Maria & Riku - Love Story (lukekaa & arvostelkaa!)

Mary kirjoitti:

RIKU:
Se oli syksyä, olin just alottanu lukion. Istuin Pekan ja Juhiksen kanssa ruokalassa ja katselin, kun väkeä pukkas
lisää koko ajan. Suurin osa oli mulle ihan tuntemattomia, osa tais olla yläasteen oppilaita. Pekka ja Juhis arvioi
muija tyyliin "rinnat kasi, takapuoli kutonen" ja vaikka musta se olikin säälittävää, koetin parhaani mukaan
heittää jotain kommenttia itsekin. Yksi punapaitainen, tummahiuksinen tyttö ja Pekalta ja Juhikselta
murskaavan arvostelun, mutta jonkin siinä gimmassa herätti mun mielenkiintoni. Luoja, miten se saatokin olla
niin tutun näkönen?!
Aikaa kulu, ja aina joskus harvoin mä näin tätä tyttöä koulussa. Ja edelleen mä mietin, miten se saattoikin
näyttää niin tutulta. Joskus mä sen olin nähny, se oli varmaa! Vaikka se muija loppujen lopuks olikin ihan
tavallisen näköinen, se silti vaan pyöri ja pyöri mun mielessäni. Itseasiassa se näytti ihan kivalta, kun se
hymyili... En mä tiedä, hymyilikö se mulle - mahdollisesti ei, mutta mä en saanut sitä mielestäni. Mä en saanu sitä
mielestäni edes silloin, kun mä rankan kouluviikon päätteeksi juhlin rankasti ja päissäni sekoilin ties kenen
muijan kanssa. Ei mulla niitä muijia kohtaan ollu mitään tunteita, ne oli mulle vaan yhden illan juttuja - one night
long. Oli Yksi Muija, joka tuli aina mun uniini ja ajatuksiini ja joskus mua koulun käytävällä vastaan, mutta johon
mä en saanut mitään kohtaktia. Ja se muija, se oli niin tutun näköinen!

MARIA:
Oli syksy ja ysiluokka just alkanut, kun mä näin ruokalassa ihan uskomattoman jätkän. Sen hiukset oli tummat
kuten silmätkin ja se oli sopivasti lihaksikas ja just sellanen jätkä, joka sai mut polvilleen. Mä en koskaan ole
ollut mikään helposti ihastuvat tyyppi, mutta se jätkä... voi elämä. Se oli aika juuri aloittanut lukion, koska mä
en koskaan aiemmin ollut sitä nähnyt koulussa, mutta... jotenkin kumman tutun näköinen se tyyppi silti
kuitenkin oli!
Meni aikaa ja se jätkä vaan pyöri ja pyöri mun mielessäni. Musta tuntui, etten mä saisi siihen kontaktia sitten
niin millään. Me nähtii koulussa aina joskus, harvemmin kyllä, ja aina, kun mä näin sen, mä leijailin pilvissä.
Joskus musta tuntui, että meidän katseet hetkeksi kohtas ja toki mä koetin hymyillä sille niin kauniisti kuin
vaan osasin. Mä en kuitenkaan uskonu, että mä koskaan saisin sen jätkän kiinnostumaan musta, miten muka! En
tiennyt koko tyypin nimeä eikä me liikuttu missään samoissa piireissä. Samassa koulussa kyllä oltiin, mutta se oli
lukion puolella ja mä yläasteen. Mutta joka tapauksessa jotain tuttua siinä oli, sitä mä en voinut kieltää!

