Esitän siis vielä kerran nämä pätkät "Vaahterakreivi"-nimisestä esikoisromaanistani, jälleen hieman korjattuina.
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 6 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Huhtikuu oli jo lopuillaan, ja toukokuu, kesän kynnys, alkamaisillaan. Sään arveltiin yleisesti jo olevan kuin valmista kesää, päätellen siitä paahteesta, jonka kevätaurinko [jo] sai ajoitellen aikaan. Se oli jo sulattanut lähes kaiken lumen, jota saattoi tarkalla silmällä havaita vain syvimmissä ja valottomimmissa paikoissa, kuten metsien sisuksissa, mutta silloinkin vain pieninä hiekoitusten, oksien, kaarnojen ja muun neulashötteiden peittäminä pikkukasoina. Tiet olivat jäättömät, ja huoltoyhtiöiden vihreäliivisten työntekijöiden lakaistua ne puhtaiksi talviaikaan kylvetyistä hiekoituksista, olivat niiden pinnat jo päässeet kuivumaan, ja nyt niitä peittikin vuorostaan kuiva pölykerros. Lumen alta paljastuneet nurmikot olivat taas alkaneet vihertää maanpintaa, ja pajunkissat olivat jo kauan aikaa sitten puhjenneet.
Pitkien hellepäivien jälkeen olivat haihtuneet vesimäärät alkaneet tavalliseen tapaan tiivistyä, ja näinä lähipäivinä se tarkoittikin synkkää, harmaata ja valotonta aikaa. Vielä nämä vesivarat eivät kuitenkaan olleet kuluneet kaatosateissa, mutta silloin tällöin saattoi tarkkasilmäinen ja herkkätuntoinen havaita pientä ripsettä ihollaan ja kadun pinnassa.
Tämä päivä oli kaikin puolin yksi harmaimmista: huurut leijailivat jopa kaduilla, ja vain parin katuristeyksen (eli noin parin sadan metrin päästä rannikosta) ei paljas silmä voinut nähdä edes torille, saati sen rannikolle asti. Jopa paksun pilviverhon takana paistava aurinko näytti tuskin himmeää sähkölamppua kirkkaammalta.
Tätä kaikkea havannoi paikallinen nuorimies, nimeltään Juhani.
»Minä.»
Kotoisin hän on Kiimingistä, mutta syntyisin muualta, vaikka tuonaikainen tietämyksensä rajoittuu vain elämään Oulun seudulla. Hän on jo lähes vuoden ajan ollut täysi-ikäinen, mutta vaikka hän nimenomaan pitää tätä [jo] kauan tavoittelemanaan oikeutuksena aloittaa oma, todellinen elämä, olosuhteet eivät sitä vielä salli. Hän seisoo erään keskustassa sijaitsevan pysäkin laitamalla, odottaen oikeaa numeroa kantavaa bussia. Hän on jälleen käyttänyt koulumatkoihinsa tarkoitettua kuukausikorttia hyväkseen, sillä kausikorttien hyvä puoli on se, että ne mahdollistavat lukemattomat ajelut niiden päivien aikana, kun ne [vain] ovat voimassa. Näin hän voi kuluttaa aikaansa ajelemalla kaupunkiin huvikseen, sillä vaikka hänellä ei olekaan kaupungissa, tai ylipäätään missään mitään kummempaa tekemistä, tai ketään[,] joita tavata, tekee hän näitä reissujaan silti mielellään kerta toisensa jälkeen, sillä hän kokee ihmiset ja heidän elämänsä mielenkiintoisiksi.
Nytkin hän tekee huomioita kaikesta näkemästään ja kuulemastaan:
― Nii, ja mä olin sis iha sillee, et ‘sis mitä vittua toiki muka tos tekkee, ku vittu mua vissii kiinnostaa kuunnella ku joku vitu ämmä saatana vettää jottai vitu Ukko Nooaa!’
― Ja sitte laittas semmose tunki ― vai mikä se o, se joka laitetaa auto alle? Nii, kumminki pistää semmose tunki persee alle, ja sillä sitte nostaa sillee ja pistää makkara sissää ja prft-prft!
