2007 syksyllä tapasin hieman itseäni vanhemman naisen, johon tulisesti rakastuin. Yli 30 vuotta kestäneen elämäni aikana, ensimmäistä kertaa tunsin rakkauden!!! Olin sen aiemmin sanonut myös pitkäaikaiselle avovaimollenikin, mutta näin en ollut koskaan tuntenut. Vasta silloin tajusin mitä on rakkaus ja mitä on kun rakastaa...mitä tekisi toisen hyväksi tai hänen eteensä. Tunne meillä oli molemminpuolinen ja puhuimmekin että kumpikaan ei ole näin tuntenut. Monesti on joku sanonut leffassa tms. että välillä on sähköä...olen miettinyt että se on jotain pientä, mutta kun on sitä sähköä niin se on sanoin kuvaamatonta.
Lopetimme kuitenkin suhteemme, kun hän valitsi pitkäaikaisen perheensä. Sanoin hänelle että yrittää miehensä kanssa vielä uudestaan ja kokeilee pitää perheen kasassa...tiedän että mikään ei ole pahemppa kuin perheen rikkoontuminen. Itsekkin jouduin kokemaan sen lapsena. Itkimme kumpikin tätä päätöstä...meidän oli todella vaikea päästää toisistamme irti. Päätimme lopuksi kerrasta että emme ota toisiimme enään yhteyttä, että he onnistuisivat...sekin ratkesi pari kertaa ja periaatteessa tiesimme että me kuulumme yhteen. Lopuksi onnistuimme kun poistin minun numeroni hänen puhelimestaan ja hänen numeron minun puhelimesta. Poistimme toistemme s-postit ja kaikki mitä toisesta oli olemassa. Tämä meidän oli pakko tehdä, vaikka se niin sattuikin. Itse säästin muutaman s-postin salakavalasti ja luin niitä pitkänaikaa...kauan ja kauan kuukausia odotin jos häneltä vielä edes s-postia tulisi. Mutta ei...enkä itsekkään laittanut, koska en halunnut enää olla edessä. Sain tuntea sen rakkauden ja tiesimme että me olemme kuin toisillemme tehty. Mutta oli pakko irroittaa että hän saa selvitettyä asiansa. Minun jokin samoihin aikoihin loppunut avoliittoni kävi nopeammin, koska tiesin että siinä ei ollut enää toivoa ja ensisen avovaimoni kanssa syntynyt lapsi eläisi ehjemmän elämän, jos ei riidellä päivittäin. Ja näin on käynytkin...
tapasin uuden 2008 uuden tytön, jonka kanssa olen tälläkin hetkellä. Taas tunnen syvää tunnetta häneen, mutta en samanlaista. Olen sanonut häntä rakastavani, ja uskon että se rakkautta on.
Tässä pari päivää sitten purin s-postia. En ollut melkein viikkoon päässyt katsomaan kun on töissä ollut kiirettä. Huomasin että häneltä oli tullut viesti ilman otsikkoa...en avannut sitä vaan suljin hätääntyneenä postini. Seuraavana päivänä sen luin... siinä luki että: "mun on ikävä sua"
Viimeisestä yhteydenotostamme on aikaa vuosi ja 10 kk.
En tiedä mitä ajatella...mun sydän alkoi takomaan tuhatta rinnassa jo nyt paripäivää
ja on outo olo. Laitoin vastauksen hänelle...ihan tavallisen, että miten heillä menee.
Ja toivoin että hyvin, koska haluan hänelle vain parasta ja vain mitä hän haluaa.
Toisaalta en tiedä mitä hän haluaa nyt ja odotan vastausta häneltä...enkä tiedä mitä teen, jos hän haluaisi esimerkiksi nähdä. Itkin jo nyt tässä kirjoittaessani...saati sitten jos hänet näkisin. En tosiaan tiedä mitä pitäisi ajatella...tiedän jos pitäisi ajatella sydämmellä ja tiedän mitä jos pitäisi ajatella järjellä.
Olen hänen vuoksi jo niin paljon itkenyt.
