blää ei jaksa

moi,

harvemmin näihin viesteilin vastailen, mutta sinun tarinasi on hyvin samankaltainen kuin omani, vaikka naispuolinen olenkin. ikäisenäsi kävin itsekin nuorisopsykolassa eikä käynneistä tuntunut olevan just mitään hyötyä, ja lääkkeitäkin ehdoteltiin. kiitos vanhempieni, en joutunut lääkkeitä syömään. onko syy terapeutissa, jonka luona käyt, mikset koe saavasi tarvitsemaasi apua? jos näin on, voit ehdottaa hoitohenkilön vaihtoa (tai pyytää äitiäsi, ellet itse kehtaa/viitsi). terapiassa ainakin itselläni haittasi, etten jaksanut keskittyä, enkä sitten seuraavalla kerralla muistanut yhtään mistä oltiin puhuttu tai jutut tuntuivat sillä hetkellä niin turhilta ja vanhoilta, joten kannattaa pitää korvat auki ja yrittää skarpata, näin vanhempana olen sen huomannut auttavan.

tuntuu jokseenkin pahalta, että noinkin nuorille tyrkytetään lääkkeitä, mutta jos koet lääkkeitä tarvitsevasi, kannattaa kokeilla. joudut ehkä huomaamaan, ettei lääke mitä saat sovi sinulle, ja joudut kokeilemaan toisia, mutta varmasti saat helpotusta oloosi. onko sinulle suositeltu lääkkeitä, jotka nostavat mielialaa/virkeyttä?

omat kouluni jäivät aikanaan kesken masennuksen takia, juuri siitä syystä, etten jaksanut keskittyä/raahautua paikalle. tuntui vain niin turhalta rakentaa tulevaisuutta, kun elämisessä ei tuntunut olevan mitään järkeä. ymmärrän siis jos (kun?) sinua vituttaa kuulla tällaista, mutta yritä käydä koulut loppuun. oletko vielä yläasteella? oppivelvollisuus on parempi saada pois alta, sen pitkittäminen vain stressaa ja lisää masennusta. vai oletko jo amiksessa/lukiossa? voisit jutella terapeutin/opinto-ohjaajan kanssa vaihtoehdoistasi, jos vaikka kaupungissasi olisi jokin työpaja, jossa saat suoritettua osan koulustasi? tai jotain kursseja?
ehdotukseni saattavat vaikuttaa typeriltä, mutta oikeasti, ota selvää koulutusvaihtoehdoistasi. ikäisenäsi ajattelin, ettei koululla ole mitään väliä, jätin sen kesken ja sillä tiellä olen vieläkin, kuusi vuotta myöhemmin. ei ole kiva katsoa, kun kaverit valmistuu, muuttaa muualle opiskelemaan tai menee töihin ja itse hakee sairaspäivärahaa. koulumenestys on varmaan viimeinen juttu mikä kiinnostaa, mutta saat varmasti paljon itseluottamusta, jos koulusi suoritat.

haluun lisätä vielä sen, että itsemurha ei ole ratkaisu. millään en vähättele oloasi, kuolema pyörii päässä ja tuntuu niin helpolta, mutta mitä sen jälkeen? ei mitään. sinulla on varmasti ihmisiä, jotka välittävät sinusta, äitisi ainakin tahtoo sinut parempaan kuntoon, ja mainitset viestissäsi kaverisikin. oot kuustoista, nuori, sulla on kaikki edessä. mieti mitä elämältäs tahdot (pelkkä ajatus voi tuntua rankalta, tiedän), keksi itselles unelmia, ihan älyttömiä mitä voit paeta miettimään aina kun todellisuus tuntuu pahalta ja sellaisia, mitkä voit toteuttaa.

