Sain soiton isältäni, eläinlääkäri oli soittanut, että kissani on lopetettava.
Suru on mitä suurin, asun yksin uudella paikkakunnalla, en tunne täälä ketään kelle voisin puhua ja itkeä menetyksen tuskaani. En halua vaivata ketään.
Kissani oli 13- vuotias kartusiaani. Paras ystäväni kouluajoista lähtien. Hän nukkui vieressäni ja herätti minut jos painoin torkkua, tietäen että myöhästyn menostani, jos en heti herää. Koulusta tullessani se istui keittiönikkunalla odottamassa minua. Se istui aina niin kauan kunnes olen kotona.
Se oli niin viisas ja leikkisä.
Yht´äkkiä se muuttui, sen turkki ei enää kiiltänyt, se ei innostunut leikeistä, ei syönyt, joi ja nukkui paljon. Ei härnännyt enää koiraamme.
Ensimmäisenä lääkärikertana sillä ei ollut kuulemma mitään, mutta nyt parin kuukauden päästä uudella käynillä lääkäri totesi kissan tarvitsevan viimeisen piikin.
Voin pahoin ja minua pyörryttää, menetyksen tuska on niin voimakas.
Yksikään kissa ei ole hänen laisensa. Hienostunut ja elegantti, ruoka oli tarjottava aina puhtaalta lautaselta, huoneen lämpöisenä. Vesi oli oltava kylmää ja eri kupista kuin koiralla. Muroja piti olla kahdenlaisia ja herkkunapit syöttää kädestä.
Syliin piti ottaa, joka aamu että saa katsoa oravien leikkiä päätyikkunasta ja äänellä hassusti kun ne lähestyvät. Päätyikkunan eteen ei kelvannut sen oma raapimapuu vaan oravat oli nähtävä sylistä.
Koira ajettiin aina pois sohvansarjalta, että päästiin itse siihen katselemaan maailman menoa. Pihalle suikattiin aina, kun ovi jäi vähän raolleen, oltiin piilossa parituntia ja tultiin ylpeänä muinamiehinä ruokakipolle syömään ja omalle paikalle nukkumaan.
Kissani jätti paljon hyviä muistoja jälkeensä, siksi se kamalalta tuntuukin, mutta parempi sen on olla kissojen taivaassa, jos sellainen on.
Suru on mitä suurin, asun yksin uudella paikkakunnalla, en tunne täälä ketään kelle voisin puhua ja itkeä menetyksen tuskaani. En halua vaivata ketään.
Kissani oli 13- vuotias kartusiaani. Paras ystäväni kouluajoista lähtien. Hän nukkui vieressäni ja herätti minut jos painoin torkkua, tietäen että myöhästyn menostani, jos en heti herää. Koulusta tullessani se istui keittiönikkunalla odottamassa minua. Se istui aina niin kauan kunnes olen kotona.
Se oli niin viisas ja leikkisä.
Yht´äkkiä se muuttui, sen turkki ei enää kiiltänyt, se ei innostunut leikeistä, ei syönyt, joi ja nukkui paljon. Ei härnännyt enää koiraamme.
Ensimmäisenä lääkärikertana sillä ei ollut kuulemma mitään, mutta nyt parin kuukauden päästä uudella käynillä lääkäri totesi kissan tarvitsevan viimeisen piikin.
Voin pahoin ja minua pyörryttää, menetyksen tuska on niin voimakas.
Yksikään kissa ei ole hänen laisensa. Hienostunut ja elegantti, ruoka oli tarjottava aina puhtaalta lautaselta, huoneen lämpöisenä. Vesi oli oltava kylmää ja eri kupista kuin koiralla. Muroja piti olla kahdenlaisia ja herkkunapit syöttää kädestä.
Syliin piti ottaa, joka aamu että saa katsoa oravien leikkiä päätyikkunasta ja äänellä hassusti kun ne lähestyvät. Päätyikkunan eteen ei kelvannut sen oma raapimapuu vaan oravat oli nähtävä sylistä.
Koira ajettiin aina pois sohvansarjalta, että päästiin itse siihen katselemaan maailman menoa. Pihalle suikattiin aina, kun ovi jäi vähän raolleen, oltiin piilossa parituntia ja tultiin ylpeänä muinamiehinä ruokakipolle syömään ja omalle paikalle nukkumaan.
Kissani jätti paljon hyviä muistoja jälkeensä, siksi se kamalalta tuntuukin, mutta parempi sen on olla kissojen taivaassa, jos sellainen on.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kirjoitit kauniin muistotekstin rakkaasta kissastasi. Joskushan se elämä vaan loppuu niin meiltä kuin lemmikeiltämmekin.
Kissasi oli varmaan maailman ihanin kissa!