― Heinone sano et se saa jonku kuuesaa kevari…!
― Kevaris ei oo periaattees mittää hienoo.
― Ja ku mää kerran koetin käyä sielä pankisa, tuola Rotuaarin vieresä, nii, sielä juoppo nukku, sielä aulasa, ja mää niin pelekäsin että jos se herrää, nii mää koiti iha hilijaa maksaa ne laskut, ettei se vaa herrää…
Juhani pystyy tekemään [näitä] retkiään keskellä päivää[kin], koska [hän] opiskelee iltaisin Oulun Merikosken aikuislukiossa. Syy juuri aikuislukion valintaan [johtuu] on hänen [aiemmasta koulumenneisyydestään] koulumenneisyytensä, jolloin hän joutui törmäyskurssille [oman] ikäluokkansa kanssa, oman erikoisuutensa tähden. Hän on [jo sen verran] niin pitkään tuntenut [tämän] eron [muista] ikäisistään, ettei [hän] enää huomaa [oikeastaan minkäänlaisia] yhtäläisyyksiä ikäluokkansa kanssa, kuin [korkeintaan] iän suhteen. Niinpä katsottiin, että hän soveltuisi paremmin aikuislukion [muiden] kypsempien oppilaiden joukkoon. Mutta kypsemmässäkin kouluympäristössä hän [silti] tuntee sisällään elävän edelleen saman yksinäisen sielun.
Jos joku olisi kysynyt, ajatteliko Juhani jotain erityistä asiaa tai asioita, olisi hän voinut osoittaa itseään. Sillä mitä muutakaan saattoi yksinäinen tai muuten omalaatuinen ajatella, kuin sitä kaikkea, mikä tähän niin outoon ja luonnottomaan elämääni kuului. Omalaatuisuuksiensa ja lukemattomien muiden syiden johdosta hän on epäillyt itseään Aspergerin syndroomaiseksi. Ensimmäisenä tuntomerkkinä hän piti tietysti katsetta, joka kääntyy sisäänpäin aina, kun hän sattuu sijoittamaan silmänsä johonkin. Hän on myös koko ikänsä paneutunut tiedonhankintaan, ja vaikkei hän pidä itseään akateemisena koulupoikana, kaikki mahdollinen tieto on hänelle itselleen arvokasta, ja näin hän onkin omatoimisesti hankkinut melkoisen lukeneisuuden ja sivistyksen. Toisaalta hän taas on huono sosiaalisissa tilanteissa, vaikka onkin huomannut psykologisella tarkkailulla saavuttavansa edes jonkinlaisen ymmärryksen toisten keskenään elättämistä sosiaalisista maailmoista. Vaikka hän toisaalta viihtyy paljon yksin, paljon hänen tilanteestaan kertoo se, että hän silti tuntee itsensä melko yksinäiseksi. Tämä käsitys on syntynyt niiden vuosien aikana, kun hänen elämästään ei ollut löytynyt yhtään ystävää.
Hän katsoo itseään ohiajavan bussin ikkunoiden heijastuksesta: pitkähkö, tällä ominaisuudellani aika monestikin huomioitu, likinäköisyyden takia suorakulmaisilla silmälaseilla varustettu, toisaalla terävä-, toisaalla pehmeäkatseinen, teräväpolvinen, ruskeatukkainen pehkopää, äärimmäisen yksinkertaiset Adidas-verkkahousut jalassaan, päällään kuvaton, tumma t-paita, jota vielä peitti sininen Rukka-tuulitakki. Tämä harvinainen ja individuaali ulkoasu on kuulunut hänen erikoisuuksiinsa lähes koko ikänsä ajan, josta hän kyllä nyttemmin on ottanut suoranaisen ylpeyden.
Toinen asia, mistä hän on ylpeä, on hänen hyväkuntoisuutensa. Tästä todistaa se, että hän nytkin on tulossa kaupunginkirjastolta, jonka luota oli juossut yhtämittaa, melko nopeaa vauhtia, pysähtymättä, ja hengästymättä. Suosimastaan kireästä t-paidasta voi nähdä, että hänen profiilinsa etupuoli on täysin pystysuora.