RIKU:
Mä olin yleensä aika itsevarma kundi, ja hyvällä omallatunnolla saatoin sanoa olevani suhteellisen hyvännäköinen.
jos mä jotain muijaa halusin, mä yleensä myös sain sen. Kuitenkaan mä en koskaan ollut halunnut ketään niin
kuin sitä yhtä! Viikonloppuna pienessä hiprakassa mä saatoin sekoilla ties kenen kanssa, mutta ei mulla niitä
kohtaan mitään syviä tunteita ollut. Särjin monta sydäntä, tiedän, mutta oli munkin sydämeni aika särkynyt. Se
tyttö, jota mä kaikkein eniten rakastin, oli mulle aivan saavuttamaton. Mutta edelleen se oli vaan niin tutun
näkönen!
Aika kului, ja mä aloin olla jo hieman epätoinen sen kimman henkilöllisyyden selviämisen kanssa. Mua hieman
huolestutti, jos se olisi nähnyt mun muita tyttöjä kähmimässä mun ollessa enemmän tai vähemmän kännissä. Se
oli mulle sen arvoinen muija, ettei sitä kännissä kannattanut käpälöidä.
Lukio oli sitten loppujen lopuksi paljon vaikeempaa kuin mä edes olin kuvitellut. Ei sillä, että mä mielestäni tyhmä
jätkä olisin, mutta mun vain oli pakko alistua siihen, että historian tutkielmaan oli pakko lähteä etsimään
matskua kirjastosta.
Mä istahdin kirjastosa pyödän ääreen tekemään selkoa löytämistäni tiedoista ja meinasin pudottaa silmät
päästäni, kun näin, kuka viereisessä pyödässä istui: se kimma! Se näytti edelleen tavalliselta tytöltä, mutta
kuitenkin niin upealta: sillä oli musta villakangastakki, hiukset löysällä ponnarilla ja neliskanttiset lasit. Se luki
jotain kirjaa ja mä häpeemättä kattelin sitä. Mä mietin pitkään, olisiko mulla kanttia mennä samaan pöytään
istumaan. Kokisko se sen liian tungettelevana?! Ja mitäköhän sekin ajatteli musta?!

MARIA
Mä kulutin aikaani kirjastossa ja lueskelin jotain tylsähköä kirjaa. Äiti tulis hakemaan mua vasta puolen tunnin
päästä... Mä lueskelin ja mietiskelin niitä näitä. Enimmäkseen mun ajatuksen liikku Rikussa, siis siinä jätkässä.
Mä saatoin onnitella itseäni, koska olin selvittämään sen nimenkin, tosin veljeni avustuksella. Olin yks ilta katellu
vanhoja valokuvia ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, niin Se poseeras samassa jalkapallokuvassa kuin
mun veljeni! Toki sitten kiinnostuin ja kyselin lisää tietoja siitä veljeltäni. Sain kuulla, että sen nimi oli Riku
Koivisto ja se oli vuoden mua vanhempi. Sillä oli 20v. sisko Minna ja se oli perheineen asuneet meidän naapurissa,
mutta muuttaneet pois, kun Riku oli 7v.! Ja mikä hassuinta, mä olin kuulemma joskus ihan pikkusena leikkiny sen
kanssa ties vaikka mitä! Toki se oli myös mun veljeni Joonaksen kaveri ja niiden ystävyys oli jatkunut muuton
jälkeenkin, koska ne pelas jalkapalloa samassa joukkueessa. Sitten kuintenkin kun jompikumpi lopetti
harrastuksen, loppui ystävyyskin siihen. Joonas kertoi vielä muistavansa Rikun ja tunnistaneensa heti sen
koulussa, mutta mitään ystäviä ne ei varsinaisesti enää olleet. Ikäeroa niillä oli Joonaksen eduksi kaksi vuotta.
Mun sydän teki aikamoisen voltin, kun mä näin sen istahtavan viereiseen pyötään kirjapinon kanssa. Voi Luoja,
mun olis pakko uskaltaa sanoa sille jotain...

