Voi kuinka me sinua kaivataan?
Tuuheat viikset väreilivät raskaan hengityksen tahtiin, ja mustan lierihatun alla harmaat hiukset liimaantuivat ryppyiseen otsaan. Vuosikymmeniä vanha ruskea kitara oli vierähtänyt kaksi penkkiriviä eteenpäin. Palmut vilistivät ikkunan ohitse ja meri kiilsi taustalla kirkkaana kuin puhdas viina, josta hän niin nautti. Yhtäkkiä miehen vasemmalla puolella ollut ikkuna räsähti rikki ja satoja lasinsirpaleita lensi valtavalla paineella ympäri vaunua. Viikset lakkasivat väreilemästä ja pieni, kuihtunut ruumis lysähti kokoon. Tummapunaista verta valui katkeamattomana virtana muodostaen pienen lammikon. Kitara ja omistaja lepäsivät vieri vieressä likaisella ja kovalla alustallaan.
Junassa oli täysi sekasorto, vaikka matkustajia ei ollut kuin kymmenkunta. Muutamat olivat kuulleet laukauksen, mutta kukaan ei tiennyt tuliko se junan sisältä vai jostakin kaukaa ulkoa. Jotkut yrittivät piiloutua parhaansa mukaan, kun taas toiset keräsivät matkalaukuista suojamuureja ympärilleen. Yksi sankarinviittaa havitteleva mies oli lähtenyt tutkimaan vaunuja muovinen haarukka aseenaan ja wc-pöntön kansi kilpenään. Kuitenkin ainoa ajatus, joka heidän päähänsä sillä hetkellä mahtui, oli kaikille yhteinen: jos junassa on murhaaja, minä en aio olla seuraava uhri.
-Hei! Mää taisin löytää jotain! vaunuja tutkimaan lähtenyt mies, Rudolf, huusi kimeällä ja jännittyneellä äänellä.
-Ei kai taas? Ei se punanen oo verta, se on mansikkamehua! Koita ny uskoo. Kuinka idiootti täytyy olla, ettei erota mehua verestä?
-Ei ku mää maistoin tällä kertaa. Ei se oo mehua, se on verta. Ja aika tuoretta.
-Sää maistoit... verta?
-Joo, mies vastasi kummastellen kysymystä. Tietysti hän oli maistanut. Mistä hän muuten olisi voinut tietää, ettei tälläkin kertaa kyseessä ollut lattialle valunut mehu.
Yleinen pelko oli kadonnut kuin ihmeen kaupalla, ja nyt juna täyttyi kiihkeästä kuiskailusta. Ihmisten luontainen taipumus toisten asioiden urkkimiseen oli ottanut vallan, ja vaunu, jossa Mauri makasi tajuttomana ja pahoin haavoittuneena täyttyi ihmettelijöistä. Mies, joka oli löytänyt verisen vanhuksen, tärisi vaunun perällä silmät lasittuneina. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt häneen suurempaa huomiota, sillä hänet oli jo leimattu mielisairaaksi muiden matkustajien keskuudessa. He olivat kaikki kerääntyneet Maurin ympärille leikkimään salapoliisia, eikä kenellekään tullut mieleenkään auttaa häntä. Heille oli tullut selväksi, että joku junan ulkopuolelta oli ampunut hänet, mutta kaikki muu oli vain villiä arvailua.
Maurin ajatus takkuili, eikä hän saanut suustaan pienintäkään ääntä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut tai kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana. Kaikki hänen ympärillään oli värien ja äänien tasaista mössöä. Mauri kuitenkin tunsi kyljessään polttavan kivun, mutta tietämättä mikä sen aiheutti. Hänen ajatustensa hiukan selvittyä hänet valtasi pelko, jollaista hän ei ollut kokenut moneen kymmeneen vuoteen. Kylmät väreet lävistivät hänet siinä samassa kun hän ymmärsi mitä oli tapahtunut. Yhtäkkiä kaikki oli selvääkin selvempää.
-Hei! Se liikkuu! vanhahko ja hiukan tukeva rouva henkäisi, kun Mauri yritti kääntää päätään. Hän otti muutaman askelen taaksepäin aivan kuin hänen edessään olisi limainen avaruusolio.