Vielä yksi häntä lähes alituisesti kalvava asia on sisäisten piirteiden ohella hänen ulkonäkönsä. Hän ei ole oikeastaan koskaan osannut sanoa, onko hänen ulkonäkönsä enemmän huono vaiko ei. Mutta ehkä ainoa osa, josta hän saattoi sanoa pitävänsä itsessään, ovat ehkä hänen silmänsä, joiden hän kuitenkin on todennut olevan myrkyn-, ei niinkään smaragdinvihreät. Kuitenkin hän pelkää usein alituisesta pohdiskelusta kiristyneiden kulmien antavan virheellisen kovan ja armottoman kuvan ulkopuolisille. Hän ei ehkä ole ulkoisesti kovin iloisen oloinen, mutta hän onkin monet kerrat saanut todeta ulkokuorensa olevan tässä suhteessa harhaanjohtava, sillä todelliset ajatuksensa ja mielialansa näkyvät lähinnä vain hänen henkisessä maailmassaan.
Syy, miksi hän tällä omalla tavallaan ylipäätään välitti ulkokuorestaan edes sen vertaa, oli selvä. Hänellä nimittäin oli tapana vilkaista jokaista ohikulkijaa, ja havaitessaan tällöin jokaisen nuoren naisen ja tytön, olisi kuka tahansa voinut havaita hänen katsovan näitä surkeasti kuin anova koira. Mutta se, mitä hän oli anomassa, ei ollut syötävää, kuten koirien tapauksessa, vaan sitä mitä hänkin kaipasi: ystävällisyyttä, lempeitä tunteita, sosiaalisia vuorovaikutuksia, hellyyttä, jopa rakkautta, kuten jokainen ihminen.
Vuosien kokemusten perusteella hän kuitenkin on menettänyt lähes kaiken itsevarmuutensa ja itsetuntonsa, mitä siitä vielä joskus saattoi ollakaan. Oli hänelläkin omat toiveensa, ja monetkin lausunnot verrattain hyvästä ja ihailtavasta luonteesta, mutta hän ei vain voinut uskoa, että kukaan voisi tällaisesta todella välittää, niin kuin oli nähnyt niin monien muiden toisistaan välittävän. Jokainen hänen kohtaamansa tyttö oli ― on kuin kaukainen kaukorakkaus, enkeli, jota en ikinä voi saavuttaa, ja hän vain säälittävä, haiseva skunkki ― jolla ei ollut kyseisen eläimen suloisuutta.
Tämän takia hän onkin huomannut saaneensa periodisen tavan lähes valasmaiseen puuskahteluun. Tämänkin hän tietysti toivoi kiinnittävän edes jonkun säälivän huomion.
henkilöhahmon toimintaa? Eikö tämän pitäisi ilmetä romaanissa toimintalinjana henkilöhahmolla eikä selityksinä, joita ulkopuolinen kertoja jostain syystä innokkaasti jakaa. Tässä ehkä se ärsyttävin kohta:
"Mutta se, mitä hän oli anomassa, ei ollut syötävää, kuten koirien tapauksessa, vaan sitä mitä hänkin kaipasi: ystävällisyyttä, lempeitä tunteita, sosiaalisia vuorovaikutuksia, hellyyttä, jopa rakkautta, kuten jokainen ihminen."
Ja yhä ihmettelen, miten tässä näkyy juonellinen kaari. On vain läsnäolon sirpaleita. Okei, monet ovat taitavasti kirjoittaneet läsnäolosta, mutta henkilöhahmossa ei ole sisäistä ristiriitaa kuvattu maailmassaan niin, että heräisi suuria uteliaisuuksia kääntää liuskaa...
Valitan. Makuasioita. Mutta myös teknisiä. Katsopa miten taitavasti kielellesti Mikko Rimminen punoo läsnäolon taitoa romaaneissaan.
Anna kirjasi henkilöiden elää, älä sano heistä mitään turhaa, vaan anna heidän itsensä kertoa oma tarinansa kaikkine valheileen, virheineen ja petoksineen. Tyyliä on parannettava, tietynlainen vanhahtava mahtipontisuus kannattaa kitkeä ja pyrkiä sujuvuuteen.
