Epävakaa(ko?)

Kävitkö yksityisellä vai kunnallisella puolella? Miten lääkäri päätyi diagnoosiisi, eli pystyisitkö kertomaan oireistasi? Itselläni olen epäillyt tätä jo pitkään, mutta mulle on käynyt samoin kuten edelliselläkin kirjoittajalla, eli kuukaudesta toiseen vain jaaritellaan ja sanotaan, että "mietitään sitten ensi kerralla tarkemmin" ja sitten lähetetään aina sairaanhoitajan juttusille. Luulen, että itseäni auttaisi täsmällinen diagnoosi, jotta näitä asioita voisi alkaa käsittelemään, mutta tuntuu, että lääkärit on kuin teflonia. Kannattaisikohan mennä yksityiselle? Kiitos.

Ehkä ev? kirjoitti:

Kävitkö yksityisellä vai kunnallisella puolella? Miten lääkäri päätyi diagnoosiisi, eli pystyisitkö kertomaan oireistasi? Itselläni olen epäillyt tätä jo pitkään, mutta mulle on käynyt samoin kuten edelliselläkin kirjoittajalla, eli kuukaudesta toiseen vain jaaritellaan ja sanotaan, että "mietitään sitten ensi kerralla tarkemmin" ja sitten lähetetään aina sairaanhoitajan juttusille. Luulen, että itseäni auttaisi täsmällinen diagnoosi, jotta näitä asioita voisi alkaa käsittelemään, mutta tuntuu, että lääkärit on kuin teflonia. Kannattaisikohan mennä yksityiselle? Kiitos.

Yhden koulukunnan mukaan epävakaalle ei haluta kertoa dignoosia, koska se saa ne riehumaan.

Ehkä ev? kirjoitti:

Kävitkö yksityisellä vai kunnallisella puolella? Miten lääkäri päätyi diagnoosiisi, eli pystyisitkö kertomaan oireistasi? Itselläni olen epäillyt tätä jo pitkään, mutta mulle on käynyt samoin kuten edelliselläkin kirjoittajalla, eli kuukaudesta toiseen vain jaaritellaan ja sanotaan, että "mietitään sitten ensi kerralla tarkemmin" ja sitten lähetetään aina sairaanhoitajan juttusille. Luulen, että itseäni auttaisi täsmällinen diagnoosi, jotta näitä asioita voisi alkaa käsittelemään, mutta tuntuu, että lääkärit on kuin teflonia. Kannattaisikohan mennä yksityiselle? Kiitos.

ihan kunnallisella puolella. Kerroin että elämääni hallitsevat mielialan heittelyt, harkitsemattomat päätökset, ihmissuhdeongelmat ja muutenkin tunne-elämän ongelmat... olin oikeasti pahassa jamassa. Onneksi sain nyt sitten syyn kaikelle.

Suosittelen menemään yksityiselle, Kela voi maksaa siihen liittyvät kulut (kuitenkin sekin on sen verran byrokraattista, että kannattaa ottaa esille tämä lääkärin puolelta). Lääkärit ovat kyllä jumittavia joskus, mutta jos uskallusta ja halua löytyy, että tervehtyy, kannattaa kysyä lääkäriltä ihan suoraan tuosta yksityisestä ja kirjoittaa ylös muistiin.

Mä olen käynyt 10 vuotta eri mittasis psykoterapioissa (olen 27v) ja puoltoista vuotta sitten kuulin, että mulle on tehty diagnoosi "tunne-elämältä epävakaa persoonallisuus, rajatila". Kun pääsin tutustuu mitä se oikein pitää sisällään, löysin paljon selityksiä kokemuksilleni.

Olen myös oppinut, että psy.sh tekee hyviä muistiinpanoja potilaskansiooni ja lääkäri oikeesti lukee ja tutkii niitä tietoja! Must kans tuntui aikoinaan hassult, kun lääkäri ei ollut kiinnostunut ajatuksistani muuta kuin lääkityksen mieles, mut kai se vain on resurssipulan takia että joutuvat noin käyttäytyy. Luottakaa kuitenkin siihen, että psykolääkäri lukee ihan kaikki muistiinpanot mitä teistä on kirjotettu! Tuolla vain on tehty tuollane tehtäväjako.

