Olin lapsena melko normaali tapaus. Oli kavereita, sosiaalisia taitoja, harrastuksia, intoa, koulu meni ihan hyvin. Olin aina tapuvainen melankolisuuteen ja itsetuntoni on ollut huono lapsesta asti lievän kiusaamisen ja vanhempien kritiikin takia.
Sitten iski masennus. Pikkuhiljaa. Edelleenkään en myönnä ääneen kärsineeni ja edelleen luultavasti kärsiväni masennuksesta. Säännöllisestä koulunkäynnistä tuli mahdotonta seiskaluokalla - ahdistus kävi niin kovaksi että lähdin pois koulusta kesken päivän. Päihteitä en ole käyttänyt eikä muutenkaan syynä ollut mikään hauskanpito. Kaverisuhteet katkesivat koska en jaksanut panostaa niihin. Harrastukset jäi, en enää kokenut intoa tai jaksamista mihinkään, enkä uskonut kykyihini. Itsetunto muuttui huonosta olemattomaksi koska kaikki meni päin helvettiä eikä ymmärrystä löytynyt vanhemmilta, opettajilta tai edes terveydenhoitajilta ja lääkäreiltä joille puhuin.
Nyt olen 19v ja vuoden ollut "välivuotta" pitämässä eli en ole tehny mitään. Yritin opiskella amiksessa mutta ahdistus tarvittavan osaamispohjan puuttuminen teki mahdottomaksi. Olen niin erakko kuin ihminen joka asuu vanhempien siivellä voi olla. Olen sosiaalisesti täysin jälkeenjäänyt, masennus rakensi kuin muurin ympärilleni enkä ole saanut lainkaan normaaleja kokemuksia.
Nyt joku heittää että "hei oot vielä nuori" tai muuta paskaa. Mutta tämä ongelma mitä kaikki kuvasivat vaan laiskuudeksi tai tavalliseksi teini-iän kriisiksi on vienyt minulta kaiken. En vedä mtn nappeja ja tunne-elämäni on olematon. Sosiaalinen eristäytyminen on vienyt kyvyn välittää tai ymmärtää ihmisiä. Yhteiskunnan kannalta olen taakkaa, hyvää vauhtia syrjäytymässä, liian heikko ja kyvytön opiskeluun tai työhön.
Ei sen näin pitänyt mennä, mutta menipäs vaan. Aion mennä opiskelemaan siivoamista, ainut koulu johon keskiarvollani pääsee. Mutta suoraan sanoen motivaatiota ei ole. Onko sillä mitään väliä, opiskelenko raskaaseen, huonosti palkattuun ja halveksuttuun työhön vai alanko sosiaalipummiksi. Tai onko mitään väliä sillä, jos alan juopoksi tai nistiksi heti kun saan oman asunnon. Tai tapan itseni.
Ei sillä ole väliä. Mitään tulevaisuutta ei ole mulle olemassakaan ja siihen on yksi syy: MASENNUS. Se teki minusta aivan toisen ihmisen kuin olin ennen.
Silti kukaan ei hyväksy että olen sairas. Olen vaan laiska ja kiittämätön. Pitäisi ottaa niskasta kiinni ja korjata virheet, eikä kukaan tajua, ettei se ole edes enää mahdollista. Eniten vituttaa tuo elitistinen paska asenne jossa masennusta ei ole olemassakaan. Ehkä joku päivä hankin haulikon ja menen ruokakauppaan sen kanssa. Sitten voivat ihmetellä "olix se nyt masentunut"! :P
Sitten iski masennus. Pikkuhiljaa. Edelleenkään en myönnä ääneen kärsineeni ja edelleen luultavasti kärsiväni masennuksesta. Säännöllisestä koulunkäynnistä tuli mahdotonta seiskaluokalla - ahdistus kävi niin kovaksi että lähdin pois koulusta kesken päivän. Päihteitä en ole käyttänyt eikä muutenkaan syynä ollut mikään hauskanpito. Kaverisuhteet katkesivat koska en jaksanut panostaa niihin. Harrastukset jäi, en enää kokenut intoa tai jaksamista mihinkään, enkä uskonut kykyihini. Itsetunto muuttui huonosta olemattomaksi koska kaikki meni päin helvettiä eikä ymmärrystä löytynyt vanhemmilta, opettajilta tai edes terveydenhoitajilta ja lääkäreiltä joille puhuin.