Hän kyllä satuttikin minua kovasti, kun olimme yhdessä hän oli intiimisti ex-miehensä kanssa. Mutta mitä arvostan hänessä...hän sen minulle kertoi kyllä heti...mitään ei toisiltamme salattu. Ja se teki tästä oikeastaan niin täydellisen suhteen häneen...luottamus oli tämän jälkeen kova. Hänellä oli syynsä tekoonsa ja ne hyväksyin ja ymmärsin.
Ajatukseni menevät kokoajan oravanpyörää ja kun mietin asioita, niin en pysty vaan ne "kiertää" kokoajan.
Lopetimme kuitenkin suhteemme, kun hän valitsi pitkäaikaisen perheensä. Sanoin hänelle että yrittää miehensä kanssa vielä uudestaan ja kokeilee pitää perheen kasassa...tiedän että mikään ei ole pahemppa kuin perheen rikkoontuminen. Itsekkin jouduin kokemaan sen lapsena. Itkimme kumpikin tätä päätöstä...meidän oli todella vaikea päästää toisistamme irti. Päätimme lopuksi kerrasta että emme ota toisiimme enään yhteyttä, että he onnistuisivat...sekin ratkesi pari kertaa ja periaatteessa tiesimme että me kuulumme yhteen. Lopuksi onnistuimme kun poistin minun numeroni hänen puhelimestaan ja hänen numeron minun puhelimesta. Poistimme toistemme s-postit ja kaikki mitä toisesta oli olemassa. Tämä meidän oli pakko tehdä, vaikka se niin sattuikin. Itse säästin muutaman s-postin salakavalasti ja luin niitä pitkänaikaa...kauan ja kauan kuukausia odotin jos häneltä vielä edes s-postia tulisi. Mutta ei...enkä itsekkään laittanut, koska en halunnut enää olla edessä. Sain tuntea sen rakkauden ja tiesimme että me olemme kuin toisillemme tehty. Mutta oli pakko irroittaa että hän saa selvitettyä asiansa. Minun jokin samoihin aikoihin loppunut avoliittoni kävi nopeammin, koska tiesin että siinä ei ollut enää toivoa ja ensisen avovaimoni kanssa syntynyt lapsi eläisi ehjemmän elämän, jos ei riidellä päivittäin. Ja näin on käynytkin...
tapasin uuden 2008 uuden tytön, jonka kanssa olen tälläkin hetkellä. Taas tunnen syvää tunnetta häneen, mutta en samanlaista. Olen sanonut häntä rakastavani, ja uskon että se rakkautta on.
Tässä pari päivää sitten purin s-postia. En ollut melkein viikkoon päässyt katsomaan kun on töissä ollut kiirettä. Huomasin että häneltä oli tullut viesti ilman otsikkoa...en avannut sitä vaan suljin hätääntyneenä postini. Seuraavana päivänä sen luin... siinä luki että: "mun on ikävä sua"
Viimeisestä yhteydenotostamme on aikaa vuosi ja 10 kk.
En tiedä mitä ajatella...mun sydän alkoi takomaan tuhatta rinnassa jo nyt paripäivää
ja on outo olo. Laitoin vastauksen hänelle...ihan tavallisen, että miten heillä menee.
Ja toivoin että hyvin, koska haluan hänelle vain parasta ja vain mitä hän haluaa.
Toisaalta en tiedä mitä hän haluaa nyt ja odotan vastausta häneltä...enkä tiedä mitä teen, jos hän haluaisi esimerkiksi nähdä. Itkin jo nyt tässä kirjoittaessani...saati sitten jos hänet näkisin. En tosiaan tiedä mitä pitäisi ajatella...tiedän jos pitäisi ajatella sydämmellä ja tiedän mitä jos pitäisi ajatella järjellä.
Olen hänen vuoksi jo niin paljon itkenyt.
Hän kyllä satuttikin minua kovasti, kun olimme yhdessä hän oli intiimisti ex-miehensä kanssa. Mutta mitä arvostan hänessä...hän sen minulle kertoi kyllä heti...mitään ei toisiltamme salattu. Ja se teki tästä oikeastaan niin täydellisen suhteen häneen...luottamus oli tämän jälkeen kova. Hänellä oli syynsä tekoonsa ja ne hyväksyin ja ymmärsin.
Ajatukseni menevät kokoajan oravanpyörää ja kun mietin asioita, niin en pysty vaan ne "kiertää" kokoajan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.