Mulla on tähän bulimia-aiheeseen liittyvä ongelma kans - mun vaimo on oksentanu nyt kohta 5 vuotta, eli siis koko suhteemme ajan ja jo kuulemma ennen sitäkin aika kauan. Hän kertoi sairaudestaan jotain 3v sitten mulle, mutta en ole osannut silti omasta mielestäni tehdä asialle mitään. Silloin asiasta puhuttiin, mut tuntui, ettei se mitään auttanut.
Nyt vaiva on taas lähes joka päivä läsnä, mutta nyt siitä ei jotenkin voi "enää" puhua. En tiedä, miten siitä pitäisi puhuakkaan pahentamatta asiaa. Se vaan syö suhteesta yhteistä luottamusta rotan lailla - ruokalaskut maksetaan yhdessä, saan olla useina iltoina viikossa hakemassa ruokakaupan lisäksi ruokaa kiinalaisista, mäkeistä pitserioista, "kun on nälkä". Sitten kun hän on ruuat syönyt, yleinen kuvio on, että keskustelu jatkuu vaimon kommentilla "koira ei ole käynyt pitkään aikaan ulkona..." Kun sitten koiran kanssa tullaan lenkiltä, tuttu vatsahappojen ja pesusprayn hajujen yhdistelmä tervehtii meitä ja kohta on taas nälkä - "tekis mieli iltateetä ja jotain syötävää..."
Vaimollani on vielä tämän lisäksi vaivana diabetes ja tästä johtuva sokeus.
Miten teistä minun pitäisi tuohon syömisongelmaan suhtautua? Noiden muiden "vaivojen" kanssa tullaan hyvin toimeen, mut toi synkkä "salaisuus" repii sielun pikkuhiljaa kappaleiks. En minä näin jaksa enää kauaa ja ihmettelen myös, kuinka kauan jonkun terveys kestää tota menoa, kun minun psyyke meinaa hajota sivusta seuratenkin.
Nyt vaiva on taas lähes joka päivä läsnä, mutta nyt siitä ei jotenkin voi "enää" puhua. En tiedä, miten siitä pitäisi puhuakkaan pahentamatta asiaa. Se vaan syö suhteesta yhteistä luottamusta rotan lailla - ruokalaskut maksetaan yhdessä, saan olla useina iltoina viikossa hakemassa ruokakaupan lisäksi ruokaa kiinalaisista, mäkeistä pitserioista, "kun on nälkä". Sitten kun hän on ruuat syönyt, yleinen kuvio on, että keskustelu jatkuu vaimon kommentilla "koira ei ole käynyt pitkään aikaan ulkona..." Kun sitten koiran kanssa tullaan lenkiltä, tuttu vatsahappojen ja pesusprayn hajujen yhdistelmä tervehtii meitä ja kohta on taas nälkä - "tekis mieli iltateetä ja jotain syötävää..."
Vaimollani on vielä tämän lisäksi vaivana diabetes ja tästä johtuva sokeus.
Miten teistä minun pitäisi tuohon syömisongelmaan suhtautua? Noiden muiden "vaivojen" kanssa tullaan hyvin toimeen, mut toi synkkä "salaisuus" repii sielun pikkuhiljaa kappaleiks. En minä näin jaksa enää kauaa ja ihmettelen myös, kuinka kauan jonkun terveys kestää tota menoa, kun minun psyyke meinaa hajota sivusta seuratenkin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen joskus itse kokenut sen.Onneksi osasin tahdon voimalla lopettaa sen.Hampaat eivät ehtineet kärsiä ja keho toimii normaalisti.
Onko hän omasta mielestään lihava? yleensä se on siitä kiinni.Sinun on sanottava hänelle asiasta hänmelle ja miten se painaa sinunkin mieltäsi.
Ole hänen tukenaan kosksa sitä hän tarvitsee eniten.Suhtaudut asiaan niinkuin pitääkin.Se on vakava sairaus.Pahimmassa tapauksessa hän laihtuu pahasti, hormoonitasapaino järkyy jonka seurausena voi olla lapsettomuus.
Onko vaimosi sinusta paljolti riippuvainen? Pelkääkö hän, että petät tai suunnittelet eroa?
Oksentelu voi olla itseäsi kohtaan suunnattu teko, jolla pysyt "ruodussa". Se voi olla aitoa kauhua, joka johtuu eron ajattelemisesta.
