Mihin tahansa menen, aina saan niitä katseita. Vaikka yrittäisin hymyillä ja olla iloinen kassaneidille ja pukeutua niin ettei kasvot näkyisi eikä mua huomaisi. Kaikki katsovat alaspäin.
En halua mennä ulos mutta kotonakin on sama juttu.
Tänään oli pakko mennä hakemaan alkoholijuomia vaikka en ole juoppo, en vaan kestä ahdistusta enää.
Olen kamala ihminen joo. Olen ruma ja lihava ja siten näköhaitta. Olen vähä-älyinen, heikkolahjainen enkä ole missään onnistunut ikinä. Mutta en tee pahoja tekoja enkä tajua, mikä oikeus ihmisillä on tehdä elämästäni helvettiä. Heidän päivänsä menevät hyvin, halveksivat minua ihan niin kuin ohimennen, se ei ole edes isoa asia heille.
Joka minuutti mietin vuorotellen toisaalta että ansaitsenkin sen tuomitsemisen ja toisaalta että en voi ansaita, koska minuakin pahempia ihmisiä on. Miksi pahatkin ihmiset saaavat kunnioitusta ja hyväksyntää ja rakkautta mutta minä olen sylkykuppi vaikka haluan vain olla omissa oloissani. En ole teidän ihmisten työkalu itsetunnon parantamiseen, olen ihminen jota loukkaa kaikki tämä.
Joskus ajattelen että pitäisi ottaa lihaveitsi ja tappaa ensimmäinen jalankulkija joka tulee vastaan ja katsoo kieroon. Pyssyä minulla ei ole, mutta veitseen ei tarvitse lupaa. Silloin saisin sekunnin ajan yliotteen, olisin yhden kerran elämässäni jonkun yläpuolella. Fantasioin siitä aivan jatkuvasti.
Mutta en myöskään halua olla paha ihminen. En halua kuulua siihen joukkoon jota itsekin inhoan.
Joskus ajattelin, että voisin puukottaa silmiäni tai juoda sitä etanolia vai mitä lie wc-ankkaa enkä enää näkisi ihmisten katseita. Mutta sitten olisin koko ajan jonkun armoilla ja taakkana ja taakka olen jo nyt eikä sekään ole hyvä vaan aivan kamalaa.
Millekään kallonkutistajalle en voi mennä, menin ennen mutta sanoivat yksi toisensa jälkeen että olen terve. Ja olenkin, mutta kuinka kauan? Vähemmästäkin tulee hulluksi. En pysty muuuttumaan, olen tällaiseksi syntynyt ja tällaisena kuolen!!
MUTTA MINÄHÄN TULEN HULLUKSI TÄLLÄ MENOLLA. Eikä sellaiseen kai psykiatria voi auttaa.
En halua mennä ulos mutta kotonakin on sama juttu.
Tänään oli pakko mennä hakemaan alkoholijuomia vaikka en ole juoppo, en vaan kestä ahdistusta enää.
Olen kamala ihminen joo. Olen ruma ja lihava ja siten näköhaitta. Olen vähä-älyinen, heikkolahjainen enkä ole missään onnistunut ikinä. Mutta en tee pahoja tekoja enkä tajua, mikä oikeus ihmisillä on tehdä elämästäni helvettiä. Heidän päivänsä menevät hyvin, halveksivat minua ihan niin kuin ohimennen, se ei ole edes isoa asia heille.
Joka minuutti mietin vuorotellen toisaalta että ansaitsenkin sen tuomitsemisen ja toisaalta että en voi ansaita, koska minuakin pahempia ihmisiä on. Miksi pahatkin ihmiset saaavat kunnioitusta ja hyväksyntää ja rakkautta mutta minä olen sylkykuppi vaikka haluan vain olla omissa oloissani. En ole teidän ihmisten työkalu itsetunnon parantamiseen, olen ihminen jota loukkaa kaikki tämä.
Joskus ajattelen että pitäisi ottaa lihaveitsi ja tappaa ensimmäinen jalankulkija joka tulee vastaan ja katsoo kieroon. Pyssyä minulla ei ole, mutta veitseen ei tarvitse lupaa. Silloin saisin sekunnin ajan yliotteen, olisin yhden kerran elämässäni jonkun yläpuolella. Fantasioin siitä aivan jatkuvasti.
Mutta en myöskään halua olla paha ihminen. En halua kuulua siihen joukkoon jota itsekin inhoan.