-Mi-mi-missä Jumala on? Saatana! Mauri huudahti heikolla ja käheällä äänellä. Epätoivo paistoi hänen vitivalkoisista kasvoistaan. Hänen kellertävät ja känsäiset sormensa hapuilivat nahkatakin povitaskua ja lopulta niihin tarttui Nokian upouusi älypuhelin.
Mauri tiesi pelastuvansa. Kaikki ei olisikaan vielä ohitse ja hän saisi sittenkin pyydettyä anteeksi. Liian myöhään, mutta silti. Tärisevin sormin hän painoi näppäimiä 9 ,9 ja 1. Kännykkä puristui hänen korvaansa vasten. Ei yhteyttä. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä viimeisten henkäysten aikana. Mitään ei ollut enää tehtävissä.
Liian monta ihmistä. Eikä kukaan auttanut.
Maurin vieressä oli ryppyinen, punatäpläinen paperinpala. Rouva, joka oli huomannut elonmerkit, nosti sen varovasti silmiensä eteen ja näytti sitä muille. Paperissa oli suttuinen merkintä: Bethel Church. Lisäksi toisella puolella oli kitaranuotit ja laulunsanat: Minä onneton sinun tyynyliinaasi haistelin. Turhaan murhetta vastaan taistelin. Ja taas kyynelten seitsemän meren taakse minua laivataan. Voi kuinka me sinua kaivataan!
Mutta kuinka kukaan olisi ymmärtänyt kieltä, josta ei ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan? Sanoilla ei ollut väkijoukolle minkäänlaista merkitystä, ja niinpä he hajaantuivat ruumiin ympäriltä takaisin omiin puuhiinsa. He olivat unohtaneet, että jossain oli murhaaja. Ainoastaan Rudolf tiesi, mitä oli tehnyt. Hän oli esittänyt roolinsa erinomaisen taitavasti ja järjestänyt kaiken näyttämään uskottavalta, mutta hän ymmärsi, ettei pystyisi elämään tekonsa kanssa. Lopulta samassa lammikossa makasi kaksi kylmää ruumista.
Tuuheat viikset väreilivät raskaan hengityksen tahtiin, ja mustan lierihatun alla harmaat hiukset liimaantuivat ryppyiseen otsaan. Vuosikymmeniä vanha ruskea kitara oli vierähtänyt kaksi penkkiriviä eteenpäin. Palmut vilistivät ikkunan ohitse ja meri kiilsi taustalla kirkkaana kuin puhdas viina, josta hän niin nautti. Yhtäkkiä miehen vasemmalla puolella ollut ikkuna räsähti rikki ja satoja lasinsirpaleita lensi valtavalla paineella ympäri vaunua. Viikset lakkasivat väreilemästä ja pieni, kuihtunut ruumis lysähti kokoon. Tummapunaista verta valui katkeamattomana virtana muodostaen pienen lammikon. Kitara ja omistaja lepäsivät vieri vieressä likaisella ja kovalla alustallaan.
Junassa oli täysi sekasorto, vaikka matkustajia ei ollut kuin kymmenkunta. Muutamat olivat kuulleet laukauksen, mutta kukaan ei tiennyt tuliko se junan sisältä vai jostakin kaukaa ulkoa. Jotkut yrittivät piiloutua parhaansa mukaan, kun taas toiset keräsivät matkalaukuista suojamuureja ympärilleen. Yksi sankarinviittaa havitteleva mies oli lähtenyt tutkimaan vaunuja muovinen haarukka aseenaan ja wc-pöntön kansi kilpenään. Kuitenkin ainoa ajatus, joka heidän päähänsä sillä hetkellä mahtui, oli kaikille yhteinen: jos junassa on murhaaja, minä en aio olla seuraava uhri.
-Hei! Mää taisin löytää jotain! vaunuja tutkimaan lähtenyt mies, Rudolf, huusi kimeällä ja jännittyneellä äänellä.
-Ei kai taas? Ei se punanen oo verta, se on mansikkamehua! Koita ny uskoo. Kuinka idiootti täytyy olla, ettei erota mehua verestä?