Ja mitä tulee noihin itse tehtyihin dignooseihin, ni mä välttelen niiden tekoa. Masennus on ollut ainut diagnoosi minkä oon itestäni tehnyt, koska sen oon oppinu elämäni aikana tunnistamaan. Ja se on ollut syy siihen, että olen hakeutunut psy.hoitoon.

tosiaan psykiatrilla kaksi kertaa ja sitten "hoito" siirtyi psykiatriselle sairaanhoitajalle. Myöhemmin selvisi, että tuo psykiatri oli ollut sijainen ja lasten psykiatri. Syksyllä on palaveri hoitajan ja uuden psykiatrin kanssa tilanteestani. Saa nyt nähdä mitä siellä ensi kerralla jutellaan. Jotenkin vaan tulee sellainen olo, että kyseleekin ihan vääriä asioita. Saattaa olla, että minussakin on vikaa. En ehkä osaa sitten tuoda oikeita asioita esille keskusteluissa. Jotenkin on tullut sellanen olo, että kaikki ajatukseni tyrmätään tai niitä vähätellään, niin kuin mitään ongelmia ei olisikaan. Hoitaja tuntuisi myös yrittävän alitajuisesti parantaa huonoa itsetuntoani kehumalla minua fyysisesti ja henkisesti maasta taivaaseen. Hieman huvittavaa ja aika läpinäkyvää. Ihmettelen kyllä myös suuresti, etten lääkärillä päässyt käymään. Tuntui, että lääkäri oli lähinnä kiinnostunut lääkehoidosta eikä muusta. Jopa b-lausunnossa luki, että "Hoito on tällä hetkellä lääkinnällisellä puolella." Justiinsa. Lääkkeillähän ongelmat katoaa. Mieltä ja masennusta voi tasata, mutta ei tosiaan niitä ongelmia poista. Eivätkä kyllä lääkkeet ole mitään edes auttaneet. Palaveriin mennessä olen syönyt yli puoli vuotta turhaan Efexoria ilman mitään vaikutuksia. Varmaan olisi tosiaan parempi mennä yksityiselle erikoislääkärille.

piamia.. kirjoitti:

tosiaan psykiatrilla kaksi kertaa ja sitten "hoito" siirtyi psykiatriselle sairaanhoitajalle. Myöhemmin selvisi, että tuo psykiatri oli ollut sijainen ja lasten psykiatri. Syksyllä on palaveri hoitajan ja uuden psykiatrin kanssa tilanteestani. Saa nyt nähdä mitä siellä ensi kerralla jutellaan. Jotenkin vaan tulee sellainen olo, että kyseleekin ihan vääriä asioita. Saattaa olla, että minussakin on vikaa. En ehkä osaa sitten tuoda oikeita asioita esille keskusteluissa. Jotenkin on tullut sellanen olo, että kaikki ajatukseni tyrmätään tai niitä vähätellään, niin kuin mitään ongelmia ei olisikaan. Hoitaja tuntuisi myös yrittävän alitajuisesti parantaa huonoa itsetuntoani kehumalla minua fyysisesti ja henkisesti maasta taivaaseen. Hieman huvittavaa ja aika läpinäkyvää. Ihmettelen kyllä myös suuresti, etten lääkärillä päässyt käymään. Tuntui, että lääkäri oli lähinnä kiinnostunut lääkehoidosta eikä muusta. Jopa b-lausunnossa luki, että "Hoito on tällä hetkellä lääkinnällisellä puolella." Justiinsa. Lääkkeillähän ongelmat katoaa. Mieltä ja masennusta voi tasata, mutta ei tosiaan niitä ongelmia poista. Eivätkä kyllä lääkkeet ole mitään edes auttaneet. Palaveriin mennessä olen syönyt yli puoli vuotta turhaan Efexoria ilman mitään vaikutuksia. Varmaan olisi tosiaan parempi mennä yksityiselle erikoislääkärille.