RIKU
Mä parahdin mielessäni, kun näin sen nousevan paikaltaan ja tulevan mun pyötääni. Mun sydän hakkas hulluna
enkä mä pystyny keskittymään mihinkään. Mä vaan katsoin sitä tyttöä ja seurasin, kun se nousi paikaltaan...
- Moi, saaks sua häiritä?! se sanoi ja istahti mua vastapäätä hymyillen niin ihanasti, että mä suorastaan sulin.
- No, saat kyllä ihan ilomielin häiritä! mä sanoin ja väläytin upeimman hymyni. Että se olikin ihana...! Ja olisko
sillä muka jotain asiaa _mulle?! Voi tsyydelis...
- Sähän oot Riku, Riku Koivisto, eikö? se kysyi multa ja mikäli mun allani ei olisi ollut tuolia, mä olisin lentänyt
lentänyt takapuolelleni. Mistä se tiesi?!
- Jep, olen kyllä. Mistä sä tiedät? mä kysyin hölmistyneenä.
- Mä olen Moilasen Maria, muistatko sä? Joonaksen sisko? Te asuitten meiän naapurissa, kun me oltiin sellasia
polvenkorkusia ja me leikitiin aina yhdessä... Niin ja sä ja Joonas olitte jalkkiskavereita joskus, muistatko?
Voi Luoja, Moilasen Maria ja Joonas... Olishan mun pitäny muistaa!
- Siis... toki mä muistan, nyt kun sanoit! Kyllä mä Joonaksen muistin, mutten sua... Oon katellu sua aina koulussa
vähän ja ajatellu, että oot tosi tutun näköinen kimma. Mutta en mä tajunnu, että se olisit sä..., mä sopersin ja
olin kuin sulaa vahaa. Me oltiin leikitty yhdessä pentuina! Mä ja mun unelmieni tyttö oltiin leikitty yhdessä!
- Ihanks totta? Mäkin oon hieman katellu sua ja ajatellu, että tosi tutulta vaikutat. Sit kattelin jotain vanhoja
valokuvia, missä sä olit yhdessä Joonaksen kanssa ja... BINGO! Mä sit toki kysyin Joonakselta, että oot sä Se
Yks, ja se sit kerto kaikkee, että olitte pelannu yhdessä futista ja niin edespäin.
Ja niin me juteltiin siinä hetki, ei mitään syvällistä vaan kaikkee ihan yleistä perheistämme ja koulusta. Musta oli
tosi mukava ja helppo jutella sen kanssa... Aivan liian pian Maria kuitenkin vilkas kelloaan ja ilmoitti, että sen
pitäis lähtee.
- Tuota... musta olis kyl tosi kiva vaihtaa numeroita sun kans! sain vihdoin sanotuksi.
- Jep, olis tosi kiva jutella toistekin Maria sanoi ja kaivoi kännykän taskustaan.
Marian lähdettyä ja tartuin suurella tarmolla kirjoihin. No ei, väärin. Marian lähdettyä ja jätin kirjat sikseen ja
leijailin kotiin monta senttiä maanpinnan yläpuolella. Mulla oli niin hyvä ja kevyt ja olo ja mä kaiversin meidän
nimet oitis yhteen viattomaan koivuun. Vielä vaan pitäis saada rohkeutta kertoa tunteistani sille unelmieni
tytölle, niin kaikki olis hyvin. Ihan mukavasti oli alkanut kyllä...

MARIA
Mulla oli yhtäaikaa hölmistynyt ja ihana olo, kun mä tulin kotiin. Mä olin jutellu sille, mä olin jutellu sille, ja ennen
kaikkea; se oli jutellu mulle! Mä olin ja mulla oli syytä olla tyytyväinen itseeni, mutta... mitäköhän Riku ajatteli
musta?! Miten mä saisin kerrottua tunteistani sille?! Ainakin se oli jutellu mulle ja vaikuttanu ihan
kiinnostuneelta. Kyllä kai tää tästä...
Minna ja Laura, mun bestikset, ei ollu oikeen uskonu, kun mä olin selittäny asiaa niille. Minna vielä evästi mua,
että Rikulla oli tapana vaihdella tyttöjä kuin sukkia... Okei, mä myönnän, että ne kylvi muhun hieman epäuskoa.
Ja mä myönnän, että mua alkoi jo hieman epäilyttää, jaksoiko se todellakaan katsella tällaista mun näköistä
tavallista tallaajaa. Olin lyhyt, mielestäni pyöreän puoleinen, rillipää ja mulla oli puolipitkät tummanruskeat
hiukset. Meikkiä mä käytin, mutta ihan kohtuudella ja saatoin jopa joskus olla ilman, että se olisi ollut mulle
mikään maailmanloppu. Mielestäni en ollut kovinkaan kummoisen näköinen, ja ne muijat, joiden kanssa Riku
kuulemma sekoili, oli taatusti oikeita kaunottaria...
Kuitenkin me aina koulussa tavatessamme alettiin moikkailla toisillemme. Ja aina, kun mä näin sen, mä leijuin
jossain maanpinnan yläpuolella. Se oli niiiin ihana! Me myös tekstailtiin aina välillä toisillemme, mutta ei mitään
sen syvempää. Joonas oli taas alkanu hengailla Rikun kanssa ja se aina joskus kiusotteli mua Rikusta. Mä pohdin,
tiesiköhän se jotain meistä?
Yks ilta Joonas kuitenkin sanoi mulle, että enkö mä todella huomannut, kuinka rakastunut Riku muhun oli. Aivan
kuin mä nyt sitä en huomannut olisi, mutta kuitenkin, olihan se iloinen yllätys oikein kuulla se. Joten niinpä me,
mä ja Riku siis, sovittiin perjantai-illaksi treffit Coffee Houseen kello 19. Sitten meiän pitäskin jutella oikein
kunnolla siitä, missä mennään...