Tee yksinkertainen tilanne ja lähde sen synnyttämästä jännitteestä liikkeelle. Kirjoita mitä näet, et sitä mitä tiedät henkilöhahmosta. Anna lukijoiden oppia tuntemaan hahmosi heidän liikkeistä ja puhetavasta, ei siitä, että kerrot mitä pirua heidän sisällään tapahtuu. Anna hahmojen tehdä vaikutus. Ei kertojasi.
Kirjoita tavattoman paljon enemmän, on ohjeeni.
Lähinnä olen ottanut mallia tätä kappaletta kunnostaessani Pulkkisen "Rajasta", kohdista joissa hän kuvailee Maria tämän ensimmäisessä luvussa: ensin hän kuvailee hieman sirpaleisesti sitä millainen Mari on, siirtyy sitten hänen nuppunännirintoihinsa ja leviävään perseeseensä, siitä taas koulusuorituksiinsa, asuinpaikkaansa. Mutta myönnän, että tämä omani on paha ja kova pähkinä purtavaksi, ja aionkin hakea apua siihen mahdollisimman pian, ensi torstaina Huutomerkki Ry:n kirjoittajapajassa.
Auringon asetuttua iltaiseen asentoonsa sen valo loi maisemille kaksipuoleisen ilmeen: kultaiset kasvot ja varjoisat takaraivot. Tällaisesta olisivat keskustan ja rannikon välialueilla esimerkkinä jo pelkät epätasaiset mukulakivet ja rakennusten seinustat, ja valo muuttaisi vesistön pinnan kirkkaaksi, tyyneksi peiliksi, josta peilautuisivat parin lähimmän saaren puustot.
Eräälle bussipysäkille saapuessani katselin ja kuuntelin jälleen hyvillä mielin ympäristöjä. Yksinäiset vesipisarat vielä tipahtelivat katujen varsiin pystytettyjen, toistaiseksi lehdettömien puiden oksilta pieniin, peilityyniin ja –kirkkaisiin pikku lammikoihin. Varis hyppelehti nurmikolla sinne tänne, napsauttaen nokkansa milloin minkäkin ihmissilmälle näkymättömän ympärille, ja päätään nostellen päästeli kurkustaan raakaisujaan, kunnes ohiajavan auton takia lehahti ylös, ja laskeutui vieressä seisovan puun oksalle. Pari vanhempaa, elämäntapojensa kautta pysyvästi punertunutta herraa nousivat bussipysäkin katoksen penkiltä, ja lähtivät hoippuroimaan aution autotien yli kohti lähintä kapakkaa, laulellen marssinsa tahdittamana:
»Siellä missä kamelinpaskat kuivana törröttää…»
Katselin auringon viistoa kajastusta näillekin kaduille, mutta tyytyväisenä sain huomata, että olin toisaalta ajatusteni maailmoissa ― ajatuksissa tulevaisuudesta.
Jatkuvasti odotan vain mahdollista syksyistä pääsyä Oriveden Opistolle, jossa voinen löytää vastaukset romaanini asettamiin kysymyksiin. Mutta odottavan aika on pitkä, kuten olen näiden 20 ikävuoteni aikana saanut monesti kokea.
Onko kenelläkään mitään mistä keskustella tekstiäni koskien? Olisi kiva keskustella siitä jälleen, sillä se antaa intoa myös kirjoitustyölleni.
Olen roikkunut tällä palstalla lueskelemassa jo pitkään, mutta en ole juurikaan osallistunut keskusteluihin. Lähinnä siksi, että täällä on niin paljon provoilua, johon en jaksa ottaa kantaa. Ja sitten on kuitenkin niitäkin, jotka aidosti haluavat apua ja keskustelua itselle tärkeistä asioista. Sinä yksi niistä.
