Tuhosin etenemismahdollisuuteni työuralla tänään.
Olin kokouksessa työkavereideni kanssa. Paikalla oli esimieheni ja hänen esimiehensä ja muiden osastojen johtajia meidän sukkahiki-insinöörien lisäksi. Keskustelu käytiin hyvässä hengessä, eikä asia ollut mikään kuolemanvakava. Yhtäkkiä, eräs johtajista totesi että minulla olisi pitänyt olla jotain merkittävää sanottavaa.
Täydellinen blackout. Olin perehtynyt puheena olevaan asiaan mutta en varsinaisesti valmistautunut mihinkään puheenvuoroon. Tunsin ja tiesin asian niin hyvin, että normaalisti voisin keskustella siitä vaikka kuinka paljon. Menin aivan lukkoon ja sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen. Sössötin jotain sekavaa ja kävin aivan huoneesta poistumisen partaalla, päässä tuntui jonkinlainen huimaus ja ihan kuin tunto olisi kadonnut kasvoista, erityisesti silmien alueelta. Hyvä kun en parahtanut itkuun.
Kaikki läsnäolijat katsoivat minua vähän ihmeissään, mutta kukaan ei sanonut mitään. Sain hillittyä itseni valtavalla ponnistuksella, mutta en saanut itsestäni irti juuri minkäänlaista työsuoritusta kokouksen aikana. Sen loputtua olisin voinut nukahtaa seisaalteni. Luulen, että kaikki huomasivat, että jotain kummalista tapahtui. Firmassamme arvostetaan vanhan koulukunnan rempseitä, äänekkäitä ja suoraan puhuvia miehiä. Tämä tärisijä ei luultavasti tämän tapauksen jälkeen katsota kuuluvan em. kategoriaan, joka tarkoittaa että varvashikitason hommat jatkuvat aina seuraavaan saneerauskierrokseen asti.
Tätä paniikkihommaa ei ole tapahtunut vuosiin, opiskeluaikana joskus viimeksi. Luulin jo päässeeni yli koko hommasta. Opiskeluaikana lääkäri totesi, että "en ole sairas" ja sillä selvä, kassan kautta ulos. Ihmettelen tätä; jos ihmisen työ on nostella raskaita säkkejä ja selkä on niin kipeä että työhön ei pysty, on lääkärin mukaan "sairas". Jos taas on ajatustyötä tekevä henkilö, jonka työtä on ihmisten kanssa puhuminen ja esiintyminen, ei kuulemma ole "sairas" jos saa jotain ihme viboja jotka estävät sataprosenttisen työnteon.
Mikä tähän auttaa? Pitääkö laittaa haulit hattuun, ei kai tässä muita vaihtoehtoja pian ole. Olen niin väsynyt tähän, tuntuu että en voi antaa täyttä potentiaalia itsestäni, jokin ihme vipstaaki päässä estää sen. Olen kouluttautunut ammattiin, jossa en voi toimia täysipainoisesti tämän ongelman vuoksi. Firman ekstrovertit suupaltit vaan porskuttavat, kun minulle arkipäiväinen työntekokin on joskus vaikeaa panikoinnin ja ihmisarkuuteni takia.
Siinäpä vuodatus. Kommentoikaa, onko jollain samansuuntaisia tuntemuksia..

Vastaukset 5
Vanhimmat
Ensinnäkin kyse on omasta tulkinnastasi tilanteesta ja siitä mitä muut ajattelevat. Voi olla, ettei se muiden silmissä näyttänyt niin pahalta.
Paniikkikohtaus on kyllä äärimmäisen rasittava ilmiö, itse en pidä kokouksissa istumisista saati esiintymisistä, koska aina on mahdollisuus että päälle iskee megaluokan paniikki. Toisaalta ajattelen, että paniikki on myös viesti jostain. Työelämässä kun pitää sietää tylsyyttä ja jaarittelua. Puuduttavasta kokouksesta keksinkin yleensä jonkun tekosyyn poistua hetkeksi. Yleensä paniikinomainen tunne helpottaa sillä.
Jos oireet pahenevat ja haittaavat töissä ja arjessa selviytymistä, niin sitten kyllä kannattaa hakea jotain hoitoa. Tai sitten voi miettiä, onko tämä työ sittenkään se mun juttu.
Ei nyt aivan hauleja hattuun.
Tuskinpa mahdollisuutesi ovat täysin mennyttä. Useimmilla ihmisillä on lopulta ymmärtämystä inhimillisen käyttäytymisen ja virheiden suhteen. Nyt kun tilanne on tuore, tapahtunut näyttäytyy toki hyvin synkässä valossa, mutta kun huomaat että voit löytää ammattiapua ja ratkaisun ongelmiisi, voit myöhemmin jopa nauraa tilanteelle.
Kerrontasi kuulostaa tutulta ja kuten näiltä keskustelupalstoiltakin huomaat, samankaltaisten ongelmien kanssa porskuttavia on paljon. Älä tyydy syyttelemään itseäsi tai painiskelemaan yksin vaikeuksiesi kanssa vaan käänny ammattilaisen puoleen. Sinusta voi vielä kuoriutua vaikka minkälainen esiintyjä, kun pääset paniikkihäiriöoireistasi.
Kaikki mokaavat joskus töissä. Kukaan ei muista tilannetta viikon päästä. Tulee uusia juttuja. Lisäksi sinun pitää jotenkin kunnostautua, että sinut muistetaan onnistujana.
Älä heitä kirvestä vielä kaivoon. Katsos aina on jokaisella huonoja päiviä. Itsekkin joudun esiintymään paljon ja joskus se on vaikeaa. Eilen oli taas hyvä päivä ja pidin kaksi puhetta valtuustossa. Tärkeintä on, että tietää mistä puhuu. Kannattaa opetella ulkoa, mitä aikoo sanoa, koska lukeminen se vasta vaikeaa onkin.
Olen itse kärsinyt paniikkihäiriöstä koko ikäni.
Olen suoraan kertonut sen kaikille mutta kyllä se välillä HATUTTAA kun on invaliidi vaikka lääkäreiden mukaan ei ole.Sekin on kurjaa jos sille antaa vallan niin se vie mennessään joten kannattaa taistella vastaan.VARMAA ON ETTÄ SIIHEN EI KUOLE.Onneksi.
Voimia sinulle!
Terv:Jatta.