RIKU
Mä olin alkanu hengata Joonaksen kanssa, mutta Marian kanssa me vaan moikkailtiin. Vaikka Joonas mukava
tyyppi olikin, musta sen olisi pitänyt mennä aivan toisin päin. Mulla ja Joonaksella oli kuitenkin ihan hyvät välit,
ja kun Joonas yks ilta kertoi mulle omista rakkaushuolistaan, onnistuin mäkin avautumaan sille ja kertomaan,
kuinka rakastunut mä olin Mariaan. Ja Joonaskin kertoi, että Mariakin taisi olla musta kiinnostunut, kun se
ainakin aina söpösti punastui, kun musta oli kyse. Aivan kuin mä nyt sitä en itse olikaan huomannut... Mutta
kuitenkin, koska me molemmat tahdottiin tietää, missä mentiin, me päätettiin sopia treffit Coffee Houseen
perjantai-illaks kello 19. Mä halusin puhua asia halki ja tietää, missä mennään.
Arvata saattaa, että mä valmistauduin perjantai-iltaan suurella huolellisuudella. Mä kävin suihkussa, pesin
hiukset ja harjasin huolella hampaani ja katsoin, että vaatteetkin olivat siistit ja sopivat kokonaisuuteen.
Katselin vielä itseäni eteisen isosta peilistä. Mua katseli Riku Koivisto, kohta 17v., jolla on hieman pystyt
tummat hiukset, hieman lihaksia vuosien urheiluharrastusten jäljiltä, tummansininen paita ja harmaat, hieman
lököttävät housut. Joko neitin Moilanen pitäisi tästä tai sitten ei. Toivoin parasta.
Maria oli myös pynttäytynyt parhaansa mukaan, ja upealta se näyttikin: hiukset oli kahdella letillä ja se oli
meikannu hyvin ja huolellisesti, sillä oli beige kevättakki ja tiukat farkut ja se oli kerrassaan _upea_. Mun
unelmieni tyttö...
Maria siemaili dieetti-cokistaan ja mä kerroin sille, että syksystä alkaen, puoli vuotta, mä olin katellu sitä. Mä
kerroin, kuinka rakastunu mä sen puoli vuotta olin ollut ja kuinka iloinen mä olin ollu, kun se oli tullu juttelemaan
mulle. Maria hymyili mulle ja kertoi, kuinka sekin oli katellu mua puoli vuotta ja kuinka rakastunut sekin oli ja
kuinka iloinen se oli ollut, kun mä olin vastaillut sille, kun se tuli mulle juttelemaan. Mutta sitten sen kauniille
kasvoille ilmestyi varjo.
- Riku... me molemmat tunnetaan toisiamme kohtaan jotain, mitä kaikkien välillä ei ole, mutta... Mutta mä
tiedän sun maineesi. Mä tiedän, että sä olet varsinainen naistenmies - ja tiedätkö sä mitä? Mä en
yksinkertaisesti voi seurustella sellaisen kanssa, joka muhinoi muiden tyttöjen kanssa. Mä en yksinkertaisesti
voi. Mä haluan sellaisen poikaystävän, johon mä voin luottaa täydellisesti.
Mä katselin pöydän pintaa nolona. Se oli kovaa puhetta, mä myönsin. Toki mä rakastin Mariaa, mutta... miksi se
oli sittenkin niin vaikeaa?
- Voi, Riku..., Maria sanoi ja laittoi kätensä mun käteni päälle. Sen käsi tuntui lämpimältä ja pehmeältä.
- Sitä paitsi, mä en edes juurikaan tunne sua. Mä en tahdo kiirehtiä mitään, sen ääni kaikui mun korviini.
- Höpsö, älä siinä mökötä! Maria sanoi ja tökkäsi mua vatsaan.
- En mä vaan voi sille mitään, että mä juuri nyt en pysty luottamaan suhun. Mä en vaan pysty! se jatkoi.
- Maria... kun mulla on sut, mulla ei ole mitään syytä sekoilla kenenkään kanssa, mä sanoin ja vihdoin uskalsin
katsoa Mariaa silmiin. Sen silmät oli vihreät ja niin kauniit... Ja Maria puhui. Maria sanoi, että se rakasti mua ja
että se halusi seurustella mun kanssa, mutta se halusi edetä hitaasti ja olla varma, että me varmasti sovittiin
toisillemme. Maria sanoi, että se halusi ensin tutustua muhun eikä kiirehtiä mihinkään. Ja jos Maria seurustelisi,
se ei haluaisi sen olevan mitään viikon kestävää kivaa, vaan todella pitkäaikaista.
Maria puhui mulle toiveistaan ja haaveistaan, ja sen ääni kantautu tasaisena jostain mun korviini. Taustalla
kuului Juha Tapio laulavan "Kauneutes sun kertoisin, ja luvan jos saisin, sun kyynelees kuivaisin, varoen
koskettaisin. Pystyyn sut taas nostaisin, varoen koskettaisin, niin kauan sua odotin...". Mä katsoin alas enkä
mä voinut sille mitään, että mä itkin. Minä, Riku Antti Petteri Koivisto, kova jätkä, joka ei itke, vaikka mikä
olisi, itkin tässä kuin mikäkin idiootti muijan edessä ja lähes ilman syytä. Kyllä mua nolotti.
- Voi Riku..., mä kuulin Marian sanovan ja me noustiin ylös. Maria kietoi kätensä mun ympärilleni ja mä sen. Me
käveltiin ulos ja pysähdyttiin yhden katulampun alle. Vaikka oli kevätilta, oli pimeää jo, ja mulla oli
uskomattoman ihana fiilis. Sittenkin, vaikka mua itketti ja nolotti ja vaikka mitä. Maria ojensi mulle nenäliinan
ja mä mutisin jotain kiitoksen tapaista.
- Sä oot ihana, kun mä itket, Maria sanoi ja halasi mua lujaa.
- Mä rakastan sua, Riku.
- Mäkin sua, Maria, mä vastasin ja kuin itsestään meidän huulet hakeutui vasten toisiaan.
- Haluatko sä vieläkin edetä hitaasti? mä kysyi.
- Kyllä, kyllä mä haluan. Sopiihan sen sulle?
- Hyvää kannattaa odottaa..., mä mutisin.