Olet lähetellyt pätkiäsi tänne useaan otteeseen kommentoitavaksi, ja niin kuin epäilemättä itsekin ymmärrät, näin lyhyistä pätkistä on vaikea kommentoida oikein muuta kuin kieltä, tyyliä, kielioppiasioita yms. mikrotason juttuja. Ja näihin asioihin oletkin kommentteja saanut. Koko käsikirjoituksenkin olet käsittääkseni käyttänyt arvostelijalla luettavana ja saanut siihen palautetta, johon et kuitenkaan ilmeisesti ollut täysin tyytyväinen.
Ymmärrän tuskasi - käsikirjoitus ei kelpaa kustantajalle etkä tiedä mikä siinä on vikana, miten sitä pitäisi korjata. Henkilökohtaisesti uskon, että yksi iso syy siihen on tuo vanhahtava, tämän hetken valatvirrasta poikkeava tyylisi. Siinä ei ole sinänsä mitään vikaa, on vain yksinkertaisesti niin, ettei tällainen hitaasti etenevä kerronta ole tällä hetkellä "in". Käsikirjoituksesi muihin mahdollisiin ongelmiin en luonnollisesti osaa ottaa kantaa näiden lyhyiden näytteiden perusteella.
Olen ymmärtänyt viestejäsi lueskellessani, että tämä tyyliasia on kuitenkin sinulle tärkeä. Se on nimenomaan se sinun oma kirjoittajan äänesi, josta haluat pitää kiinni. Siinä tapauksessa on vaikea antaa muuta neuvoa kuin kannustaa jatkamaan valitsemallasi linjalla. Ehkä tämä tyyli tulee joskus palaamaan muotiin. Ehkä joskus vastaan tulee kustannustoimittaja, joka ihastuu siihen. Ja suosittelisin myös, että lähettäisit käsikirjoituksesi jollekin pienkustantajalle. Isot kun tahtovat mennä näissä asioissa niin kieli keskellä suuta. Sitä julkaistaan mitä suurin osa kansasta ostaa, ja marginaalit (niin tyylissä, genressä kuin missä tahansa) jäävät juuri sinne - marginaaliin. Sitä varten on olemassa pienkustantajia, jotka ovat usein rohkeampia kokeilemaan jotain muuta kuin (pelkästään) valtavirtaa.
Olet joka tapauksessa tahkonnut tämän saman käsikirjoituksen kanssa nyt jo niin pitkään, että ehkä tekisi hyvää laittaa se vähäksi aikaa pöytälaatikkoon (ja tiedän kyllä kokemuksesta, että se on helpommin sanottu kuin tehty) ja aloittaa vaihteeksi jotain uutta. Olen itse huomannut, että jossain vaiheessa tulee raja vastaan, ettei saa tekstin kanssa enää mitään mainittavaa aikaiseksi. Sitä vain pyörittelee samoja lauseita, muuttelee vähän sanajärjestystä ja siirtelee välimerkkejä paikasta toiseen. Silloin usein auttaa, kun lähtee kirjoittamaan uutta tekstiä. Iskee uusi into päälle eikä edes jaksa kiinnittää pikkuasioihin huomiota.
Mutta kuten sanottu - ymmärrän tuskasi. Itse kuljen myös tuolla marginaalissa, genren suhteen tosin.
moi!
… aamuteeveessä oli tällä viikolla kirjailija Kreetta Onkeli ja hän siinä keskustelussa mainitsi (en nyt muista sanatarkasti) siis minulle jäi mieleen, että hänenkin mielestään nykykaunokirjat on puristettu kasaan kirjoituskaavoilla,
että
käsityöläisyys, rosoisuus, omaäänisyys
häivytetään ja muokataan lukijoille sopivaksi mössöksi.
Siis ei Onkeli noin tietenkään sanonut vaan minä kirjoitin ulos sen mitä ajattelin hänen tarkoittaneen.
-
Siksipä olen pitänyt Yur tekstistäsi, niistä alkuperäisistä en näistä jotka sitten viilailet ja typistelet uusiksi.
Luin tässä hiljan Claes Anderssonin kirjan Luova mieli.
Siinä hän kertoo myös opettaneensa luovaa kirjoittamista, mutta samassa syssyssä kertoo, että tietää myös tapauksen että kerran yksi kirjoittaja menetti sellaisella kurssilla omatyylisensä tavan kirjoittaa. Eli tälle kirjoittajalle kurssi olikin sitten katastrofi!