Joskus ajattelin, että voisin puukottaa silmiäni tai juoda sitä etanolia vai mitä lie wc-ankkaa enkä enää näkisi ihmisten katseita. Mutta sitten olisin koko ajan jonkun armoilla ja taakkana ja taakka olen jo nyt eikä sekään ole hyvä vaan aivan kamalaa.
Millekään kallonkutistajalle en voi mennä, menin ennen mutta sanoivat yksi toisensa jälkeen että olen terve. Ja olenkin, mutta kuinka kauan? Vähemmästäkin tulee hulluksi. En pysty muuuttumaan, olen tällaiseksi syntynyt ja tällaisena kuolen!!
MUTTA MINÄHÄN TULEN HULLUKSI TÄLLÄ MENOLLA. Eikä sellaiseen kai psykiatria voi auttaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kokemuksemme menevät varsin suurelta osin yks yhteen. Olen varma, että ympäristössämme on kateellisia ihmisiä, jotka eivät siedä jotain erikoisosaamistamme. Omalla kohdallani se alkoi jo ensimmäisenä koulupäivänä peruskoulussa, kun osasin laskea etukäteen. Myös äitini on aina halveksinut minua "et ole koskaan osannut mitään"-asenteella. Kateelliset ja narsistit siis aiheuttavat meille huonon oma- ja itsetunnon.
Rikoslain luvun 20 § 5:n mukaan ne, jotka aiheuttavat meille henkistä pahoinvointia (ja muillekin), kuuluvat kahden vuoden vankeuteen, sillä se on rangaistava teko.
Joskus kuuluisi tulla meidänkin vuoro näyttää kiusaajillemme. "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan".
Ainakin osa psykiatreista on narsisteja, joten he määräävät tarpeettomaan pakkohoitoon. "Olen terve" on todenmukaisempi kuin psykiatrien määräämä pakkohoito. Samoin ainakin minun kohdalla narsistiäitin kuuluu saada tekojensa mukaan.
Teillä vaikuttaa olevan todella huono itsetunto, joka lähtee jo lapsuudesta.
Just vanhempien arvostamaton käytös lastaan kontaan aiheuttaa sitä, sitä pahemmin mitä nuorempi lapsi on, lapsi kasvaa uskomaan että ei ole minkään arvoinen ja kaikki paha mitä tapahtuu on sille ansaittua.
Kurjaa,mutta vanhempien/läheisen kasvattajan aikaansaannosta :(.
Itsetunto-ongelmista kärsin itekkin,kasvoin yh äitini kanssa joka oli todella kylmä ja pettynyt muhun aina ja sitten myöhemmin kuvioihin tuli viellä kamala isäpuoli joka ei perantanu asioita vaan päin vastoin.
Itsetuontoa pitäis kehittää luotettavien ihmisten kanssa kommunikoimalla, ystävät/terapetutti,,ym..
Ja tuskin kaikki sua pahalla kattoo,ja jos joku kattoo niin anna katsoa.
Tervehdys, luin kirjoituksesi ja mietin vaan sitä että kun tiedostat esim tuon fantasioinnin vääryyden, niin neuvoni on: pyri siitä eroon, sitkeästi. Nimittäin fantasiat ruokkii itseään. Se ei sinua loppupeleissä rakenna, vaan vie vaan syvemmälle. Tunnistan itseäni tuossa siltä osin että kun on kokenut elämässään olevansa heikoilla, toisten arvostelema jne, niin sitten mielikuvituksessaan "antaa toiselle takaisin". Ehkä se hetkeksi on helpottanut, mutta samalla olen sitonut itseäni tällaiseen mielikuvitusmaailmaan ja negatiivisten ajatusten kierteeseen. Siitä joutuu oikein kamppailemaan itseään ulos, että pystyisi näkemään elämässä hyvääkin. Mutta haluan taistella sen eteen, koska hyvää on, sitä ei vaan negatiivisuuden kierteessä näe.
Ja toinen: ei kaikki ihmiset ole tuomitsevia ja katso pahalla. Mutta vaikea sitä tietysti uskoa, jos on kokenut kaltoinkohtelua. Monesti myös saatamma itse toimia tiedostamattaan niin että saa negatiivista kohtelua. Tuntuu kirjoituksesi perusteella, että kuitenkin tarvitsisit keskusteluapua. Elikkä hakaudu pian mielenterveystoimistoon, ja kerro rehellisesti ajatuksistasi. Ei tämmöisessä tilanteessa pidä jäädä ajatuksineen yksin.