Kolmas talo vasemmalta
Pari potkua vielä! Mää näytän niille et osaan pelata. Saan sen ihan just ja sit vaan maalille.
-Mikko, pää ylös! Kuinka monta kertaa sulle täytyy sanoo tästä?
-Pidä sää koutsi turpas kii!
Mikko yski ja palaili pikkuhiljaa tajuihinsa. Hänen kypäränsä ja kahtia haljennut mailansa olivat liukuneet vaihtoaition ovelle, ja parikymmentä huolestunutta naamaa olivat kumartuneina kaukalon kulmaukseen. Muut naureskelivat toisella puolella kenttää ja taputtelivat numeroa 23 selkään. Numero 23, Timo Mäkelä, oli roteva ja pitkä Ilveksen oikea laitapakki ja hänellä oli liehuva takatukka. Yleensä häntä kutsuttiin lempinimellä "Mörssäri", osittain ruumiirakenteensa vuoksi ja osittain siksi, että hän oli tunnettu vastustajien telomisesta.
Jotakin lämmintä ja tahmeaa oli virrannut jäälle lammikoksi asti. Se oli tarttunut Mikon hiuksiin ja tukki molemmat sieraimet niin, että hänen oli vaikea hengittää. Tuntui kuin koko ruumis olisi ollut tulessa. Päässä jyskytti ja jokainen hengenveto sattui edellistä enemmän. Kaikista pahinta oli kuitenkin niskan sietämätön, piatävä kipu. Aina kun Mikko yritti liikuttaa päätään, oli kuin suolainen puukko olisi viiltänyt syvän haavan niskalihaksiin.
-M-mitä tapahtu? Mikko kysyi vapisevalla äänellä tunnustellen varovasti murtunutta nenäänsä.
-Sää saatanan kakara laskit pääs, vaikka nimenomaan sanoin et pidät sen ylhäällä. Nyt mun täytyy viedä sut jonnekin helvetin sairaalaan. Arvaa kiinnostaisko? Pekka Nieminen, Tapparan B-junioreiden päävalmentaja äyskähti syljen saattamana, kuin lisätäkseen sanojen halveksuvaa sävyä.
Mikko vihasi Pekkaa. Tämä aina karjui ja nöyryytti häntä. Pekalla oli valtava kaljamaha ja hän haisi ammoniakille, mutta kukaan ei uskaltanut mainita sitä hänen ollessa lähistöllä.
-Haista paska, homo! Mikko ärjäisi ja heitti hanskat Pekan naamalle. Hän ryntäsi kentältä pukuhuoneeseen ja suoraan hallilta ulos pistävästä kivusta huolimatta. Matkalla hän paiskasi oven kiinni niin, että sen lasi särkyi satoihin pieniin siruihin, mutta hän ei edes kääntynyt vaan ryntäsi kadulle sylkien veren ja oksennuksen sekoitusta.
Mikon hiki jäädytti hänen hiuksensa minuuteissa kiinni toisiinsa. Maassa oli melkein puoli metriä lunta, eikä hänellä ollut kuin sukat jaloissaan, mutta hän ei välittänyt. Häntä ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Hän oli lopen kyllästynyt ilkkuviin huutoihin ja sääliviin katseisiin, joita joutui vastaanottamaan valmentajilta ja joukketovereilta. Kyllä hän tiesi olevansa huonompi jääkiekon pelaaja kuin melkein kaikki muut, mutta ei se oikeuttanut niitä muita haukkumaan häntä homoksi tai runkkariksi.
Mikko käveli pitkin askelin ja yhä raivosta kihisten omakotitalojen reunustamaa Jousikatua, jäähallista pois päin. Kesken kaiken hän muisti hänen valmentajansa Pekan asuvan tällä kadulla. Inhon väreet nousivat hänen selkäpiitään pitkin kun hän vain ajattelikin tätä ja tämän lapsia.
Kolmas talo vasemmalta. Kolmas talo! Saatana mää kostan sille helvetin kaljaperseelle.
Pekan kivitalo oli hyvin vanha ja ränsistynyt. Pihatiellä oli kymmeniä lohjenneita tiilenpalasia ja sitä reunusti pöhöttynyt orapihlaja-aita. Autotallin edessä oli pahvilaatikko- ja vessapaperirullavuoret ja postilaatikko pysyi paikallaan vahvalla kerroksella ilmastointiteippiä. Näytti siltä, kuin siellä ei olisi asuttu kymmeniin vuosiin.
Talon takana oli pieni ja tiheä metsikkö, jonne Mikko hiipi niin hiljaa kun pystyi. Hän varoi jokaista askeltaan, sillä hän ei tarvinnut ylimääräistä huomiota juuri tällä hetkellä. Kello lähenteli jo puolta kymmentä ja ulkon oli pilkkosen pimeä. Oli vaikea nähdä edes puolta metriä nenäänsä pidemmälle, mutta hän pääsi talon taakse aiheuttamatta suurempaa melua.
Mikko hätkähti kuivuneen koivunoksan rasahdukseen. Se tuli jostakin läheltä, mutta Mikko ei pystynyt sanomaan tarkalleen mistä. Ääni toistui tällä kertaa huomattavasti lähempää. Mikko haistoi vahvan tupakansavun ja tunsi lämpimän hönkäyksen kasvoillaan. Vahva käsi repi häntä kaulasta ja hän nousi monta senttiä ilmaan.
-Ja mitä helvettiä sää täällä teet, saatanan sintti! möreä ääni karjui Mikon korvaan ja samassa maailma pimeni toistamiseen saman päivän aikana.