mäkin päädyin nyt kyllä siihen, että marssisin vain yksityiselle puolelle, sillä muakin yritetään kaiken aikaa vaan työntää sinne psykiatriselle hoitajalle. Kovin mukava ihminen hänkin, ja varmasti ottaa asiat tosissaan, mutta usein hän oikeastaan "vaan" kuuntelee ja sitten olen täyttänyt joitain psykologisia kysymyskaavakkeita. Olisin kiitollinen jos sä tai muutkin tällä palstalla kirjoittelevat jaksaisivat valottaa hieman omia oireitaan, luulen, että siitä saisi perspektiiviä tarkastella myös itseään.

ehkä ev? kirjoitti:

mäkin päädyin nyt kyllä siihen, että marssisin vain yksityiselle puolelle, sillä muakin yritetään kaiken aikaa vaan työntää sinne psykiatriselle hoitajalle. Kovin mukava ihminen hänkin, ja varmasti ottaa asiat tosissaan, mutta usein hän oikeastaan "vaan" kuuntelee ja sitten olen täyttänyt joitain psykologisia kysymyskaavakkeita. Olisin kiitollinen jos sä tai muutkin tällä palstalla kirjoittelevat jaksaisivat valottaa hieman omia oireitaan, luulen, että siitä saisi perspektiiviä tarkastella myös itseään.

Suurimmat ongelmat on selkeästi tunne-elämässä ja tunteiden hallitsemisessa. Ensinnäkin tunnen tunteet normaaleja ihmisiä voimakkaammin. Monet eivät voi ymmärtää miksi suutun pienistä tai loukkaannun aivan turhaan. Välillä tuntuu, että keksin oikein asioita joista voisin loukkaantua. Eli suutun ja loukkaannun hyvin helposti. Olen myös todella herkkä. Otan melkein kaiken itseeni vaikka ei olisi tarkoitettu pahalla. Arvostelua en siedä ollenkaan vaan hyökkään vastaan samantien. Olen todella herkkä, mutta myös joskus täysin tunteeton. Suuttuessani olen aivan kamala ja ilkeä. Sanon ihan mitä sylki suuhun tuo ja uhkailen kaikella mahdollisella. En pääse millään asioiden yli ja kelaan niitä aina vaan. Pelkään jatkuvasti hylätyksi tulemista ja usein myös ajan ihmiset hylkäämään minut, koska ajatuksissani he kuitenkin jättäisivät minut yksin jossain vaiheessa. Välillä tuntuu, että osaanko edes rakastaa oikeasti. Viha on useimmiten tunteistani voimakkain sekä suru ja katkeruus. Myös häpeä. En oikein tunne hyviä tunteita juurikaan. Tai sitten ne ovat sellaisia voimakkaita surun tunteita, kun ajattelen menettäväni jonkun. Tunnen jatkuvaa tyhjyyttä enkä saa mitään mielihyvää mistään. Kyllästyn kaikkeen helpolla.

Mielialat vaihtelevat usein pitkin päivää ja nykyisin olen taas masentunut kaiken muun lisäksi. Hypomanian tapaisia oireita on hieman, mutta tuskin sentään maanis-depressiivinen olisin. Sekamuotoisessa bipossahan mielialat vaihtelee miten sattuu eivätkä ole jaksottaisia. Bipo ei kuitenkaan selittäisi muita oireitani.

Olen myös hyvin ristiriitainen ja mielialojen mukaan vaihtuvat usein myös mielipiteet. Saankin usein kuulla olevani tekopyhä tai valehtelija. Yritä siinä sitten sössöttää jotain omista ajatuksien juoksusta sekä siitä miten tunnen asiat.

Ahmin ruokaa välillä mielettömiä määriä erilaisiin olotiloihin. Itsemurhaa en ole yrittänyt, mutta mielessä on melkein koko aika. Raha ei myöskään pysy käsissä juuri lainkaan.

