Oliskohan täällä jollain kokemuksia tän tyyppisestä ongelmasta ja siitä irti pääsemisestä? Eli mun tapauksessa jos vaikka ajatellen jotenkin rumasti joistain lähimmäisistäni, esim. veljistäni, niin mä alan tuntea siitä jotenkin syyllisyydentuntoa ja mun on pakko mennä kertoo tälle josta ajattelin jotain epämiellyttävää, mitä mä siitä ajattelin. Tai sit jos mulla on vaikka jotain ajatuksia, jotka ei välttämättä sovi oikein normaalin ihmisen moraalistandardeihin, mun on pakko mennä sanomaan ja "tunnustamaan" nää ajatukset vaikka just näille veljille.
Tää kaikki alko tossa viime kesänä, kun mulla oli eräänlainen kriisi päällä siitä kun sain kerrottua mun pakko-oireisesta häiriöstä (en tiiä meneekö se sellanen uskomus,että jotain pahaa tapahtuu, jos en tee sitä tai tätä tän sairauden nimen alle) perheelle ja rupesin olemaan tosi avoin yhdelle näistä mun veljistä. Sit vihdoin karisteltuani tän pakko-oireisen häiriön pois jaloista, tuli tilalle monien vaiheiden tämä tämänhetkinen ongelma.
Ensimmäisen kerran tän tyyppinen ongelma, että pitäis kertoa näitä omia pimeitä puoliaan muille, tuli sillon kun mulla oli vielä se uskomus, että jotain tapahtuu jos en tee jotain tiettyä juttua ja jossain vaiheessa keksin että jos en kertoisi jotain tiettyä ajatusta tälle läheiselle veljelle, joku (nyt en muista kuka) kuolisi. Nyt en enää tottele tollasia, eikä mulle oo tullutkaan mitään fiiliksiä sellasesta että joku kuolis, jos en näitä outoja juttujani kertoile muille, mutta siltikään jos joku outo ajatus tulee mieleen, siitä pääsee eroon vain kuin kertomalla se jollekin.
Tää on nyt ollut paljon vivahteikkaamaapkin, kuin outoja ajatuksia, vaan kyseessä voi olla vaikka joku ajatus jostain ärsyttävästä kaverista, mitä ei haluaisi muiden tietävän. Sit kun muuten olis vaan helppo ajatella, että ei tätä tarvitsis kenellekään kertoa, niin tulee fiilis että jos en kerro tätä niin tää inhottava ahdistus johtuu siitä ärsyttävästä kaverista eikä sen takia haluaisi pitää tätä ajatusta itsellä.
Kaippa tähän liittyy jotain pieniä itsetunto-ongelmia ja sitä että ei jotenkin vaan hyväksy itseään sellasena kuin on.. Se mikä tän aiheuttaa olis aivan hemmetin hieno tietää ja jos pääsis tästä eroon, niin olisin kyllä todella helpottunut mies. Tällä hetkellä koulu menee vähän normaalia kehnommin ja muutenkin koko mieliala on ihan harmaana ja epätoivonen tän takia. Oon käynyt ongelman selvittämiseksi psykologilla ja sit kun ei siitä ollut oikein apua niin kokeilin suggestioterapiaa. Se vaikutti ihan lupaavalta ja harjotankin sitä yksikseni sieltä mukana tulleen CD:n kanssa, mutta se vaatii aikaimoista kykyä rentoutua eikä se oikein tällä hetkellä luonnistu multa.
Mut jos joku tän jaksoi lukaista läpi niin tosi loistava juttu ja jos on jotain vinkkiä heittää niin olisin todella kiitollinen. Tää on tottakai ihan kummasillelta kuulostava juttu ja enpä oo vielä tavannut ihmistä jolla olisi sama ongelma, mutta ehkäpä jollain on jotain samantyyppistä ollut. Sit vielä jos on heittää linkkiä johonkin asiaan vihkiytyneiden foorumiin, jossa voisi olla asiantuntevampaa porukkaa kuin täällä, niin arvostaisin sitä suuresti.
Tää kaikki alko tossa viime kesänä, kun mulla oli eräänlainen kriisi päällä siitä kun sain kerrottua mun pakko-oireisesta häiriöstä (en tiiä meneekö se sellanen uskomus,että jotain pahaa tapahtuu, jos en tee sitä tai tätä tän sairauden nimen alle) perheelle ja rupesin olemaan tosi avoin yhdelle näistä mun veljistä. Sit vihdoin karisteltuani tän pakko-oireisen häiriön pois jaloista, tuli tilalle monien vaiheiden tämä tämänhetkinen ongelma.