Saamasi vastauksen jatkeeksi minä, nyt keski-ikäinen, vähän mietin tilannettasi. Mä myös ikäisenäsi koin masennuksen ja sen, etten pysty mitään, en lukiota jatkamaan, en työhön, en mitään. Kauhea tuska tulevaisuudesta ja makailin vain. Olin myös psykkapolilla potilaana ja pikkuisen aikaa myös masentuneiden osastolla tutkittavana. Kyllä se auttoi ja tuntui ihan turvalliselta, että ihan vieraat ja puolueettomat ihmiset siellä miettivät persoonaani, taustaani, oireitani ja tilannettani! Kaikkein auttavimpana muistan osastonlääkärin sanat, että olethan sinä tähänkin asti selviytynyt siitä koulusa, niin miksipä et selviytyisi jatkostakin. Hän jotenkin kuin 'hellästi kiristäen ja pakottaen' pani minut näkemään, että lukiossa jatkaminen vain on paras, ja ainoa, vaihtoehto joka on hyväksi siihen elämäni hetkeen. Olen ikikiitollinen tuolle lääkärille, että sanoi niillä sanoilla ja sillä sävyllä! Minähän tottelin ja raahautuen ryömin sitten lukion läpi, minkä avulla taas ajallaan sain työpaikkoja ja elämä meni ulkonaisesti kohtuullisen hyvin. Masennus ja ahdistus-jännittäminen tosin minulla kroonistakin sorttia, mutta se, että oppii tietämään itsestään asioita, tuntemaan itseäntä, auttaa! Myös tietynlainen oppiminen elämään asian (sairauden) kanssakin, jos niin on. Tämmöiseen justiinsa auttaa, kun puhuu ammattiauttajankanssa. Oli minulla hyvin monia vuosia välissä terveitä ja toimivia aikoja, kyllä. Nyt taas minulla vanhentuminen taitaa ottaa vähän koville! Eli tasoissa ollaan sun kanssa! Sinulla varmaankin ottaa nyt aikuistuminen siihen kuuluvine asioineen koville. Näin on tämä elämä, haastetta toisen perään. Työskenneltäväkin on, mutta itselläänkin se sujuu sitten. Muista aina, iloja ja tyydyttäviä asioita mahtuu joka väliin.

Saatko mitenkään kiinni jollakin otsikolla asioidesi ytimistä, syistä, mikä sinua mättää? Sitten voisit just sitä asiaa puhua terapiassa. Yritä löytää jotakin aihepiiriä, josta luulet johtuvan, että voit huonosti. Yrittäisit löytää, mitä asioita toivoisit ja mitä tarvitsisit, jotka eivät sitten ole menneet niin. Tarkoitan, että saisit tunnepuoltasi esiin, ensin itsellesi ja sitten puhumalla. Siis esimerkiksi pettymystä johonkin asiaan tai vaikka vihaa. Entä ihmissuhteesi? Miten minkäkin asian koet, ja minkä tiedät itsellesi ongelmalliseksi, puhu siitä. Näin pääsisit jutun alkuun ja yhdessä terapeutin kanssa työstäisitte elämääsi.... Älä jätä hätiköidysti terapiaa kesken. Kokeile sitä, että ihan vain luotat häneen ja yrität kuunnella, onko hänellä jotakin uutta näkökulmaa johonkin asiaan. Semmoinen on minulla aina auttanut eteenpäin. Terapia on semmoista, että siinä ei voi odottaa hoitajalta ratkaisua, siinä niinku ei voi olla passiivisena. Silloin just tuntuu, ettei niinku saa mitään. Kun yrittää itsekin työstää ja tietoisesti käyttää ammattiauttajaa hyväkseen, saa avaruutta ja apua.

Tämmöstä tuli mieleeni. Uskon vakaasti, että tukkoinen tuskasi menee ajallaan ohi. Yksin älä jää. Käytä kaikki mahdolliset ihmissuhteet, mukaan lukien terapeutti, ja valita ja puhu.

Lääkkeistä se, että jos lääkitys on ehdottoman tarpeellinen, niin tiedän omasa kokemuksesta, että pieni määrä fluoksetiinia ei ole todellakaan just mitään. Auttaa siinä tapauksessa että sinun serotoniiniasiasi päässäsi ei toimi. Älä tässäkään lääkeasiassa hätiköi, mutta älä sitä liikaa pelkääkään. Pahimman yli voisit ottaakin. Miten muuten on murrosikäsi sujunut yms.?