Sun täytyy ehdottomasti puhua vaimollesi ja hakea apua ..siis psykiatrilta tai ihan sairaalahoitoon.Älä ainakaan jätä häntä nimittäin silloin se ryöstäytyisi käsistä ja yksin ollessaan hän koituisi kohtalookseen.Vaikka olet jo väsynyt ja voimat lopussa,sun on annettava vaimos ymmärtää että hän on sairas.ehkä voit koittaa patistaa että jos nyt et hae ittelles apua,niin muutat pois.Se voi säikäyttää häntä ja hän huomaisi sun tärkeyden.Vaimollas on turvallinen ahmia ku se tietää ettet sä välitä ja se saa vaan toistaa omaa rituaaliaan päivästä toiseen.tee selväksi ettei kukaan muukaan kattos tollasta peliä ja että haluat normaalin elämän.Anna palaa mies!
mee mukkaan sinne lenkille! ja ehota että laitatte ruokatapanne remonttii että alatte syömään terveellisesti esim. kasviksia ym.. ei kukkaan jaksa laatata jos syö rehuja koska tyhymäkin tietää ettei ne lihota!!
Tota, eikö toi ahmiminen nosta verensokeria aika roimasti? Luulisi, että siitä olisi haittaa diabetekselle..?
Vaimosi on tod. näk. melko huonossa kunnossa, koska on oksentanut noin pitkään. Kannattaisi käydä verikokeissa.
Mitä voisit itse tehdä?
Älä tuo vaimollesi kassikaupalla ruokaa. Käy vaikka joka päivä kaupassa ja osta vain vähän kerrallaan. Ahmittavaa ei ainakaan ole niin paljon.
Ota asia puheeksi vaimosi kanssa. Haluaako hän parantua sairaudestaan?
Älä jätä vaimoasi yksin ahmimisen jälkeen. Ota hänet vaikka mukaan kävelylle.
Tsemppiä!
Kiitosia paljon viesteistä! Totta on, että verensokeri on monesti aamuisin yli 20... eli verrattuna normaaliin n.5:een aika dramaattinen. Hammaskiille on kärsinyt, agiolax:ia menee yms., eli sikspä just pelkäänkin jotain katastrofia tulevaksi. Asiasta puhumisen aloittaminen vaan on niin tajuttoman vaikeaa vaikka miten välittäisi, koska vaimoni luonne on lievästi sanoen hankala... Tiedän kyllä, että toimenpiteisiin pitää ryhtyä - kiitti tsempistä.
Käy osoittessa www.syomishairioistentuki.fi Sieltä löydät neuvontapuhelimen numeron ja osoitteet ja tapaamisajankohdat syömishäiriöön sairastuneiden omaisille. Vaikka suurin osa heistä olisikin potilaiden vanhempia, uskon, että saisit silti hyvää ja tarpeellista vertaistukea. Lisäksi voisit ottaa yhteyttä vaimosi diabeteksen hoidosta vastaavaan terveydenhoitajaan tai lääkäriin. Siellä voitaisiin miettiä missä ja miten bulimian hoito toteutetaan. Jos lähetettä erikoissairaanhoitoon tms. ei heti anneta, voisi alkuun yrittää terveydenhoitajan/ravitsemusterapeutin laatimalla ruokalistalla ateria-aikoineen. ja jos syöminen listan ohjeen mukaan ei kertakaikkiaan onnistu, olisi syytä harkita lähetettä esim. Lapinlahden sairaalan syömishäiriöpoliklinikalle tms.(en tiedä missäpäin Suomea asut)Voi olla, että lähetettä joutuu vaatimalla vaatimaan näinä lama-aikoina.Ole jämäkkä! Varsinkin bulimikoita syrjitään/ei oteta vakavasti perusterveydenhuollossa "kun ei se näytä hengenvaarallisen laihalta". Uskoisin kuitenkin diabeteksen ja bulimian olevan senverran vaarallinen yhdistelmä, että se aukaisisi terveyskeskuslääkärinkin silmät.
Tsemppiä sinulle ja vaimollesi! Tule sitten kertomaan tänne, miten menee
Ymmärrän täysin tuon puhumattomuuden... Kun asia saa jatkua tarpeeksi pitkään siihen kenenkään puuttumatta, siitä tulee rutiinia, osa päivää, eikä enää tunnu helpolta saati edes soveliaalta puhua asiasta. Molemmat tietävät tilanteen, mutta siitä ei yksinkertaisesti vaan puhuta. Tiedän, koska siskoni on sairastanut syömishäiriöitä yli 10 vuotta. Ja asia on edelleen kipeä, eikä siitä ole helppo puhua, ei varsinkaan vanhempiemme, ei minun. Ei ollut edes silloin, kun asuimme vielä saman katon alla ja tiesin tasan tarkkaan, milloin siskoni oli ahmimassa ja tiesin että kohta kylpyhuoneessa leijailisi kirpsakka haju... :(