MARIA
Kun mä lauantai-aamuna heräsin, oli mulla hieman outo ja epätodellinen olo. Olinko mä loukannut Rikua jotenkin?
No joo, varmasti olin. Mutta mä vaan olin sanonut asiat niin kuin mä ne nyt koin. Mä tiesin Rikun maineen, enkä
mä oikein pystyny luottamaan siihen. Lisäks mun periaatteisiin kuului, että jos mä seurustelisin jonkun kanssa,
mä myös ainakin halusin jakaa tulevaisuuteni sen kanssa. Sille, että sukset joskus menisi ristiin, ei voisi mitään.
Mutta... Mä en oikestaan sitten edes tuntenu Rikua. Toki mä siitä välitin, mutta mä halusin oppia tuntemaan
enemmän ensin ja sitten vasta seurustella. Mä en ollu koskaan tajunnu niitä ihmisiä, jotka tosta vaan bongas
jonkun tyypin ja heti välittömästi alko "oleen yhdessä". Usein ne sellaset jutut sitten pian loppuikin... Musta
tuntu, että se, mitä mun ja Rikun välillä oli, oli jotain niin paljon enemmän, ettei sitä kannattanut heittää
menemään tosta noin vain. Vaikka mä en ollutkaan niin varma, etten mä sitä juuri olisi mennyt pilaamaan... No,
jos Riku ei jaksais, niin sitten se ei olisi mun arvoiseni, ja piste.
Musta oli ollu aika jännää, miten Riku oli itkeny sillon edellisenä iltana kuin pikkuvauva. Vaikka mulla olikin kolme
veljeä, en koskaan ollut nähnyt, että joku olis itkeny niin. Itseasiassa se oli kyllä ollut aika suloista...
Aikaa kului, ja mä ja Riku tapailtiin aina joskus. Me lähinnä juteltiin kaikkea yleistä, meidän suhdetta ei
kauheesti ruodittu. Musta oli kyllä tosi kiva jutella Rikun kanssa. Meillä oli aina kauheesti puhuttavaa ja kauheen
kivaa yhdessä ja huomattiin, että meillä esim. oli aivan samanlainen musiikkimaku. Me molemmat kutienkin
tiedettiin, ettei mä näin voitais kauaa jatkaa. Me... me molemmat kuitenkin haluttiin jotain enemmän.