-Ei ku mää maistoin tällä kertaa. Ei se oo mehua, se on verta. Ja aika tuoretta.
-Sää maistoit... verta?
-Joo, mies vastasi kummastellen kysymystä. Tietysti hän oli maistanut. Mistä hän muuten olisi voinut tietää, ettei tälläkin kertaa kyseessä ollut lattialle valunut mehu.
Yleinen pelko oli kadonnut kuin ihmeen kaupalla, ja nyt juna täyttyi kiihkeästä kuiskailusta. Ihmisten luontainen taipumus toisten asioiden urkkimiseen oli ottanut vallan, ja vaunu, jossa Mauri makasi tajuttomana ja pahoin haavoittuneena täyttyi ihmettelijöistä. Mies, joka oli löytänyt verisen vanhuksen, tärisi vaunun perällä silmät lasittuneina. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt häneen suurempaa huomiota, sillä hänet oli jo leimattu mielisairaaksi muiden matkustajien keskuudessa. He olivat kaikki kerääntyneet Maurin ympärille leikkimään salapoliisia, eikä kenellekään tullut mieleenkään auttaa häntä. Heille oli tullut selväksi, että joku junan ulkopuolelta oli ampunut hänet, mutta kaikki muu oli vain villiä arvailua.
Maurin ajatus takkuili, eikä hän saanut suustaan pienintäkään ääntä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut tai kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana. Kaikki hänen ympärillään oli värien ja äänien tasaista mössöä. Mauri kuitenkin tunsi kyljessään polttavan kivun, mutta tietämättä mikä sen aiheutti. Hänen ajatustensa hiukan selvittyä hänet valtasi pelko, jollaista hän ei ollut kokenut moneen kymmeneen vuoteen. Kylmät väreet lävistivät hänet siinä samassa kun hän ymmärsi mitä oli tapahtunut. Yhtäkkiä kaikki oli selvääkin selvempää.
-Hei! Se liikkuu! vanhahko ja hiukan tukeva rouva henkäisi, kun Mauri yritti kääntää päätään. Hän otti muutaman askelen taaksepäin aivan kuin hänen edessään olisi limainen avaruusolio.
-Mi-mi-missä Jumala on? Saatana! Mauri huudahti heikolla ja käheällä äänellä. Epätoivo paistoi hänen vitivalkoisista kasvoistaan. Hänen kellertävät ja känsäiset sormensa hapuilivat nahkatakin povitaskua ja lopulta niihin tarttui Nokian upouusi älypuhelin.
Mauri tiesi pelastuvansa. Kaikki ei olisikaan vielä ohitse ja hän saisi sittenkin pyydettyä anteeksi. Liian myöhään, mutta silti. Tärisevin sormin hän painoi näppäimiä 9 ,9 ja 1. Kännykkä puristui hänen korvaansa vasten. Ei yhteyttä. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä viimeisten henkäysten aikana. Mitään ei ollut enää tehtävissä.
Liian monta ihmistä. Eikä kukaan auttanut.
Maurin vieressä oli ryppyinen, punatäpläinen paperinpala. Rouva, joka oli huomannut elonmerkit, nosti sen varovasti silmiensä eteen ja näytti sitä muille. Paperissa oli suttuinen merkintä: Bethel Church. Lisäksi toisella puolella oli kitaranuotit ja laulunsanat: Minä onneton sinun tyynyliinaasi haistelin. Turhaan murhetta vastaan taistelin. Ja taas kyynelten seitsemän meren taakse minua laivataan. Voi kuinka me sinua kaivataan!
Mutta kuinka kukaan olisi ymmärtänyt kieltä, josta ei ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan? Sanoilla ei ollut väkijoukolle minkäänlaista merkitystä, ja niinpä he hajaantuivat ruumiin ympäriltä takaisin omiin puuhiinsa. He olivat unohtaneet, että jossain oli murhaaja. Ainoastaan Rudolf tiesi, mitä oli tehnyt. Hän oli esittänyt roolinsa erinomaisen taitavasti ja järjestänyt kaiken näyttämään uskottavalta, mutta hän ymmärsi, ettei pystyisi elämään tekonsa kanssa. Lopulta samassa lammikossa makasi kaksi kylmää ruumista.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.