kadutteko

ja eks miehelläni oli samanlaisia tuntemuksia..ja ikävä kyllä ero tuli.Meillä syntyi toinen muksu kun vanhin oli viiden ja en tiedä sitten oliko se liian suuri iäero lapsille,kun tuntui et kumpikaan meistä ei saanut mistään otetta.Oli kauhee kiire joka paikkaan,mies paljon töissä ja minä aina väsynyt.Aloin puhua muualle muutosta ja työpaikan vaihtamisesta.Mies otti oman asunnon.Aluksi oli paljon riitaa ja katkeruutta.Minä rakastin,mies ei.Nyt ollaan vietetty paljon aikaa yhdessä ja huomaan eksässäni että hän väsyy tosi paljon lasten seurassa.Hyvä olla jälkiviisas,mutta justiinsa se yhteinen aika ja vanhempien rennosti yhdessä oleminen on se tärkein pointti.Sille kun ei jäänyt aikaa,niin me aloimme voimaan huonosti.Kyllä minäkin lapsiani rakastan,mutta silti mietin et mitäpä jos sais olla yksin,niinkuin eksäni nyt.Välillä tekis mieli antaa muksut hänelle kokonaan.Mutta se on tämä yhteiskunta tällainen kiire,kiire ja olen huomannut että se kiire alkaa lapsillakin jo päiväkodissa.Meillä ei myöskään kumpikaan mummeista halunnut hoitaa että olisimme päässeet johonkin yhdessä.Anoppinikin on joskus jollekin tutulleen sanonut,ettei hänen tarvitse hoitaa..Ei tarvinnut ei,kun ei koskaan sopinut.Väsyimme pyytämään.
Ota itsellesi se viikko tai jos teillä on lapsille hoitaja niin miksi ette lähtisi yhdessä miehesi kanssa vaikka jonnekin korpeen mökille,ilman puhelimia tai nettiä.Olisitte vain kahden.
Jaksamista arkeen!!

vaikka rankkaa onkin. Jostakin tutkimuksesta luin, että 30% vanhemmista ei tekisi lapsia jos voisi vielä valita toisin. Nykyihmiset ei yksinkertaisesti kestä enää arkea, ja mielestäni yksi syy on se, että ihmiset elää "omaa nuoruuttaan" ehkä jopa liiankin pitkään (yli 30-vuotiaina vielä bailataan joka pe /la, odotetaan elämältä jotain sinkkuelämää-ratkaisuja tms.) ja sitten on hyvin vaikea sopeutua vanhempana lapsiperheen arkeen, koska ollaan totuttu elämään liian mukavuudenhaluisesti. Suurin osa lapsiperheiden eroista on turhia ja monet jälkikäteen katuvatkin niitä kun ruuhkavuodet ovat ohi. Pitäisi muistaa, että eihän se pikkulapsiaika kestä kauan, jo murrosikäiset lapset eivät välttämättä enää halua puuhailla vanhempien kanssa! Toinen syy eroihin on varmasti elämän hektisyys kun nykyään molemmat ovat töissä, niin aikaa perheelle yms. jää vähän kun tasa-arvon nimissä molempien on luotava uraa ja saada toteuttaa itseään kun lapset ovat pieniä.

Hei!
Tulee ehkä vähän myöhässä tämä vinkki, mutta jos on lastenhoitajaan varaa yhdeksi illaksi, koittakaa toteuttaa seuraava: Eka tehkää erillään sitä, mistä ite pidätte eniten (kuntosali tai kahvilassa yksin käynti tms, ite tiedätte parhaiten mikä avartaa oloa). Ja heti sen perään tehkää jotain, mistä tykkäsitte tosi paljon tehdä yhdessä ennen kuin lapset tuli. Ehkä hotellihuone ei tule lapsiarjesta väsyneenä heti mieleen ;) mutta esim. leffassa käynti tai illallinen ravintolassa vois olla hyvä homma? Tai sitten iltakävely jossain kivassa ympäristössä, ihan mikä teistä tuntuu hyvältä. Sopikaa etukäteen, että nyt ei riidellä tai jutella liikaa käytännön asioista, vaan hellitään toista sanoin ja elein. Ihanaa tulevaisuutta teille ja paljon tsemppiä!
Ja jos lapset rasittavat, mieti niitä (tällä hetkellä hyvin pieninä) kavereina, jotka kantavat sulle luettavaa vanhainkotiin ja joiden lapset puolestaan esittelevät sulle lemmikkikanejaan tai mitä lie sit kun ite olet rollaattorikunnossa ja mietit enimmäkseen päivisin vain sitä, mihin sairauteen kuolet vai kuoleeko naapurin Kaisa sua ennen tai jotain sellaista, ja yrität muistella mihin laitoitkaan avaimet ;D
Ite olen 11-kk lapsen äiti ja mietin kävelynaloitustakin sillee, että no sithän se pian voikin muuttaa kotoa ;) Mutta oikeesti: omissa lapsissa on se hyvä puoli, että ne on 50% sua, niin ei ne nyt voi ihan turhia tyyppejä olla ;D Pitää siis vaan pitää peukkuja, että jälkikasvun kans on väleissä vielä sitten vanhanakin, jolloin niistä lienee eniten iloa näin aikuisperspektiivistä ;)

mihin vertaa, vaitettavasti. Tiedän ihmisen jolla on kaikki hyvin, mm. mies joka passaa ja tekee kaikki mitä vaimoke käskee, hoitaa lapset ja kodin, äiti saa harrastaa mielinmäärin ja opiskella. Kuitenkin hänellä on tullut ahdistus/paniikkihäiriö. On äitejä, joilla ei ole yhtään mitään, ei siis mitään omaa aikaa tai apua saatavilla. Tai äitejä joitten mies ei ota osaa perheen/kodin asioihin. Kaikki on suhteellista. Mietipä miltä sinun elämäsi tuntuisi jos menettäisit senkin "vähän" mitä sinulla jo on? Itse olen ennen avioeroani viettänyt hyvinkin vapaata elämää, oli aikaa itselle ja vapaus lähteä ja tehdä mitä huvittaa, nyt kun olen ykisn en pysty. Koen että nyt olen kasvanut väkipakolla aikuiseksi, en voi ajatella pelkästään itseäni enää. Helppoa ei ole, mutta olen jotakuinkin tyytyväinen elämääni. Silloin kun sain mennä ja tulla miten halusin, olin sisimmässäni onneton ja tuuliajolla.