Nyt olen 19v ja vuoden ollut "välivuotta" pitämässä eli en ole tehny mitään. Yritin opiskella amiksessa mutta ahdistus tarvittavan osaamispohjan puuttuminen teki mahdottomaksi. Olen niin erakko kuin ihminen joka asuu vanhempien siivellä voi olla. Olen sosiaalisesti täysin jälkeenjäänyt, masennus rakensi kuin muurin ympärilleni enkä ole saanut lainkaan normaaleja kokemuksia.
Nyt joku heittää että "hei oot vielä nuori" tai muuta paskaa. Mutta tämä ongelma mitä kaikki kuvasivat vaan laiskuudeksi tai tavalliseksi teini-iän kriisiksi on vienyt minulta kaiken. En vedä mtn nappeja ja tunne-elämäni on olematon. Sosiaalinen eristäytyminen on vienyt kyvyn välittää tai ymmärtää ihmisiä. Yhteiskunnan kannalta olen taakkaa, hyvää vauhtia syrjäytymässä, liian heikko ja kyvytön opiskeluun tai työhön.
Ei sen näin pitänyt mennä, mutta menipäs vaan. Aion mennä opiskelemaan siivoamista, ainut koulu johon keskiarvollani pääsee. Mutta suoraan sanoen motivaatiota ei ole. Onko sillä mitään väliä, opiskelenko raskaaseen, huonosti palkattuun ja halveksuttuun työhön vai alanko sosiaalipummiksi. Tai onko mitään väliä sillä, jos alan juopoksi tai nistiksi heti kun saan oman asunnon. Tai tapan itseni.
Ei sillä ole väliä. Mitään tulevaisuutta ei ole mulle olemassakaan ja siihen on yksi syy: MASENNUS. Se teki minusta aivan toisen ihmisen kuin olin ennen.
Silti kukaan ei hyväksy että olen sairas. Olen vaan laiska ja kiittämätön. Pitäisi ottaa niskasta kiinni ja korjata virheet, eikä kukaan tajua, ettei se ole edes enää mahdollista. Eniten vituttaa tuo elitistinen paska asenne jossa masennusta ei ole olemassakaan. Ehkä joku päivä hankin haulikon ja menen ruokakauppaan sen kanssa. Sitten voivat ihmetellä "olix se nyt masentunut"! :P
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mene kouluterkkarille, jos olet vielä amiksessa. Kyllä sieltä apu löytyy. Ellet ole koulussa niin varaa aika terveyskeskukseen ja sieltä pyydä lääkärin lähete psykologille tai psykiatriselle. Siitä se elämä selviää. Ei kannata jättää elämättä.
Millä tavalla muuten haulikon kanssa ruokakauppaan meneminen kuvastaa masennusta? (Tai parantaa sitä?) Taitaa sinunkin vaivasi olla pohjimmiltaan ihan muuta kuin masennus, vaikka sitä podetkin. Taidat olla persoonallisuushäiriöinen eli rumemmin sanottuna luonnevikainen, mutta mielelläsi sairastat masennusta, koska se on jotenkin hyväksyttävämpää. Muuta ei voi sanoa ihmisestä, joka fantasioi silmittömästä ja satunnaisesta "kostosta" joitakuita vastaan, joilla ei ole hänen elämänsä kanssa mitään tekemistä.
Onpas kumma, ettei noin sairas ihminen ole jossain hoitosuhteessa. Mutta paskaaks sä välität. Onhan netti, jossa lässyttää.
Tiedätkö, lukiessani hämmästyin, sillä tämä oli kuin minun kirjoittama. Paitsi että olen pari vuotta sinua vanhempi. En oikein osaa kertoa mitään lohduttavaa, sillä tiedän kuinka vaikeaa masennus on. Ei silloin oikein kukaan voi auttaa. Itse olen just saamassa lähetettä mielenterveyspoliklinikalle kolmatta kertaa ja aion tehdä kaikkeni taistellessani tätä paskaa vastaan.
Mutta sen sanon, että typerintä mitä voit koskaan tehdä, on satuttaa muita. Minusta on ääliömäistä edes pelleillä tuolla "menen kauppaan haulikon kanssa" -jutulla. Vaikka ihmiset eivät ymmärrä, ei sekään saa niitä ymmärtämään.
Todella hyvä teksti. Realistinen ja helppo samaistua.