Itsetunto on sairaalloisen huono mistä sitten seuraa juuri tätä arvottomuuden tunnetta, en uskalla tehdä mitään kun pelkään mokaavani enkä halua kuulla arvosteluja. Vihaan itseäni ja se viha kohdistuu muihin myös. Olen tietenkin ihmissuhteissa mustasukkainen ja epäluuloinen. Syyllistän helposti vaikka tiedän vian olevan minussa. Riidellessä unohdan puolet mitä olen sanonut ja välillä en tajua mistään mitään, kun alan stressaamaan tai pitää muistella vaikeita asioita. Riitoja miesten kanssa onkin jatkuvasti suhteissani. Riidattomia aikoja on hyvin vähän. Saatan tulla epäluuloiseksi välillä. Ne onneksi menevät yleensä äkkiä ohi. Minuun on myös helppo vaikuttaa omilla mielipiteillään minusta vaikka olen muuten voimakastahtoinen ihminen. Minäkuva ihan hukassa. En tiedä kuka ja mikä olen.

Ystävät ovat lähes kaikonneet enkä jaksa enää nykyisin olla kenenkään kanssa tekemisissä. Olen aika eristäytynyt kotiini. Mikään ei jaksa kiinnostaa enkä jaksa mitään. Tunnen itseni taakaksi muille, kun omistan tällaisen luonteen. Tämäkin teksti on melko sekavaa, mutta kai siitä jotain selvää saa. Varmaan puolet asioista unohtunut, mutta lisäilen sitten, jos tulee muuta vielä mieleen.

piamia.. kirjoitti:

Suurimmat ongelmat on selkeästi tunne-elämässä ja tunteiden hallitsemisessa. Ensinnäkin tunnen tunteet normaaleja ihmisiä voimakkaammin. Monet eivät voi ymmärtää miksi suutun pienistä tai loukkaannun aivan turhaan. Välillä tuntuu, että keksin oikein asioita joista voisin loukkaantua. Eli suutun ja loukkaannun hyvin helposti. Olen myös todella herkkä. Otan melkein kaiken itseeni vaikka ei olisi tarkoitettu pahalla. Arvostelua en siedä ollenkaan vaan hyökkään vastaan samantien. Olen todella herkkä, mutta myös joskus täysin tunteeton. Suuttuessani olen aivan kamala ja ilkeä. Sanon ihan mitä sylki suuhun tuo ja uhkailen kaikella mahdollisella. En pääse millään asioiden yli ja kelaan niitä aina vaan. Pelkään jatkuvasti hylätyksi tulemista ja usein myös ajan ihmiset hylkäämään minut, koska ajatuksissani he kuitenkin jättäisivät minut yksin jossain vaiheessa. Välillä tuntuu, että osaanko edes rakastaa oikeasti. Viha on useimmiten tunteistani voimakkain sekä suru ja katkeruus. Myös häpeä. En oikein tunne hyviä tunteita juurikaan. Tai sitten ne ovat sellaisia voimakkaita surun tunteita, kun ajattelen menettäväni jonkun. Tunnen jatkuvaa tyhjyyttä enkä saa mitään mielihyvää mistään. Kyllästyn kaikkeen helpolla.

Mielialat vaihtelevat usein pitkin päivää ja nykyisin olen taas masentunut kaiken muun lisäksi. Hypomanian tapaisia oireita on hieman, mutta tuskin sentään maanis-depressiivinen olisin. Sekamuotoisessa bipossahan mielialat vaihtelee miten sattuu eivätkä ole jaksottaisia. Bipo ei kuitenkaan selittäisi muita oireitani.

Olen myös hyvin ristiriitainen ja mielialojen mukaan vaihtuvat usein myös mielipiteet. Saankin usein kuulla olevani tekopyhä tai valehtelija. Yritä siinä sitten sössöttää jotain omista ajatuksien juoksusta sekä siitä miten tunnen asiat.

Ahmin ruokaa välillä mielettömiä määriä erilaisiin olotiloihin. Itsemurhaa en ole yrittänyt, mutta mielessä on melkein koko aika. Raha ei myöskään pysy käsissä juuri lainkaan.