Pari potkua vielä! Mää näytän niille et osaan pelata. Saan sen ihan just ja sit vaan maalille.
-Mikko, pää ylös! Kuinka monta kertaa sulle täytyy sanoo tästä?
-Pidä sää koutsi turpas kii!
Mikko yski ja palaili pikkuhiljaa tajuihinsa. Hänen kypäränsä ja kahtia haljennut mailansa olivat liukuneet vaihtoaition ovelle, ja parikymmentä huolestunutta naamaa olivat kumartuneina kaukalon kulmaukseen. Muut naureskelivat toisella puolella kenttää ja taputtelivat numeroa 23 selkään. Numero 23, Timo Mäkelä, oli roteva ja pitkä Ilveksen oikea laitapakki ja hänellä oli liehuva takatukka. Yleensä häntä kutsuttiin lempinimellä "Mörssäri", osittain ruumiirakenteensa vuoksi ja osittain siksi, että hän oli tunnettu vastustajien telomisesta.
Jotakin lämmintä ja tahmeaa oli virrannut jäälle lammikoksi asti. Se oli tarttunut Mikon hiuksiin ja tukki molemmat sieraimet niin, että hänen oli vaikea hengittää. Tuntui kuin koko ruumis olisi ollut tulessa. Päässä jyskytti ja jokainen hengenveto sattui edellistä enemmän. Kaikista pahinta oli kuitenkin niskan sietämätön, piatävä kipu. Aina kun Mikko yritti liikuttaa päätään, oli kuin suolainen puukko olisi viiltänyt syvän haavan niskalihaksiin.
-M-mitä tapahtu? Mikko kysyi vapisevalla äänellä tunnustellen varovasti murtunutta nenäänsä.
-Sää saatanan kakara laskit pääs, vaikka nimenomaan sanoin et pidät sen ylhäällä. Nyt mun täytyy viedä sut jonnekin helvetin sairaalaan. Arvaa kiinnostaisko? Pekka Nieminen, Tapparan B-junioreiden päävalmentaja äyskähti syljen saattamana, kuin lisätäkseen sanojen halveksuvaa sävyä.
Mikko vihasi Pekkaa. Tämä aina karjui ja nöyryytti häntä. Pekalla oli valtava kaljamaha ja hän haisi ammoniakille, mutta kukaan ei uskaltanut mainita sitä hänen ollessa lähistöllä.
-Haista paska, homo! Mikko ärjäisi ja heitti hanskat Pekan naamalle. Hän ryntäsi kentältä pukuhuoneeseen ja suoraan hallilta ulos pistävästä kivusta huolimatta. Matkalla hän paiskasi oven kiinni niin, että sen lasi särkyi satoihin pieniin siruihin, mutta hän ei edes kääntynyt vaan ryntäsi kadulle sylkien veren ja oksennuksen sekoitusta.
Mikon hiki jäädytti hänen hiuksensa minuuteissa kiinni toisiinsa. Maassa oli melkein puoli metriä lunta, eikä hänellä ollut kuin sukat jaloissaan, mutta hän ei välittänyt. Häntä ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Hän oli lopen kyllästynyt ilkkuviin huutoihin ja sääliviin katseisiin, joita joutui vastaanottamaan valmentajilta ja joukketovereilta. Kyllä hän tiesi olevansa huonompi jääkiekon pelaaja kuin melkein kaikki muut, mutta ei se oikeuttanut niitä muita haukkumaan häntä homoksi tai runkkariksi.
Mikko käveli pitkin askelin ja yhä raivosta kihisten omakotitalojen reunustamaa Jousikatua, jäähallista pois päin. Kesken kaiken hän muisti hänen valmentajansa Pekan asuvan tällä kadulla. Inhon väreet nousivat hänen selkäpiitään pitkin kun hän vain ajattelikin tätä ja tämän lapsia.
Kolmas talo vasemmalta. Kolmas talo! Saatana mää kostan sille helvetin kaljaperseelle.
Pekan kivitalo oli hyvin vanha ja ränsistynyt. Pihatiellä oli kymmeniä lohjenneita tiilenpalasia ja sitä reunusti pöhöttynyt orapihlaja-aita. Autotallin edessä oli pahvilaatikko- ja vessapaperirullavuoret ja postilaatikko pysyi paikallaan vahvalla kerroksella ilmastointiteippiä. Näytti siltä, kuin siellä ei olisi asuttu kymmeniin vuosiin.
Talon takana oli pieni ja tiheä metsikkö, jonne Mikko hiipi niin hiljaa kun pystyi. Hän varoi jokaista askeltaan, sillä hän ei tarvinnut ylimääräistä huomiota juuri tällä hetkellä. Kello lähenteli jo puolta kymmentä ja ulkon oli pilkkosen pimeä. Oli vaikea nähdä edes puolta metriä nenäänsä pidemmälle, mutta hän pääsi talon taakse aiheuttamatta suurempaa melua.
Mikko hätkähti kuivuneen koivunoksan rasahdukseen. Se tuli jostakin läheltä, mutta Mikko ei pystynyt sanomaan tarkalleen mistä. Ääni toistui tällä kertaa huomattavasti lähempää. Mikko haistoi vahvan tupakansavun ja tunsi lämpimän hönkäyksen kasvoillaan. Vahva käsi repi häntä kaulasta ja hän nousi monta senttiä ilmaan.
-Ja mitä helvettiä sää täällä teet, saatanan sintti! möreä ääni karjui Mikon korvaan ja samassa maailma pimeni toistamiseen saman päivän aikana.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.