Minäkin olen menettänyt rakkaan kissan. Olen yksin suruni kanssa, kun tuntuu ettei aikuinen ihminen saa surra ja vaivata muita ihmisiä surullaan, joka monen mielestä on mitätön, kun kyse on 'vain' kissan menetyksestä.
Kissa jonka menetin, oli kulkukissa, joka oli ystäväni ulkomaan matkoillani. Se tuli aina luokseni apartamentos-huoneistooni kun saavuin sinne lomaa viettämään. Ihania päiviä vietimme yhdessä.
Mutta viimeksi siellä käydessäni kissa oli sairas. Se otettiin hoitoon eläinsuojelutapauksena löytöeläintarhalle kun lähdin kotiin. Tarkoitus oli palauttaa se takaisin omaan kotihotelliinsa sen parannuttua. Mutta minulle kerrottiin että se oli hyvin rauhaton siellä eikä viihtynyt tippaakaan. Ja niin se onnistui karkaamaan! Kukaan ei ole nähnyt siitä vilaustakaan 3 viikkoon...
En voi etsiä sitä kun olen täällä Suomessa. Eikä kukaan muu välitä siitä, eikä ole koskaan välittänyt. Suunnittelen että kesälomalla lähden sinne etsimään sitä, mutta jotenkin se tuntuu toivottomalta..... en voi kuin itkeä.
Kissa varmasti tulee samaan paikkaan, jossa olette viettäneet yhteisiä hetkiänne, kuultuaan äänesi.
Kissat ovat sellaisia.
Lapsuuden kissani tuli aina luokseni pitkiltä vaellusmatkoiltaan, kun sitä iltaisin itkukurkussa huutelin. Se tuli ja kummasti kuuli ääneni pitkänkin matkan päähän.
Lopuksi se katosi enkä nähnyt sitä sen jälkeen, mutta olen varma naapurin tädin myrkyttäneen sen, kun puutarhanhoito oli niin tärkeää ja se kulki sotkemassa hänen kukkapenkkinsä.
akka löi koiraakin lapiolla kylkeen, mutta ajatella, että myrkyttää nyt lapsen kissa, joka huutelee iltaisin kyyneleet silmissä kissansa perään. On mahtanut kovat omantunnon tuskat olla kun viisivuotias pellavapää kulkee yöhousuissa kissanruokapussi kainalossa ja kissittään kattiaan kotiin. Eipä silläkään pahalla ihmisellä ole näinä päivinä ketään kelle jutella murheistaan, edes rotta ei sen ihmisen seurassa viihtyisi.
Toivotaan, että ystäväsi löytyy, voimmia sinulle !
Kiitos lohduttavista sanoista! Ihanaa kun edes joku ymmärtää!
Tuollaisia ihmisiä kuin tuo sinun lapsuutesi naapurin täti on tässä maailmassa paljon!
Aikoinaan minun naapurini väitti minun kissani syöneen hänen kukkiensa SIPULEITA! Ei auttanut vaikka valistin että kissat ovat täysin lihansyöjiä ja että luultavasti myyrä tai joku muu sellainen oli syönyt sipuleita ja että minun kissani harvensi parhaansa mukaan pihan myyrä- ja hiirikantaa!
Hei, aivan varmasti on kissojen taivas. Siellä ei kivut eikä vuodet tunnu, tassut nousevat kevyesti ja hiiriä riittää : )
Se on todella kova paikka kun rakkaasta kissasta joutu luopumaan. Itse sain samanlaisen soiton äidiltäni, 3v vuotta sitten, työpaikalle. Kissani oli vain 6 vuotias, ja kissaveli jäi kaipaamaan kanssani. Suru oli suuri ja lohduton, mutta aika on auttanut. Nyt voin hymyillen muistella edesmenneen kissan tekemisiä, se oli todella tärkeä minulle. Jokaisella kissalla on aikansa, toisilla pidempi kuin toisilla, meidän on vain tyydyttävä siihen. Suru on kokonaisvaltainen, ymmärrän hyvin että sinua pyörryttää ja voit pahoin, olet herkkä ihminen. Tiedän ettei tämä neuvo ole helppo toteuttaa mutta yritä: Ajattele että kissasi parhaaksi oli päästä pois, ei se ole elämisen arvoista elämää sairaana olla.
Ikävä jää ja se kestää aikansa, mutta se vähenee, toisin kuin muistot, ne eivät kuole koskaan.
Jaksamista sinulle, ja toivon että saat elämääsi vielä kissan, josta tulee yhtä rakas. Kissaa voi korvata toisella, jokainen on oma yksilönsä, mutta rakastaa voi uuttakin kissaa, ihan yhtä paljon kuin sitä edesmennyttä. Suurinta rakkautta lemmikkiä kohtaan on päästää se pois, silloin kun sairaus tai vanhuus on vienyt ilon sen elämästä.