Itsetunto on sairaalloisen huono mistä sitten seuraa juuri tätä arvottomuuden tunnetta, en uskalla tehdä mitään kun pelkään mokaavani enkä halua kuulla arvosteluja. Vihaan itseäni ja se viha kohdistuu muihin myös. Olen tietenkin ihmissuhteissa mustasukkainen ja epäluuloinen. Syyllistän helposti vaikka tiedän vian olevan minussa. Riidellessä unohdan puolet mitä olen sanonut ja välillä en tajua mistään mitään, kun alan stressaamaan tai pitää muistella vaikeita asioita. Riitoja miesten kanssa onkin jatkuvasti suhteissani. Riidattomia aikoja on hyvin vähän. Saatan tulla epäluuloiseksi välillä. Ne onneksi menevät yleensä äkkiä ohi. Minuun on myös helppo vaikuttaa omilla mielipiteillään minusta vaikka olen muuten voimakastahtoinen ihminen. Minäkuva ihan hukassa. En tiedä kuka ja mikä olen.

Ystävät ovat lähes kaikonneet enkä jaksa enää nykyisin olla kenenkään kanssa tekemisissä. Olen aika eristäytynyt kotiini. Mikään ei jaksa kiinnostaa enkä jaksa mitään. Tunnen itseni taakaksi muille, kun omistan tällaisen luonteen. Tämäkin teksti on melko sekavaa, mutta kai siitä jotain selvää saa. Varmaan puolet asioista unohtunut, mutta lisäilen sitten, jos tulee muuta vielä mieleen.

Ensinnäkin, tekstisi ei ollut lainkaan sekavaa vaan todella valaisevaa! Teksti olisi voinut olla myös mun kirjoittama, niin tutulta kaikki tuo kertomasi tuntui. Mä tunnen myös kaikki tunteet todella isosti, reaktiot asioihin ovat erittäin ylimitoitettuja, ja tuntuu etteivät muut ymmärrä niitä ollenkaan. Olen myös hyvin herkkä, loukkaannun hetkessä ja paljon, usein jopa keksin aiheita riitaan, jotta voisin kokea niitä tunteita.

Osaan sanoa aivan kamalia asioita, varsinkin parisuhteessa, tuntuu kuin ilkeä kaksoissisar ottaisi paikkani niissä tilanteissa. Jekyll ja hyde. Usein näihin tilanteisiin ei vaadita edes suuttumista tai riitaa vaan saatan sanoa niitä asioita ihan vain saadakseni jonkin reaktion aikaan joko itsessä, toisessa tai molemmissa.

Myös mä uhkailen, yleensä silloin kun tunnen oloni uhatuksi, kun tunnen esim. että toinen haluaisi mun luota pois, erota tai vaikka vain pitää päivän hengähdystauon. Pelkään koko ajan sairaalloisesti, että mut hylätään, vaikka siihen ei olisi mitään todellista syytä. Lopulta tilanteet tietysti menevät sitten siihen, että juuri näin käy, jolloin tuntuu, että kuolen. Silloin olen vihainen ja katkera ja syytän muita. Myös kostonhimoisia ajatuksia pyörii mielessä. Järjellä kuitenkin tajuan, että olen ollut kuin itseäni toteuttava ennustus.

En koe mielihyvää asioista, joista näen muiden sitä saavan. Tuntuu juuri siltä, että suurin mielihyväni tulee surun tunteista. Joskus kuvittelen tahallani tilanteen, jossa menetän jonkun läheisen ja tunnen siitä jotain "romantisoitua" surua. Sairasta, kyllä.
Mä en myöskään pääse asioiden yli vaan saatan kelailla niitä hyvinkin pitkään, teen niistä oikein elämäntehtäväni, jolloin en paljon muuhun pysty keskittymäänkään.
Mullakin itsemurha pyörii usein mielessä, vaikka tiedän, etten sitä tekisi. Rahankäyttö tuottaa ongelmia kuten normaali elämänhallinta yleensäkin.

Itsetunto ja itsetuntemus ovat mullakin täysin hukassa, välillä on vaikea hahmottaa itseään. Pelkään ryhtyä mihinkään, sillä uskon sen kuitenkin epäonnistuvan. En luota juuri kehenkään, ja epäilen ihmisten motiiveja, usein ajattelen, että mun kanssa on varmasti todella vaikea ikinä kenenkään elää.
Varsinkin parisuhteissa niitä riitoja on enemmän kuin riidattomia aikoja. Ihan kuin jotenkin eläisin niistä, enkä edes ymmärrä miksi toinen ei muka jaksa sitä. Mäkään en aina niiden tilanteiden jälkeen edes oikein muista tai ymmärrä mitä on tullut sanottua.