Menee luovan kirjoittamisen kurssille ja menettää luovuuden... huh! Aika paha!
Tervehdys,
en ole juurikaan täällä pyörinyt, mutta luin kirjoitusfoorumeilla kirjoituksesi, ja intosi tekstisi luetuttamiseen kävi nopeasti selville. Niinpä kannan oman korteni kekoon. Toivottavasti arvostat tekstipätkäsi analysoimista. Kyseessä siis omaan arviooni pohjautuva mielipide ― poimi siitä kohtia mitä näet parhaaksi. Tutkin siis seuraavaa tekstipätkääsi:
****************************
Huhtikuu oli jo lopuillaan, ja toukokuu, kesän kynnys, alkamaisillaan. Sään arveltiin yleisesti jo olevan kuin valmista kesää, päätellen siitä paahteesta, jonka kevätaurinko [jo] sai ajoitellen aikaan. Se oli jo sulattanut lähes kaiken lumen, jota saattoi tarkalla silmällä havaita vain syvimmissä ja valottomimmissa paikoissa, kuten metsien sisuksissa, mutta silloinkin vain pieninä hiekoitusten, oksien, kaarnojen ja muun neulashötteiden peittäminä pikkukasoina. Tiet olivat jäättömät, ja huoltoyhtiöiden vihreäliivisten työntekijöiden lakaistua ne puhtaiksi talviaikaan kylvetyistä hiekoituksista, olivat niiden pinnat jo päässeet kuivumaan, ja nyt niitä peittikin vuorostaan kuiva pölykerros. Lumen alta paljastuneet nurmikot olivat taas alkaneet vihertää maanpintaa, ja pajunkissat olivat jo kauan aikaa sitten puhjenneet.
Pitkien hellepäivien jälkeen olivat haihtuneet vesimäärät alkaneet tavalliseen tapaan tiivistyä, ja näinä lähipäivinä se tarkoittikin synkkää, harmaata ja valotonta aikaa. Vielä nämä vesivarat eivät kuitenkaan olleet kuluneet kaatosateissa, mutta silloin tällöin saattoi tarkkasilmäinen ja herkkätuntoinen havaita pientä ripsettä ihollaan ja kadun pinnassa.
Tämä päivä oli kaikin puolin yksi harmaimmista: huurut leijailivat jopa kaduilla, ja vain parin katuristeyksen (eli noin parin sadan metrin päästä rannikosta) ei paljas silmä voinut nähdä edes torille, saati sen rannikolle asti. Jopa paksun pilviverhon takana paistava aurinko näytti tuskin himmeää sähkölamppua kirkkaammalta.
Tätä kaikkea havannoi paikallinen nuorimies, nimeltään Juhani.
****************************
Kirjoitat kuvailevaa ja ihan toimivaa tekstiä, ja jos se käsittelisi jotakin muuta aihetta kuin Suomea, niin saattaisinpa lukea kirjoituksiasi pidemmällekin. Oma lukumieltymykseni on valitettavan rajallinen. Tekstissäsi oli siis paljon hyvää, mutta joitakin seikkoja miettisin kuitenkin uudelleen. Kuten monet ovat täällä todenneet, haluat korostaa tekstiäsi tietyllä vanhahtavalla tyylillä, mikä on enemmänkin tyylikysymys kuin virhe. Toisaalta kun käytät vanhahtavan tyylisi lisäksi paljon täytesanoja, tekstin lukeminen hankaloituu jonkin verran. Kiinnittäisin lisäksi huomiota muutamiin seikkoihin tekstissäsi, jotka eivät mene ihan logiikan tai arkirealismin mukaan.
jatkuu...
...jatkoa.
Esimerkiksi käytät kahdessa ensimmäisessä lauseessa samantyylisiä lausahduksia, jotka eivät tarjoa lukijalle uusia näkemyksiä: "kesän kynnys", "kuin valmista kesää". Käytät ensimmäisessä kappaleessa jo-sanaa peräti kuusi kertaa ― karsi ihmeessä niistä pois ainakin kolme, mieluummin neljä.