Mulla sama homma. Lopetin just koulut ja nyt "makoilen sohvalla". Lapsuus oli ihan ok. Asumme vaan syrjässä, enkä kauheasti halunnut vetäytyvänä persoonana lähteä mihinkään. Yläasteella alkoi mennä vituiksi, kun en uskaltanut tutustua uusiin ihmisiin ja syrjäydyin muista. Vetäydyin syvälle kuoreeni. Lukio alkoi hyvin, mutta lopetin 2v päästä. Talous on aina ollut turvattu.
En tiedä miksi, mutta aina on pieni usko tulevaisuuteen. Ehkä siksi, että tiedän kyllä mitä tehdä, mutta rohkeutta harvoin on toteuttaa mitään ja toisaalta haluan näyttää koulukiusaajilleni. Jaksaminen on koetuksella, kun muut iloitsevat ja itse tiskaan, opiskelen, käyn salilla, enkä koskaan ole onnellinen. Positiiviset kokemukset luovat perustan onnellisuuteen, joten olen kateellinen niille, joilla niitä on.
Miten vaikeaa se elämä voi olla loppujen lopuksi? Opiskelee, hankkii duunin, vuokraa kämpän, hankkii harrastuksia, tutustuu ihmisiin, huolehtii itsestään, tekee hyväntekeväisyyttä. Pyrin pitämään tämän mielessäni.
mä synnyin 89 epämudostuneet korvat kiinni päässä ja oon ollu koulukiusauskinkku kaikki koulu jaksot ja ajat iha ekalta luokalta asti ja mitä nyt melkee 30vuotias elämä aluilla, diabetes ollu 10 vuotiaasta ja vielä traumaattinen stressi siinä 14 vuotiaana saatiin mukaan. Enkä ole ikinä puhunut kenellekkään mitään näistä asioista paitsi kyllä nuorena äidille mutta siinäkin isä se nauroi vaan ja pilkkasi omalla tavallaan, mutta elämä on kovaa välillä raskasta mut ei ÄLÄ oleta elämän olevan ainoastaan paskaa koska paskahan valuu vain alaspäin, eli Eläkää ja tehkee kyl viel kerkee.
Olen 25-vuotias enkä ole tehnyt vuosiin käytännössä juuri mitään. On jo melkein koko nuoruus mennyt hukkaan näiden ongelmien kanssa painiessa ja vaikea uskoa että se tästä paremmaksi muuttuisi. Olen jo ainakin 3 vuotta ajatellut että pitäisi vain tappaa itsensä. Harmi kun sekin on niin vaikeaa minulle.
Semmost se elämä on. Ei mee kellää hyvi.
Mun oli helppo samastua tekstin alkuosaan, mutta toi haulikkokommentti jotenkin hämmensi ja hätkähdytti... Pelottavaa.
Enemmän tai vähemmän masennusoireita poteneena, mä ymmärrän täysin miten yksinäisyys lamaannuttaa, mitkään sun tekemiset ei aidosti kiinnosta ketään... Miksi siis tehdä yhtään mitään? Tiedän tunteen täysin.
Ootko harkinnut jonkunlaista avohoitoa... juttelemassa käymistä? Sun ikäisen varmaan suht helppoa saada keskusteluapua... Oon itse kohta kolmekymppinen ja satunnaisesti käyny vuosien varrella eri psykoterapeuttien juttusille... Joskus siitä on ollu apuakin.
Mulla on ollut ihmissuhteita vähän miten sattuu, harvoin mitään pysyvää. Mut aina kun oon onnellisesti seurustellut tai ollut mukavassa työympäristössä, on mennyt hyvin... Elämä on ollut iloista ja motivoivaa... Josko vielä joskus uudelleenki ois.
Hei aloittaja itellä sama tilanne ja oon kans 19v. Ootko siis tyttö vai poika? Ois kiva jutella :) Itekään en oo tehny peruskoulun jälkeen mtn.
Mene nyt vittuun sun haulikko fantasioiden kanssa ja mene avautumaan muualle vitun heikko pikkupoika
Kannattais varmaan kattoo milloin tämäkin keskustelu on aloitettu. Toi sun trollaus ei varmaan enään näin kahdeksan vuoden jälkeen mene perille. Vitun tyhmä idiootti!
Hei
Selvitä suh mahdollisuutta oppisopimuskoulutukseen, jossa ollaan töissä ja opiskellaan välillä.