Ensimmäisen kerran tän tyyppinen ongelma, että pitäis kertoa näitä omia pimeitä puoliaan muille, tuli sillon kun mulla oli vielä se uskomus, että jotain tapahtuu jos en tee jotain tiettyä juttua ja jossain vaiheessa keksin että jos en kertoisi jotain tiettyä ajatusta tälle läheiselle veljelle, joku (nyt en muista kuka) kuolisi. Nyt en enää tottele tollasia, eikä mulle oo tullutkaan mitään fiiliksiä sellasesta että joku kuolis, jos en näitä outoja juttujani kertoile muille, mutta siltikään jos joku outo ajatus tulee mieleen, siitä pääsee eroon vain kuin kertomalla se jollekin.
Tää on nyt ollut paljon vivahteikkaamaapkin, kuin outoja ajatuksia, vaan kyseessä voi olla vaikka joku ajatus jostain ärsyttävästä kaverista, mitä ei haluaisi muiden tietävän. Sit kun muuten olis vaan helppo ajatella, että ei tätä tarvitsis kenellekään kertoa, niin tulee fiilis että jos en kerro tätä niin tää inhottava ahdistus johtuu siitä ärsyttävästä kaverista eikä sen takia haluaisi pitää tätä ajatusta itsellä.
Kaippa tähän liittyy jotain pieniä itsetunto-ongelmia ja sitä että ei jotenkin vaan hyväksy itseään sellasena kuin on.. Se mikä tän aiheuttaa olis aivan hemmetin hieno tietää ja jos pääsis tästä eroon, niin olisin kyllä todella helpottunut mies. Tällä hetkellä koulu menee vähän normaalia kehnommin ja muutenkin koko mieliala on ihan harmaana ja epätoivonen tän takia. Oon käynyt ongelman selvittämiseksi psykologilla ja sit kun ei siitä ollut oikein apua niin kokeilin suggestioterapiaa. Se vaikutti ihan lupaavalta ja harjotankin sitä yksikseni sieltä mukana tulleen CD:n kanssa, mutta se vaatii aikaimoista kykyä rentoutua eikä se oikein tällä hetkellä luonnistu multa.
Mut jos joku tän jaksoi lukaista läpi niin tosi loistava juttu ja jos on jotain vinkkiä heittää niin olisin todella kiitollinen. Tää on tottakai ihan kummasillelta kuulostava juttu ja enpä oo vielä tavannut ihmistä jolla olisi sama ongelma, mutta ehkäpä jollain on jotain samantyyppistä ollut. Sit vielä jos on heittää linkkiä johonkin asiaan vihkiytyneiden foorumiin, jossa voisi olla asiantuntevampaa porukkaa kuin täällä, niin arvostaisin sitä suuresti.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Pakkoiretta toikin on,eli siirryit sitten vaan toisenlaiseen muotoon, koita päästä siitäkin.
Ja ei ne asiat siitä mikskään muutu vaikket niitä veljelles/muille kertoiskaan,kukaan ei kuole :p, kaikilla on pahoja ajatuksia vituttavista tyypeistä ja niitä ei pahemmin muille jaella jollei olla kamalia kateellisia ämmiä.
Ootko kertonut terapeutilles noista sun oireista?,kannattais, pakko-oireet johtuu muutenkin tunnelukoista ahdistuksesta ja peloista joten sun kannattais opetella opetella sanomaan takas jos sua kohdellaan huonosti, eikä jäädä märehtimään niitä ja avautua jollekkin läheiselle myöhemmin.
Joo-o, jonkilaista pakko-oireista matskua täkin kyllä vaikuttais olevan.. mutta siis vähän epäselvästi taisin sen tossa alotusviestissä ilmaista, että en enää ainakaan tietoisesti pyrikään tällä kertomisella mitään kuolemia estämään enkä usko että kukaan kuolisikaan, vaikka jättäisinkin kertomatta, ja sehän se tässä hullua onkin, että siltikin jää edelleen vaivaamaan. Jotenkin se vaan tuntuu hirveen ahdistavalta jos ei pääse tunnustamaan vaikka jotain veemäistä ajatusta, joka kohdistuu johonkin tiettyyn henkilöön tai jos just "löydän" jotain törkyä mielestäni ja ei pääse kysymään ikäänkuin joltain että onks tää ok, vaikka tietää tavallaan itekkin että se on ihan ookoo.
Joo no terapeutilla en oo säännöllisesti käynyt, jotenkin tuntuu että tähän mennessä mitä oon käyny niin eivät ole oikein tajunneet tätä ongelmaa täysin ( eikä toisaalta kyllä mikään ihme :s), mutta noi tunnelukot yms. jutut vois hyvinki liittyä täntyyppiseen ongelmaan..
Kiitti sulle vastaamisesta !
Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin lukemaan tätä viestiketjua, ja huomasin että täällä on kohtalotovereita. Olen lapsesta asti toistanut samoja ärsyttäviä juttuja, ja pahin on just se "jos en tee tätä niin minä/joku läheinen kuolee". Olen hyvin matemaattinen ihminen ja tykkään laskea ja piirrellä geometrisiä kuvioita, mutta jos en pääse piirtämään, alan kuvittelemaan viivoja kaikkien ulkona olevien juttujen väliin (pylväät, puut, autot, talojen nurkat, katukivetykset) ja koitan olla astumatta viivoille. Ja aina perässä se pakonomainen ajatus, että jos astun viivalle niin kuolen nuorempana. Enkä ole edes taikauskoinen :D Kukaan ystävistäni, joille olen ongelmasta kertonut, ei ole sanonut huomanneensa muuta kuin että olen omissa ajatuksissani usein, näytän keskittyneeltä mutten oikein kunnolla ymmärrä mitä he sanovat, saatan joutua kysymään uudestaan. Joudun katsomaan ylöspäin että "kuulen" kaiken, silloin kun pakko-oireet ovat pahimmillaan. Joskus toistuu myös pakonomainen tarve kosketella ihmisiä, ja säikähdän sitä ajatusta joka kerta, enkä siis oikeasti ole koskaan koskettanut ketään sen ajatuksen tultua. Stressaantuneena koskettelen naamaani koko ajan ja nypin hiuksiani. Sitten on tätä pakonomaista tapaa suorittaa tiettyjä rutiineja, ettei mene päivä sekaisin ja unohda jotain. Auton lukotkin pitää joskus iltalenkin nimissä käydä tarkistamassa. No, huomenna lääkäriin, katsotaan mitä se sanoo, en ole koskaan aiemmin kertonut ongelmistani...
Ajattelin että koska minunlainen tapaus tulee... :)
Minulla on justiinsa että esimerkkitapauksessa olen menossa vessaan ja huomaan ettei vaikka ovi naksahtanut kunnolla, välittömästi ajatus: "jos en vedä sitä nyt niin että se naksahtaa, kuolen/saan HIV:in/minulla on syöpä (kaksi viimeistä liittyy pelkoihin joita minulla ajoittain on ja jotka sitten vittumaisella tapaa tulee näin esille)". Siinä istun hetken ja mietin annanko tälle pakkotoiminnolle vallan, koska tajuan että se on tyhmää; usein annan kuitenkin periksi. Tai esim. kävellessäni kadulla yht'äkkiä ajatus: jos en nyt osu tässä vauhdissa tasaisesti vähintään kolmeen katukiveen, tapahtuu esim. jokin edellämainituista asioista.
Kuvittelen pystyväni muuttamaan myös tulevaisuutta. Se on varmaan yritys paeta näitä ajatuksia mielenrauhaan, ajattelen että jos ristin kädet ja tarpeeksi hoen "minä toivon että näin ja näin tapahtuu, minä toivon..., minä toivon...," se tapahtuu, ja välillä se TÄYTYY tehdä toivomuksen täyttymiseksi jossakin tietyssä tilanteessa, julkisellakin paikalla joskus.
Minulla on myös pakkoTOIMINTOJA, tietynlainen käsien/sormien heiluttaminen, sekä niskan venyttäminen / pään kallistaminen tietynlaisesti. Pystyn näitä toimintoja kuitenkin hallitsemaan suurimmaksi osaksi ollessani julkisilla paikoilla, eikä yhtään ketään tiedä näistä pakko-oireista - edes miesytäväni.
Tietsikalla ollessani välillä joudun liikuttelemaan hiirtä vasemmalle ihan reunaan, sitten ylös ja alas ja pyöräytän jne. pakkoliike. Samalla saatan toiminnon jälkeen oikeaa kättä heilauttaa. Usein myös haluan puristaa jotakin, kananmuniakin tehdessäni muutamia kertoja olen pystynyt hillitsemään, mutta haluan rutistaa kananmunankin ja yritän hillitä sitä puristamalla vain vähän mutta se menee rikki ja olen rikkonut jonkinverran niitä.. :/ Jos en tee sitä, pakkoajatukset kuolemasta, syövästä, hivistä jne. tulee mieleen. Kerran on käynyt niin että ajattelen kuolevani jos en purista kananmunaa rikki välittömästi. Vähän väliä minun täytyy myös painaa tai puristaa hiiren painikkeita.
Olen hoitanut tätä itsenäisesti tavalla jota psykiatrit käyttävät; vaikka tekee mieli tehdä jotakin, ei tee sitä. Ei anna pakko-oireille valtaa. Tämä on kyllä säännöllisesti tehtynä auttanut jonkinverran mutta taidan joutua kuitenkin käymään terapiassa tai muuta....