Muutamia vuosia sitten lääkäri oli sitä mieltä, että mulla olisi välillä myös juuri tuota hypomaniaa.
Mäkin olen kuullut aivan samoja asioita sanottavan itsestäni, kuten tekopyhä ja valehtelija. Myös moraaliton, järjetön, itsekäs ja hullu ovat kuuluneet kommenteihin. Exäni sanoi lähtiessään, ettei pysty enää jatkamaan koska sattuu liikaa ja olen vienyt häneltäkin itsetunnon. Hän sanoi myös, ettei enää tiedä mikä on totta ja mikä valetta. Aivan, yritäppä siinä sitten selittää, että "Rakastan ihan oikeasti, enkä oo ikinä tarkottanu pahaa ja kyllä kaikki on totta mut niinkun kun siis tota...älä vaan lähe.."
Olisi hurjan mukava jakaa sun kanssa ajatuksia, sillä tuntuu, etten ole ikinä ennen tavannut "kaltaistani" ja tän asian kanssa on usein tosi yksin.

ehkä ev? kirjoitti:

Ensinnäkin, tekstisi ei ollut lainkaan sekavaa vaan todella valaisevaa! Teksti olisi voinut olla myös mun kirjoittama, niin tutulta kaikki tuo kertomasi tuntui. Mä tunnen myös kaikki tunteet todella isosti, reaktiot asioihin ovat erittäin ylimitoitettuja, ja tuntuu etteivät muut ymmärrä niitä ollenkaan. Olen myös hyvin herkkä, loukkaannun hetkessä ja paljon, usein jopa keksin aiheita riitaan, jotta voisin kokea niitä tunteita.

Osaan sanoa aivan kamalia asioita, varsinkin parisuhteessa, tuntuu kuin ilkeä kaksoissisar ottaisi paikkani niissä tilanteissa. Jekyll ja hyde. Usein näihin tilanteisiin ei vaadita edes suuttumista tai riitaa vaan saatan sanoa niitä asioita ihan vain saadakseni jonkin reaktion aikaan joko itsessä, toisessa tai molemmissa.

Myös mä uhkailen, yleensä silloin kun tunnen oloni uhatuksi, kun tunnen esim. että toinen haluaisi mun luota pois, erota tai vaikka vain pitää päivän hengähdystauon. Pelkään koko ajan sairaalloisesti, että mut hylätään, vaikka siihen ei olisi mitään todellista syytä. Lopulta tilanteet tietysti menevät sitten siihen, että juuri näin käy, jolloin tuntuu, että kuolen. Silloin olen vihainen ja katkera ja syytän muita. Myös kostonhimoisia ajatuksia pyörii mielessä. Järjellä kuitenkin tajuan, että olen ollut kuin itseäni toteuttava ennustus.

En koe mielihyvää asioista, joista näen muiden sitä saavan. Tuntuu juuri siltä, että suurin mielihyväni tulee surun tunteista. Joskus kuvittelen tahallani tilanteen, jossa menetän jonkun läheisen ja tunnen siitä jotain "romantisoitua" surua. Sairasta, kyllä.
Mä en myöskään pääse asioiden yli vaan saatan kelailla niitä hyvinkin pitkään, teen niistä oikein elämäntehtäväni, jolloin en paljon muuhun pysty keskittymäänkään.
Mullakin itsemurha pyörii usein mielessä, vaikka tiedän, etten sitä tekisi. Rahankäyttö tuottaa ongelmia kuten normaali elämänhallinta yleensäkin.

Itsetunto ja itsetuntemus ovat mullakin täysin hukassa, välillä on vaikea hahmottaa itseään. Pelkään ryhtyä mihinkään, sillä uskon sen kuitenkin epäonnistuvan. En luota juuri kehenkään, ja epäilen ihmisten motiiveja, usein ajattelen, että mun kanssa on varmasti todella vaikea ikinä kenenkään elää.
Varsinkin parisuhteissa niitä riitoja on enemmän kuin riidattomia aikoja. Ihan kuin jotenkin eläisin niistä, enkä edes ymmärrä miksi toinen ei muka jaksa sitä. Mäkään en aina niiden tilanteiden jälkeen edes oikein muista tai ymmärrä mitä on tullut sanottua.

