Seurustelen miehen kanssa, joka sairastaa masennusta. Hän on rehellisesti kertonut alusta asti sairaudestaan, joten se ei tullut minulle yllätyksenä. Nyt kuitenkin lääkityksestä huolimatta hänen sairaudessaan on tullut pieni takapakki, ensimmäistä kertaa yhdessä olomme aikana. Hän on jatkuvasti väsynyt, haluton, omissa ajatuksissaan, iloton jne. Omien sanojensa mukaan kaikki on ihan Ok, mutta minä olen huolissani, sillä tämä ei ole nyt se ihminen jonka olen oppinut tuntemaan.
Miten minä voisin auttaa tässä tilanteessa? Mitä minä voisin tehdä, ettei tämä takapakki nyt syvenisi entisestään? Rakastan häntä tosi paljon, enkä missään tapauksessa aio jättää häntä tämän sairauden takia, tahdon vain saada ilon takaisin hänen elämäänsä. Oloni on niin avuton ja olen todella huolissani...
Antakaa vinkkejä, minulla ei juurikaan ole kokemusta näistä jutuista...
Miten minä voisin auttaa tässä tilanteessa? Mitä minä voisin tehdä, ettei tämä takapakki nyt syvenisi entisestään? Rakastan häntä tosi paljon, enkä missään tapauksessa aio jättää häntä tämän sairauden takia, tahdon vain saada ilon takaisin hänen elämäänsä. Oloni on niin avuton ja olen todella huolissani...
Antakaa vinkkejä, minulla ei juurikaan ole kokemusta näistä jutuista...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Annostus on jäämässä liian pieneksi.
Hän on juuri käynyt lääkärissä, ja lääkitys pidettiin ennallaan. Ongelmia on ollut enemmänkin siinä, ettei hän muista aina ottaa lääkkeitä. Pitäisikö hänen käydä uudelleen neuvottelemassa lääkityksestä lääkärin kanssa? Kuinka nopeasti lääkityksen annostuksen vaihtaminen vaikuttaa? Miten minä voisin muistuttaa häntä lääkkeiden ottamisesta ottamatta liikaa "hoitajan" roolia?
Itselleni oli aikoinaan aluksi tosi vaikeaa muistaa ottaa lääkkeitä. Monena iltana mietin kuumeisesti, että olenko ottanut lääkeet vai en (lääkkeeni on väsyttävä ja siksi otetaan illalla).
Kerran sitten sattui niin, että en ollut ollenkaan varma, mutta päädyin siihen, etten ole ottanut lääkkeitä, joten otin. Sanoin miehelleni, että jos en jaksa aamulla herätä, niin se johtuu siitä, että olen ottanut tupla-annoksen, mutta olen täysin varma, ettei siitä aiheudu muuta harmia kuin suunnaton väsy. Mieheni sanoi aamulla, kun heräsin pirteänä, että et sitten ikinä enää pelottele häntä tuollaisella, hän oli kaiken yötä kuunnellut, että vieläkö hengitän. Sitten ostin sellaisen pikku-dosetin. Siihen kuuluu kaksi pientä muovista nelilokeroista rasiaa.
Nykyisin muistan kyllä jo iltalääkkeeni, otan sen aina samaan aikaan. Se on jo niin syvälle juurtunut tapa, että ihan minkä tahansa mielenkiintoisen tekemisen kesken havahdun katsomaan kelloa.
Nyt olen saanut lisäksi aamulla otettavan lääkkeen. Sitten kun olin kahtena päivänä unohtanut lääkkeen (tarkistin laskemalla, kuinka monta kapselia olisi piänyt paketista puuttua), etsin taas dosetin esiin. Se on siitä hyvä, että sen voi jättää pöydälle näkyville (meillä ei ole pieniä lapsia), jolloin näkee aina ohikulkiessa, onko lääke tullut otettua. kokonaista lääkepakkausta ei ole kiva jättää näkyville, jos sattuu joku käymään, ei ole kiva kaikille toitottaa ongelmistaan. Ja lehtitelineen päällimmäisestä lehdestä voi tarkistaa päivän, jos sen kanssa tulee ongelmia. Masennus kun tahtoo tehdä itsestään selvistä asioista vähemmän selviä.
Kiitos vinkistä Maria, täytyypä käydä ostamassa tuollainen dosetti.
