Hei täällä 19-vuotias nuori neiti.
Olen viime aikoina kärsinyt voimakkaista itkukohtauksista, jotka saattavat laueta aivan pienestä arkisesta vastoinkäymisestä - joskus tuntuu ettei mitään syytä edes ole. Nämä muistuttavat lähinnä lapsuuteni raivokohtauksia. Täysin hallitsemattomia, tuntuu etten pysty millään hillitsemään itseäni: itken, huudan, kiljun, kiroilen ja heittelen tavaroita. Tuntuu vain niin loputtamon pahalta, että haluaisin kuolla.
Joskus ryhdyin itkemään siksi etten löytänyt jotain tiettyä paitaa, jonka halusin laittaa päälleni. Itkin, availin kappeja ja juoksin ympäri taloa toistellen: "missä se on, minun on PAKKO löytää se, miksi se on kadonnut, missä se on... miksi se on kadonnut, kun minä käytin sitä eilen...jne"
Olen aina ollut tempperamenttinen, mutta nämä kohtaukset ovat sen verran voimakkaita etten pistäisi murrosiän piikkiin. Olen aika peloissani. Kohta olisi jo aika muuttaa omilleen, mutta tunnun taantuneeni pikkulapsen tasolle...
Kärsin viime vuonna anoreksiasta, sitä ennen kävin psykologialla masennuksen takia. Nyt kuitenkin olen tuntenut voivani hyvin. Mitään kriisiä ei ole meneillään, kukaan ei ole kuollut, minulla on pitkästä aikaa hyvä ystävä. Kaikki on mennyt hyvin, lukuunottamatta yo-kirjoituksia, joissa minua ahdisti niin, etten kyennyt juurikaan kirjoittamaan. Tuntuu kuin en kestäisi minkäänlaista painetta. Murrun pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Tämä ei voi olla normaalia.
Olen viime aikoina kärsinyt voimakkaista itkukohtauksista, jotka saattavat laueta aivan pienestä arkisesta vastoinkäymisestä - joskus tuntuu ettei mitään syytä edes ole. Nämä muistuttavat lähinnä lapsuuteni raivokohtauksia. Täysin hallitsemattomia, tuntuu etten pysty millään hillitsemään itseäni: itken, huudan, kiljun, kiroilen ja heittelen tavaroita. Tuntuu vain niin loputtamon pahalta, että haluaisin kuolla.
Joskus ryhdyin itkemään siksi etten löytänyt jotain tiettyä paitaa, jonka halusin laittaa päälleni. Itkin, availin kappeja ja juoksin ympäri taloa toistellen: "missä se on, minun on PAKKO löytää se, miksi se on kadonnut, missä se on... miksi se on kadonnut, kun minä käytin sitä eilen...jne"
Olen aina ollut tempperamenttinen, mutta nämä kohtaukset ovat sen verran voimakkaita etten pistäisi murrosiän piikkiin. Olen aika peloissani. Kohta olisi jo aika muuttaa omilleen, mutta tunnun taantuneeni pikkulapsen tasolle...
Kärsin viime vuonna anoreksiasta, sitä ennen kävin psykologialla masennuksen takia. Nyt kuitenkin olen tuntenut voivani hyvin. Mitään kriisiä ei ole meneillään, kukaan ei ole kuollut, minulla on pitkästä aikaa hyvä ystävä. Kaikki on mennyt hyvin, lukuunottamatta yo-kirjoituksia, joissa minua ahdisti niin, etten kyennyt juurikaan kirjoittamaan. Tuntuu kuin en kestäisi minkäänlaista painetta. Murrun pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Tämä ei voi olla normaalia.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mene lääkäriin. Jos edellinen lääkäri ei osannut auttaa, etsi joku toinen. Kyse voi olla esimerkiksi aivojen kemiallisesta epätasapainosta, joka voidaan helposti korjata. Jos tuntisin sinut, etsisin hoitokeinoa niin kauan kunnes sellainen löytyy.