Muutamia vuosia sitten lääkäri oli sitä mieltä, että mulla olisi välillä myös juuri tuota hypomaniaa.
Mäkin olen kuullut aivan samoja asioita sanottavan itsestäni, kuten tekopyhä ja valehtelija. Myös moraaliton, järjetön, itsekäs ja hullu ovat kuuluneet kommenteihin. Exäni sanoi lähtiessään, ettei pysty enää jatkamaan koska sattuu liikaa ja olen vienyt häneltäkin itsetunnon. Hän sanoi myös, ettei enää tiedä mikä on totta ja mikä valetta. Aivan, yritäppä siinä sitten selittää, että "Rakastan ihan oikeasti, enkä oo ikinä tarkottanu pahaa ja kyllä kaikki on totta mut niinkun kun siis tota...älä vaan lähe.."
Olisi hurjan mukava jakaa sun kanssa ajatuksia, sillä tuntuu, etten ole ikinä ennen tavannut "kaltaistani" ja tän asian kanssa on usein tosi yksin.

Ihan tuttua tuo kaikki tosiaan. Itsekin haastan riitaa juuri sen takia, että hetken edes tuntisin jotain. Raskasta, kun tuska, viha ja suru on niitä melkein ainoita tunteita jotka tuntee voimakkaasti. Sitten voin hetken vihata, itkeä ja tuntea olevani elossa. Se on kyllä ihan totta, että itse tavallaan pilaa jo suhteensa etukäteen tällä luonteella. Kauhulla ajattelee mitä kaikkea voi tapahtua ja miten ei kestä niitä ollenkaan.

Itsekäs olen kuulemma kanssa ja tiedän kyllä sen. Puhun paljon omasta pahasta olostani enkä aina tajua ottaa toista huomioon. En ymmärrä aina toisten pahaa oloa muissa asioissa. Olen myös kuullut, että olen hajoittanut miesten itsetuntoja pysyvästi. En ole tarkoituksella sitä tehnyt, mutta minkäs teet. Ja myös tuon, ettei tiedä koska puhun totta ja koska en, kun olen niin ristiriitainen.

Tässä on s-postiosoite, jos haluat jakaa enemmän ajatuksia:

[email protected]

piamia.. kirjoitti:

Ihan tuttua tuo kaikki tosiaan. Itsekin haastan riitaa juuri sen takia, että hetken edes tuntisin jotain. Raskasta, kun tuska, viha ja suru on niitä melkein ainoita tunteita jotka tuntee voimakkaasti. Sitten voin hetken vihata, itkeä ja tuntea olevani elossa. Se on kyllä ihan totta, että itse tavallaan pilaa jo suhteensa etukäteen tällä luonteella. Kauhulla ajattelee mitä kaikkea voi tapahtua ja miten ei kestä niitä ollenkaan.

Itsekäs olen kuulemma kanssa ja tiedän kyllä sen. Puhun paljon omasta pahasta olostani enkä aina tajua ottaa toista huomioon. En ymmärrä aina toisten pahaa oloa muissa asioissa. Olen myös kuullut, että olen hajoittanut miesten itsetuntoja pysyvästi. En ole tarkoituksella sitä tehnyt, mutta minkäs teet. Ja myös tuon, ettei tiedä koska puhun totta ja koska en, kun olen niin ristiriitainen.

Tässä on s-postiosoite, jos haluat jakaa enemmän ajatuksia:

[email protected]

Saako sinulle "pisamia" kirjoitella mailia toinenkin epävakaa? En tunne ketään epävakaata ja haluaisin jakaa kokemuksia.

epävakaa myös kirjoitti:

Saako sinulle "pisamia" kirjoitella mailia toinenkin epävakaa? En tunne ketään epävakaata ja haluaisin jakaa kokemuksia.

oho....niin...tarkoitin "piamia"

epävakaa myös kirjoitti:

oho....niin...tarkoitin "piamia"

Saa laittaa postia.