Eikö kenelläkään ole mitään ideoita miten voisin tukea poikaystävääni? Te ketkä olette itse kokeneet masennuksen, miten olisitte halunneet lähimmäistenne toimivan? Ihan pikku vinkitkin kelpaavat...
olen juuri stressin takia sairaslomalla ja samalla kuvioihin on hiipinyt masennus. ne kun kuulemma voivat kulkea käsikädessä. olo on välillä todella ahdistunut ja en näe missään mitään hyvää. paras ja lähes ainut kunnon tuki on tullut avopuolisoltani. hän ottaa syliin ja halaa lämpimästi kun maailma on paha ja harmaa paikka ja kaikki asiat vaan itkettävät. hänen sylissään olen itkenyt monet itkut ja se helpottaa. myös se että käymme läpi ajatuksiani puhumalla on tärkeää. en aina välttämättä haluaisi puhua ja yritän kuitata tilanteen sanomalla kaikki ok, mutta kun puhutaan niin se auttaa vaikka saatetaan joka keskustelussa pyöritellä samoja asioita. eli yrittäkää puhua miehesi tuntemuksista eikä mitään kaikki ok kommentteja ja itkekää yhdessä tai erikseen. ja ole hänelle läsnä aina kun hän tarvitsee. tuommosta kaikkee mie ainakii tarviin ja oon saanu mieheltäni.
pärjäilkää vaikka kovaa se tulee olemaan. tiedän kokemuksesta.
Olemalla läsnä kun hän sitä kaipaa. ennen kaikkea, kerro hänelle ettet aio mennä mihinkään otti se parantuminen miten kauan tahansa.
Halaa, näytä että välität.
Masentunut on vähän kuin irrallaan tästä elämästä, eikä hän välttämättä edes välitä juuri sillä hetkellä oletko siinä vai et. Mutta se on silti tärkeää koska hän muistaa sen sitten taas niinä hetkinä kun hän voi paremmin.
Minun mieheni jaksoi minua vaikeiden vuosien yli. Tulen olemaan hänelle siitä ikuisesti kiitollinen.
Ihanaa, vaikuttaa siltä että annat kaiken tukesi rakkaallesi. :) Jatka vain tukemista, mutta varo liikaa paapomista ja lääkkeiden ottamisen muistuttelua ja ohjeistusta, ettei hän ryhdy ajattelemaan olevansa jotenkin epäkelpo pitämään huolta itsestään. Tue hänen itsenäisiä päätöksiä liikaa hössöttämättä, anna paljon hellyyttä, anna paljon anteeksi ja anna aikaa.
Oma poikaystäväni pitää vakavaa masennustani (lääkitys ja terapiakäynnit on määrätty) lähinnä vain tekosyynä laiskuudelleni ja aikaansaamattomuudelleni ja hän suuttuu kun en 'suostu' piristymään. Olen todella onneton ja joudun näyttelemään normaalia hänen läsnäollessaan etten saata häntä tukalaan tilanteeseen. Kannan meidän molempien hätää harteillani. Olen uupunut.
Ehkäpä vain on hyvä se, että kerrot hänelle, että välität hänestä ja halaat häntä. En nyt oikein osaa sanoa, koska olen itse siinä osassa, että minua tuetaan. Itse asiassa kaverini ei ole tarvinnut minua paljon tukea, koska olin jo parantunut masennuksesta kun tavattiin. Ainut oli lääkitys jota käytän edelleen.
Ei minusta masennusta huomaa, vain silloin tällöin on lievää alakuloa, jolloin myös vapaasti näytän sen. Sehän on täysin normaalia. Saatan itkeä jos minua surettaa ja ystäväni pitää minua sylissä silloin ja sanoo, että voin vapaasti itkeä. Se helpottaa oloa, ja pian taas olen entiselläni.
Silloin kun olin masentunut, kävin paljon tuttujen luona ja puhuin olostani, kävin terapiassa puhumassa niin sekin helpotti. Luin myös masennukseen liittyvää kirjallisuutta, niin pystyin ymmärtämään paremmin itseäni. En jäänyt kotiin vain miettimään vaan etsin töitä ja löysinkin ja hain opiskelemaan ja pääsinkin, olin aktiivinen ja halusin elää normaalia elämää.
Ehkä et voi tehdä muuta kuin puhua miehesi kanssa hänen voinnistaan, kehottaa huolehtimaan itsestään, kehottaa tekemään jotakin vaikka lähteä kävelylle ulos tai tehdä jotakin, joka saisi hänet hetkeksi pois omista ajatuksistaan ja maailmoistaan. Jos hän ei kykene tekemään mitään, on hän luultavasti syvästi masentunut ja siihen pitäisi hakea apua, vaikkapa terapiaa tueksi, koska sinun ei pitäisi olla se terapeutti vaan olla ihan normaalisti hänen kanssaan, puhua normaaleista asioista hänelle, tietysti puhua hänen olostaankin välillä. Vaikeassa masennuksessa ei aina huomaa itse hakea apua, niin silloin on hyvä jos läheinen auttaisi häntä avun hakemisessa.
Sellaisia ajatuksia minulla, joka olen joutunut turvautumaan läheisten tukeen ja myös saanut terapiasta voimaa ja suurta apua jaksamiseen. Minua on paljon kehotettu aktiivisuuteen ja tekemään jotakin niin olen sitä kautta pystynyt parantumaan masennuksesta.