RIKU
Oli kulunu jo aikaa suhteellisen kauan ja musta tuntui, ettei mä ja Maria edetty juuri ollenkaan. Mä jo odotin,
että Maria lakkais jo odottamasta, että me tunnettais toisemme tarpeeksi hyvin... Me usein kuitenkin juteltiin
niitä näitä. Mä huomasin, että me tultiin hyvin toimeen keskenämme. Puheenaiheet ei meillä koskaan loppunu
kesken ja meillä oli melko samanlainen huumorintaju. Mun tunteet Mariaa kohtaan vaan syveni syvenemistään.
Se oli niin IHANA, että... vaikka mulla oli lyhyen elämäni aikana ollut monia muijia, mä saatoin sanoa, että mä en
koskaan ollut rakastanut ketään niin kuin Mariaa. En mä itseasiassa tiedä, olinko mä edes koskaan ollut
rakastunut - ehkä ne oli ollu vaan sellasia pika-ihastuksia, jotka sitten meni ohi niin nopeesti kuin oli
alkaneetkin. Mutta Maria oli ollut mun romanttisten tunteideni kohde jo miltei vuoden.
Oli viimeiset viikot ennen kesälomaa ja me istuttiin meillä perjantai-iltaa. Ei oltu taaskaan oikeen pitkään aikaan
oltu yhdessä.
- Maria, joko sä pystyt luottamaan muhun? mä rohkenin kysyä, kun me katseltiin tv:tä.
- Hmm... kyllä kai mun sitten pitäis..., se mutisi.
- En mä oikeesti tarvii mitään muita, kun mulla on sut, mä sanoin ja kiedoin käteni sen ympärille. Se näytti niin
pieneltä ja söpöltä!
- Hmm..., Maria hymisi ja painoi päänsä mun olkapäätä vasten.
- Monen kanssa sä olet muuten ollut yhdessä? se kysyi.
- Nooh, en kyllä koskaan kenenkään kanssa kahta kuukautta pidempää. Ne on kaikki peruskouluajoilta, Emmi,
Niina, Ansku...
- Eii, kun siis mä tarkoitan, että sillain... niin kun sägyssä.
- Jaa, että sillai... en mä edes muista, monen, kännit, you know... Varmaan sitten jotain 5.
- Jaahas, Maria sanoi ja sen ilme synkkeni.
- Voi höpsö, viimeeks joskus syksyllä, siitä on jo aikaa, mä sanoin ja mun huulet kosketti Marian otsaa.
- Mä rakastan sua, mä kuiskasin sen korvaan ja Maria kömpi mun syliini. Mä puristin sen lujaa itseäni ja en
tiedä, mikä muhun meni, mutta mä tungin käteni sen paidan alle. Se oli vikatikki, se oli täydellinen vikatikki.
Maria läimäs mua poskelle ja nousi ylös. Mä katselin hölmistyneenä, kun se veti takin ylleen, otti repun
kainaloonsa, laittoi kegät jalkaansa ja juoksi pois. Mä en saanu suustani muuta kuin sanottua sen
nimen, "Maria", niin hölmistynyt mä olin. Kun se oli juossu pois, mä hakkasin mun päätäni seinään. Voi hemmetti,
mä kirosin. Mikä sitä vaivasi?! Eikö se tajunnut, että mehän oltiin suorastaan luodut toisillemme? Tai sitten ei...

RIKU
Oli kulunu jo aikaa suhteellisen kauan ja musta tuntui, ettei mä ja Maria edetty juuri ollenkaan. Mä jo odotin,
että Maria lakkais jo odottamasta, että me tunnettais toisemme tarpeeksi hyvin... Me usein kuitenkin juteltiin
niitä näitä. Mä huomasin, että me tultiin hyvin toimeen keskenämme. Puheenaiheet ei meillä koskaan loppunu
kesken ja meillä oli melko samanlainen huumorintaju. Mun tunteet Mariaa kohtaan vaan syveni syvenemistään.
Se oli niin IHANA, että... vaikka mulla oli lyhyen elämäni aikana ollut monia muijia, mä saatoin sanoa, että mä en
koskaan ollut rakastanut ketään niin kuin Mariaa. En mä itseasiassa tiedä, olinko mä edes koskaan ollut
rakastunut - ehkä ne oli ollu vaan sellasia pika-ihastuksia, jotka sitten meni ohi niin nopeesti kuin oli
alkaneetkin. Mutta Maria oli ollut mun romanttisten tunteideni kohde jo miltei vuoden.
Oli viimeiset viikot ennen kesälomaa ja me istuttiin meillä perjantai-iltaa. Ei oltu taaskaan oikeen pitkään aikaan
oltu yhdessä.
- Maria, joko sä pystyt luottamaan muhun? mä rohkenin kysyä, kun me katseltiin tv:tä.
- Hmm... kyllä kai mun sitten pitäis..., se mutisi.
- En mä oikeesti tarvii mitään muita, kun mulla on sut, mä sanoin ja kiedoin käteni sen ympärille. Se näytti niin
pieneltä ja söpöltä!
- Hmm..., Maria hymisi ja painoi päänsä mun olkapäätä vasten.
- Monen kanssa sä olet muuten ollut yhdessä? se kysyi.
- Nooh, en kyllä koskaan kenenkään kanssa kahta kuukautta pidempää. Ne on kaikki peruskouluajoilta, Emmi,
Niina, Ansku...
- Eii, kun siis mä tarkoitan, että sillain... niin kun sägyssä.
- Jaa, että sillai... en mä edes muista, monen, kännit, you know... Varmaan sitten jotain 5.
- Jaahas, Maria sanoi ja sen ilme synkkeni.
- Voi höpsö, viimeeks joskus syksyllä, siitä on jo aikaa, mä sanoin ja mun huulet kosketti Marian otsaa.
- Mä rakastan sua, mä kuiskasin sen korvaan ja Maria kömpi mun syliini. Mä puristin sen lujaa itseäni ja en
tiedä, mikä muhun meni, mutta mä tungin käteni sen paidan alle. Se oli vikatikki, se oli täydellinen vikatikki.
Maria läimäs mua poskelle ja nousi ylös. Mä katselin hölmistyneenä, kun se veti takin ylleen, otti repun
kainaloonsa, laittoi kegät jalkaansa ja juoksi pois. Mä en saanu suustani muuta kuin sanottua sen
nimen, "Maria", niin hölmistynyt mä olin. Kun se oli juossu pois, mä hakkasin mun päätäni seinään. Voi hemmetti,
mä kirosin. Mikä sitä vaivasi?! Eikö se tajunnut, että mehän oltiin suorastaan luodut toisillemme? Tai sitten ei...

