden häiriöitä voi tulla kelle tahansa. Kukaan ei ole niiltä turvassa, vaan koska ihmismieli on niin hauras, niin elämässä tapahtuvat muutokset voivat milloin vain aiheuttaa mielenterveydelle ongelmia. Ihan sama juttu myös vammaisuuden kanssa: kuka tahansa voi vammautua esim. auto-onnettomuudessa ja menettää toimintakykynsä. Silloin tuskin toivoo, että ihmiset kohtelevat kuin saastaa...
Olen pitänyt mielessäni yhden neuvon, jota noudatan. Kuulostaa ehkä kuluneelle, mutta toimii: kannattaa ajatella, miten haluaisit muiden kohtelevan itseäsi ja toimi sitten samoin muita kohtaan. Loppujen lopuksi kaikki täällä ollaan ihmisiä, joilla on halu tulla rakastetuksi ja halu tuntea itsensä tärkeäksi.
Eli miten muut kokevat mielenterveysongelmiin suhtautumisen? Itselläni on se kokemus, että edelleen ihmiset suhtautuvat niihin väheksyvästi ja leimaavat toiset liian helposti. Pahalta tuntuu esim. kun teini-ikäiset käyttävät sanaa skitso, kuin skitsofrenia olisi jokin tarttuva tauti, ihan kuten he käyttävät myös sanaa vammainen. Eikö kotona opeteta mitään käytöstapoja ja kerrota asioista?
Totuus kun on, että mielenterveyden häiriöitä voi tulla kelle tahansa. Kukaan ei ole niiltä turvassa, vaan koska ihmismieli on niin hauras, niin elämässä tapahtuvat muutokset voivat milloin vain aiheuttaa mielenterveydelle ongelmia. Ihan sama juttu myös vammaisuuden kanssa: kuka tahansa voi vammautua esim. auto-onnettomuudessa ja menettää toimintakykynsä. Silloin tuskin toivoo, että ihmiset kohtelevat kuin saastaa...
Olen pitänyt mielessäni yhden neuvon, jota noudatan. Kuulostaa ehkä kuluneelle, mutta toimii: kannattaa ajatella, miten haluaisit muiden kohtelevan itseäsi ja toimi sitten samoin muita kohtaan. Loppujen lopuksi kaikki täällä ollaan ihmisiä, joilla on halu tulla rakastetuksi ja halu tuntea itsensä tärkeäksi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kai se on niin, että kun omassa elämässä asiat sujuvat, eikä ole esimerkiksi läheisillä, ystävillä sairauksia, niitä ei niin kovin paljon edes ajattele? Elämä kyllä opettaa, jokaista vuorollaan, tavalla tai toisella, ettei kaikki olekkaan niin mutkatonta.
Olin itse toisella kymmenellä, kun veljeni sairastui skitsofreniaan nuorena. Perhe oli tukena, mutta kaikki ns. "ystävät" kaikkosivat. Sukulaisista ei kukaan käynyt katsomassa, ei kertaakaan (ei kotona, eikä myöskään sairaalassa)
Silloinhan ihminen juuri kaipaisi tukea, muiltakin kuin omalta perheeltään, mutta näin se vain meni.
Meillä on melko pieni suku, mutta sairautta, (mielenterveysongelmia, sairauden jälkeen vammautunut, kehitysvammainen, syöpäsairas henkilö) on todella paljon.
Jo vuosia olen ollut näiden sairaiden ihmisten tukihenkilönä, asioiden hoitajana, "taksina", "sosiaalihoitajana" jne...Näitä asioita riittää, huolehtimista valtavan monista eri asioista.
Vielä kun oma fyysinen terveys on heikko, sitä toivoisi, että saisi edes pari ihmistä (omasta suvustakin kyllä sen verran löytyisi, mutta ei ole "vapaaehtoisia" tarjoutunut) auttamaan näitä apua tarvitsevia.
Se on niin helppoa ummistaa silmänsä, ja huolehtia oman elämän mukavuuksista. Joskus saattaa tulla tilanne, että onkin itse tarvitsemassa/kaipaamassa apua.