"lumen, jota saattoi tarkalla silmällä havaita vain syvimmissä ja valottomimmissa paikoissa"
Jään pohtimaan, että kuinkas pieniä luminokareita siellä sinun metsässäsi oikein on kun pitää olla tarkkasilmäinen niitä havaitakseen?
"Lumen alta paljastuneet nurmikot olivat taas alkaneet vihertää maanpintaa"
Kerrot kappaleessa vain ja ainoastaan kevään tulosta, minkä takia taas-sanan merkitys on itsestäänselvyys. Maa nimittäin vihertää kevään myötä ja lumien sulettua ― joka ikinen vuosi.
"Vielä nämä vesivarat eivät kuitenkaan olleet kuluneet kaatosateissa, mutta silloin tällöin saattoi tarkkasilmäinen ja herkkätuntoinen havaita pientä ripsettä ihollaan ja kadun pinnassa."
Lause on jokseenkin hankalasti sanottu (lähinnä vesivara-sanan takia, joka on lauseessa vaikeatajuinen) ja asiayhteyden ymmärtää vasta toisella lukemiskerralla. Tämän lisäksi ripsivä vesisade ei ole niin vaikeaa havaita, että ihmisen pitäisi olla erityisen herkkätuntoinen tai tarkkasilmäinen. Lähes jokainen havaitsee ulkona liikkuessaan jos alkaa ripsiä vettä. Mikset siis kertoisi asiaa selkeämmin vaikkapa näin: 'Vielä tummat pilvet eivät olleet kuluttaneet vesiään kaatosateina ulkoilevien ihmisten niskaan, mutta silloin tällöin kulkija saattoi havaita pientä ripsettä ihollaan ja kadun pinnassa.'
"Tämä päivä oli kaikin puolin yksi harmaimmista: huurut leijailivat jopa kaduilla, ja vain parin katuristeyksen (eli noin parin sadan metrin päästä rannikosta) ei paljas silmä voinut nähdä edes torille, saati sen rannikolle asti. Jopa paksun pilviverhon takana paistava aurinko näytti tuskin himmeää sähkölamppua kirkkaammalta. "
Huomaan, että tässäkin lauseessa mainitaan ihmisen havaintokyvyn rajat. Ihminen on vajavainen olio, joka ei rajallisista ominaisuuksistaan johtuen näe ja koe maailmaa täydellisesti, mutta rajansa kaikella.
"Tätä kaikkea havannoi paikallinen nuorimies, nimeltään Juhani."
...jatkoa.
"Tätä kaikkea havannoi paikallinen nuorimies, nimeltään Juhani."
'Tätä kaikkea' viittaa lähinnä ylemmän kappaleen usvan peittämään maisemaan, eikä niinkään kahteen edelliseen kappaleeseen. Alkukappaleissa viljeltyjen lukuisten tarkkaavaisuusongelmien ja 'Tätä kaikkea' viittauksen johdosta jäin todella miettimään, mitä Juhani oikeastaan havainnoidessaan näkee. Miljoonittain vesipisaroita?
Yllä olevat epäloogisuudet syövät uskottavuutta oikeasti tarkkasilmäisen lukijan silmissä. Kritiikistäni huolimatta pidän perustyylistäsi kirjoittaa rikkaasti kuvailevaa ja hieman vanhahtavaa tyyliä, kunhan vain saisit karsittua turhia sanoja lauseista ja pohtisit tarkemmin mitä lievästi koukeroinen tekstisi todella tarkoittaa.
Olen nyt sitten ilmoittautunut opiskelemaan sekä Oriveden Opistolle, että Skriptan kirjoittajakoulutukseen. Saa nähdä, millaista jälkeä koulutus saa aikaan...
Luulen, että se avaa yhtä ja toista kirjoittamiseesi. Innostaa ja herättää.
Toivottavasti, sillä juuri (30.6.) sain taas yhden hylyn, tällä kertaa Likelta. Enää puuttuvat Minerva ja Teos.
kahteensattuma. minäkin odotan vastausta minervalta ja teokselta :P lisäksi nemolta.