MARIA
Mä en voinut sille mitään, että mua todella ärsytti Rikun käytös. Oikeastaan mä en osannut itsekään sanoa,
miksi. Mun ei olis pitänyt kysellä siltä mitään, mun ei olis pitäny... Mutta ei auttanu enää itku markkinoilla. Mua
vaan oli alkanu ihan älyttömästi ahdistamaan se, kun se selitti niistä sen ex-muijista.Okei, pitikö mun sitten
muka kysellä... Aargh, että oli vaikeeta.
Ja sitten... Riku oli tunkenu kätensä mun paitani alle. Mä arvasin, mitä sillä oli mielessä. Ja sitä mä en halunnut.
Mä olin läimässy sitä ja juossut pois. Ja koko matkan mä itkin ja mietin, että miksi. Mä tunsin oloni niin hölmöksi
ja tyhmäksi. Mä en tiedä, mikä muhun oli mennyt, mutta loppujen lopuksi sen kädet vaan olivat olleet liikaa. Mä
en halunnut olla Rikun kanssa "silleen" vielä. Ehkä mun olisi vain pitänyt puhua sille ja kertoa, miten asiat koin.
Mutta jotenkin vain kissa vei mun kieleni ja muhun iski kauhea pakokauhu.
Mutta ehkä peli ei vielä olis menetetty... pitäis vaan puhua asiat halki Rikun kanssa, jos se enää mun kanssa
mitään puhumaan suostuis.

RIKU
Mun kädet tärisi, kun mä painoin Marian kodin ovikelloa. Mä toivoin, että se ymmärtäisi. Mä toivoin, että se
antaisi anteeksi. Ja ennen kaikkea mä toivoin, että taas huolisi mut.
Sekunnit tuntuivat minuuteilta, kun mä kuuntelin sisältä kantautuvaa askelten kopinaa, joka kertoi, että joku
oli tulossa.
- Ai, sä, Maria sanoi avattuaan oven.
- Tule vain sisään. Kiva, että sä tulit, se sanoi ja hymyili sitä ihanaa hymyä, joka aina sai mut polvilleen.
- Tota... mä taidan olla anteekspyynnön velkaa..., mä mutisin ja ojensin Marialle ruusun.
- Voi, sä olet ihana! Mutta anteeksipyynnön olen mäkin velkaa, Maria sanoi ja halasi mua lujaa.
Me istuttiin Marian huoneessa ja juteltiin - yllätys, yllätys - meistä.
- Mä olen todella pahoillani, että mä lähentelin sua sillä tavalla... musta vain tuntui, että säkin olisit halunnut
sitä. En mä voinut aavistaa...
- Riku, aivan yhtä paljon on mullakin syytä pyytää anteeks. Mä olen ollut tosi inhottava sua kohtaan, Maria
sanoi mulle.
- Idiootteja ollaan molemmat, mä hymähdin.
- Ei mutta mä olen suhtautunut suhun tosi negatiivisesti viime aikoina. Ei, mä rakastan kyllä sua silti, mutta...
no, en vaan osaa selittää, vaikeeta. Jotenkin... ehkä mulla on sitoutumiskammo tai vastaavaa, Maria hymähti.
- Mitä, negatiivisesti?! Mutta...
- Äh, älä nyt käsitä väärin. Kaikki sun juttus niistä toisista muijista vaan vähän... nooh, sanotaanko nyt, että
inhotti mua.
Voi Maria, en mä sitä sille halunnut... Mutta minkä mä menneisyydelleni mahdoin?! Parempi mun kai rehellinen oli
olla.
- Kun mulla on sut, mä en tarvii ketään muita, uskotko? Exät on exiä, enkä mä koskaan ole rakastanut ketään
niin kuin sua. Itseasiassa en mä koskaan ketään muuta ole tainnut rakastaakaan... Suhun oon kaikista
vastoinkäymisistä huolimatta ollu aika kuumana jo miltei vuoden, joten kai se aina rakkautta on?
Maria hymyili mulle ihanaa hymyää, katsoi suoraan silmiin ja sanoi sitten sen, jota mä jo kauan olin odottanut:
- Riku... Kun meidän välíllä tosiaan on jotain erityistä, niin pitäisit sä pahaksesi, jos... jos me... jos me alettais
ihan virallisesti ja vakavasti seurustella?
- Kulta, en tietenkään, sitähän mä jo olenkin pitkään odottanut! Mutta lupaa mulle yks asia: jos sua joku juttu
mussa ärsyttää, sä sanot sen suoraan etkä vain vihjaile mitään. Okei?
- Kyllä rakas, mä lupaan. Mutta lupaa säkin, ettei sulla ole ketään muita tyttöjä, Maria sanoi ja me hierottiin
neniämme vastakkain kuin mitkäkin eskimot.
- Kyllä, mä lupaan! sanoin ja tunsin itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi. Mulla oli sylissäni maailman ihanin
tyttöystävä, oli kesä ja elämä hymyili. Mä tiesin, ettei tulevaisuus ongelmitta sujuisi, mutta sitä mä en halunnut
juuri nyt miettiä. Mun mielessäni soivat laulun sanat: "Vuodet vieriä saa, toiveena mulla on jokainen niistä
vierelläs taivaltaa, sinut nähdä kun saan ja nähdyksi tulla, kaksi pelkonsa voittaa..." ja se olikin tällä hetkellä
mun hartain toiveeni.

MARIA:
Aikaa on kulunut jo yli 5 vuotta siitä kesäkuisesta illasta, jolloin mä ja Riku sovittiin, että me aletaan
seurustella. Sen jälkeen on meille molemmille tapahtunu monenmoista, meidän suhde on ollu tosi kovalla
koetuksella joskus, mutta kuitenkin me ollaan pysytty yhdessä. Meillä on ollut helppoa, meillä on ollut vaikeaa,
mutta kaikesta huolimatta me ollaan rakastettu toisiamme ja oltu siten onnellisia.
Se vahva tunne, joka syttyi koulun ruokalassa silloin joskus kauan sitten, on edelleen voimassa. Mä tiedän, että
mä olen vielä todella nuori ja niin on Rikukin, mutta mä melkein rohkenisin sanoa, että me ollaan luodut
toisillemme.
Kun mä katselen sormusta mun nimettömässäni, mä olen todella onnellinen, että saan rakentaa mun elämääni
yhdessä Rikun kanssa. Nykyisin mä voin aivan 100-prosenttisesti luottaa Rikuun. Ei me kummatkaan niin
sinisilmäisiä olla, että luultais tulevaisuuden helppoa olevan - eihän meidän menneisyyskään ole ollut, mutta me
tiedetään, että yhdessä me uskalletaan ja voidaan voittaa kaikki vaikeudet, niin kuin me tähänkin asti.
"Vuodet vieriä saa, toiveena mulla on jokainen niistä vierelläs taivaltaa..." Riku, mä rakastan sua! Ja mä tiedän,
että se tunne on molemmanpuolinen. Mä olen niin onnellinen, että mä olen löytänyt mun vierelleni sellaisen ihanan
ihmisen kuin Riku, mä olen siitä niin onnellinen.

- THE END -

-----

Toivottavasti laitoin noi jutut ihan oikeessa järjestyksessä... Mutta lukeaa ja kertokaan kommenttinne! :)

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä