OLLAAN KONGINKANKAAN LIIMATTALASSA
1950-luvulla Liimattalan kyläkunnalla kotiseutumies Vilho Mäilä piti sekatavarakauppaa, ollen kauppatoiminnan ohessa mukana kyläkunnan yhteisissä harrastustoiminnoissa, seuraavassa hänen kertomaa vuosisataisten aikojen sotahistoriaa.
HUOSIAISPAKKA
Muistomerkin pohjois-länsipuolella on aikoja sitten pieneksi puro-liriksi kuivunut notkelma ja sen pohjoispuolella pengermä, siitä käytettiin entisaikoina sanontaa Huosiaispakka, sinne hautasivat Isonvihan aikaan taistelussa kaatuneita Venäläisiä sotilaita.
Reilut 113 vuotta sitten, vuonna 1897 tuli Venäläisiä, mukana heillä oli tarkat kartat alueesta ja taistelussa kaatuneen sotapäällikön haudasta. Ennen pois lähtöään he hakkasivat suoran linjan hautapaikasta tielle, kunnes sitten myöhemmin saapui kolme naista ja muutama mies. Heidän suorittaessa kaivauksia, pian sitten alkoikin löydöistä tuloksia tulla, sillä päällikön luut löytyivät, kenraali oli ollut arvomerkeistä pääteltynä.
Kunnes aikaa kului muutama vuosi ja oltiin vuodessa 1907, meni lähiseudulla asunut Keskisen talosta, mylläri-isäntäkin muiden lisäksi kaivelemaan kyseistä taistelupaikkaa, siinä kaivellessa hän putosi yhteen hautaan luiden joukkoon. Kovasti oli mies siitä järkyttynyt, jopa niin ettei yöllä saanut kunnolla nukuttua, tietäähän sen, kun unessa oli vihainen sotamies moittinut mylläri-isäntää kaivamisesta ja hautahäirinnästä, lisäksi oli vielä isäntää moittinut, että kun rakensi tupansa hänen haudanpäälle.
Totta oli uni, sillä entisaikainen vanha sotatie meni aivan Keskisen talon vierestä, jatkuen Notkolaan ja siitä edelleen Ranta-ahon piha-alueen vierestä. Suuri unen vaikutus todella olikin, mylläri nyrjähti niin pahoin, että unen seurauksena möi talonsa.
Muistan erään paikallisen nuoren miehen, sittemmin Helsinkiin muuttaneen, kaivelleen 1950-luvulla Huosiaispakkaa, vedellen pääkalloja maanpinnalle ja löytyihän sieltä leveäleukainen täysihampainenkin, sellainen jonka reisiluut oli vertaillen isompia kuin tuon pitkänhuiskean hautoja tutkineen paikallisen kaivajapojan.
Suomalaisten sotilaiden taistelussa menehtyneiden hautapaikka on Lylyharjussa ja siitä noin puolenkilometrin päässä on tuo kyseinen venäläisten hautapaikka Huosiaispakka.
Lylyharjun hautoja oli eräät ylioppilaat ennen venäläistutkijoiden tuloa kaivelleet, oppaina heillä oli Penttilän talon Johan Johanin poika, 1850 syntynyt kansakouluntarkastaja Kaarl Kunelius.
Tulipa noita paikkoja silloin 1950-luvulla itsekin kaiveltua ja tutkineeksi rippikoulukaveri Raimo Rautiaisen kanssa, totta on tarinat kyllä löydettiin kyseisestä Huosiaispakasta hautoja joissa oli luita.
Mikä erikoista, historiassa menneisyyden ja nykyisyyden välillä aika on kovin lyhyt, nyt vuosisatoja myöhemmin, samojen kansallisuuksien edustajia Venäläisiä on jälleen liikkeellä samoilla seutukunnalla Saarijärvellä, tosin rauhanomaisissa merkeissä maanhankintamatkoilla.
Tallennus
23 päivä huhtikuuta 2010 Heikki Penttinen
1950-luvulla Liimattalan kyläkunnalla kotiseutumies Vilho Mäilä piti sekatavarakauppaa, ollen kauppatoiminnan ohessa mukana kyläkunnan yhteisissä harrastustoiminnoissa, seuraavassa hänen kertomaa vuosisataisten aikojen sotahistoriaa.
HUOSIAISPAKKA
Muistomerkin pohjois-länsipuolella on aikoja sitten pieneksi puro-liriksi kuivunut notkelma ja sen pohjoispuolella pengermä, siitä käytettiin entisaikoina sanontaa Huosiaispakka, sinne hautasivat Isonvihan aikaan taistelussa kaatuneita Venäläisiä sotilaita.
Reilut 113 vuotta sitten, vuonna 1897 tuli Venäläisiä, mukana heillä oli tarkat kartat alueesta ja taistelussa kaatuneen sotapäällikön haudasta. Ennen pois lähtöään he hakkasivat suoran linjan hautapaikasta tielle, kunnes sitten myöhemmin saapui kolme naista ja muutama mies. Heidän suorittaessa kaivauksia, pian sitten alkoikin löydöistä tuloksia tulla, sillä päällikön luut löytyivät, kenraali oli ollut arvomerkeistä pääteltynä.
Kunnes aikaa kului muutama vuosi ja oltiin vuodessa 1907, meni lähiseudulla asunut Keskisen talosta, mylläri-isäntäkin muiden lisäksi kaivelemaan kyseistä taistelupaikkaa, siinä kaivellessa hän putosi yhteen hautaan luiden joukkoon. Kovasti oli mies siitä järkyttynyt, jopa niin ettei yöllä saanut kunnolla nukuttua, tietäähän sen, kun unessa oli vihainen sotamies moittinut mylläri-isäntää kaivamisesta ja hautahäirinnästä, lisäksi oli vielä isäntää moittinut, että kun rakensi tupansa hänen haudanpäälle.
Totta oli uni, sillä entisaikainen vanha sotatie meni aivan Keskisen talon vierestä, jatkuen Notkolaan ja siitä edelleen Ranta-ahon piha-alueen vierestä. Suuri unen vaikutus todella olikin, mylläri nyrjähti niin pahoin, että unen seurauksena möi talonsa.
Muistan erään paikallisen nuoren miehen, sittemmin Helsinkiin muuttaneen, kaivelleen 1950-luvulla Huosiaispakkaa, vedellen pääkalloja maanpinnalle ja löytyihän sieltä leveäleukainen täysihampainenkin, sellainen jonka reisiluut oli vertaillen isompia kuin tuon pitkänhuiskean hautoja tutkineen paikallisen kaivajapojan.
Suomalaisten sotilaiden taistelussa menehtyneiden hautapaikka on Lylyharjussa ja siitä noin puolenkilometrin päässä on tuo kyseinen venäläisten hautapaikka Huosiaispakka.
Lylyharjun hautoja oli eräät ylioppilaat ennen venäläistutkijoiden tuloa kaivelleet, oppaina heillä oli Penttilän talon Johan Johanin poika, 1850 syntynyt kansakouluntarkastaja Kaarl Kunelius.
Tulipa noita paikkoja silloin 1950-luvulla itsekin kaiveltua ja tutkineeksi rippikoulukaveri Raimo Rautiaisen kanssa, totta on tarinat kyllä löydettiin kyseisestä Huosiaispakasta hautoja joissa oli luita.
Mikä erikoista, historiassa menneisyyden ja nykyisyyden välillä aika on kovin lyhyt, nyt vuosisatoja myöhemmin, samojen kansallisuuksien edustajia Venäläisiä on jälleen liikkeellä samoilla seutukunnalla Saarijärvellä, tosin rauhanomaisissa merkeissä maanhankintamatkoilla.
Tallennus
23 päivä huhtikuuta 2010 Heikki Penttinen
Vastaukset 12
Vanhimmat
LIIMATTALASSA KYLÄKAUPPIAS
Paikkakunnalla piti sekatavarakauppaa pitkälle vielä sotavuosien jälkeenkin mies nimeltä Vilho Mäilä, tehden todellista historiaa tutkiessaan Kurikkaharjun maastoa, löytäen ihmisen luita sekä joitakin esineitä. Yksi merkittävä saavutus häneltä oli, teettää kyläläisillä erimielisyyden aiheuttamien seurauksien johdosta sotataistelupaikalle muistomerkki.
Kauppias Mäilä luki historiaa, ollen mies joka paikkakunnalla tunnettiin yhtenä huomattavana, jopa erikoisena henkilönä ja niin hänestä opittiin monissa piireissä pitämään.
Muistan sodan jälkeisiä vuosia, kun hänellä oli pieni kauppapuoti ja aukiolo oli milloin sattui. Usein oli ovessa lappu: "Olen matkoilla" ja kun hän sitten sieltä tuli, niin kaupan edessä oli pitkä jono asiakkaita, että kun kauppias tulee, niin sitten saadaan oikeata tavaraa.
Sellainen oli kauppa, se saattoi olla koko yön auki ja kauppa kävi kuin siimalla, eikä hänellä koskaan ollut kynää kädessä, se sanoi aina hinnan mitä pöydällä oli ja se hinta tuli tiedoksi heti kun se oli katkaissut sormin nykäisten paperinarulla paketoimansa paketin, lisäksi saattoi antaa siihen päälle tikkukaramellin, etenkin jos ei hänen hinnoittelu mennyt tasan sen kanssa mitä asiakas antoi rahaa.
Oli sillä oma sanonta, sitä sanontaa sitten opittiin muissakin piireissä käyttämään, sanonta oli: "Ja sillä lailla sanoi Vilho Mäilä". Sellaisia hyvän ajan ihmisiä tapaa enää harvoin.
Näin kertoi Ilmari Piilonen 1982
Tallentanut
25 huhtikuuta 2010 Heikki Penttinen
VUONNA 1948
ELÄMÄN MATKASAUVA
Tuusulassa,
Jokelan koululla 7 marraskuuta vuonna 2007 sattunut tapahtuma on jäävä nuorten mieleen, ollen johdattamassa heitä tietoisuuteen, mikä elämässä saattaa olla tärkeää, siitä esimerkkinä kerrottakoon.
Oli talven aurinkoinen helmikuun päivä vuonna 1948 Konginkankaan Liimattalan kansakoululla. Koulupäivän päätyttyä meitä muutamia käveli 2-3 kilometrin koulumatkaa, kunnes tultiin Mäilän kaupan luokse, siihen kohden tienhaaraa missä tiet erosivat kotiporttia kohden, siinä vielä hetken juteltuamme Tauno sanoi: "Huomenna tavataan, -jos eletään". Sitä en tiedä, -miksi nuo sanat sillä kertaa jäi erilaisuutena mieleen lähtemättömästi.
Tauno kotiin mentyään, oli lähtenyt naapuritalon karjarakennuksen, niin sanotulle ajosillalle laskemaan kelkalla, laskien lumihangessa olleeseen liiste-reen jalasrautaan, joutuen sairaalaan.
Ei tullut Tauno koulupulpettiin istumaan seuraavana aamuna ja niin sitten vielä seuraavatkin päivät luokassa olivat hiljaisia.
Sairaalassa pieni potilas, koulutoveri, oli pyytänyt haudalla laulettavaksi Kreeta Haapasalon laulun, "Mun kanteleeni kauneimmin, Taivaassa kerran soi, siel uusin äänin suloisin, mun suuni laula voi, Ah autuas on päivä se, kun pääsen luoksesi".
Kunnes sitten hautajaispäivänä kotipihalla, valkoisessa lumessa, arkun kansi oli avoinna, mitä me saattamaan tulleet koululaiset näimme, siinä lepäsi nuori viattomuus otsa sideharsoliinaan kääritty, valkoinen harso oli kuin raamatun historian aikainen käärinliina.
Elämä nuoruudessakin, voi olla kuin kesäinen pääskynlento, näkyy hetken, menee pois, emmekä näe sitä enää. Nuoren, kymmenvuotiaan kuva on jäänyt mieleen, seuraten matkassa vuosikymmenet.
Näin Jokelan koulussakin tapahtunut, on jäänyt erikoisesti mieleen niille nuorille jotka elivät kyseisen päivän tapahtumat, ei sielläkään siihen ole kovin paljon vaikuttanut, että miten tai kuinka sen itse kukin haluamme elämänratamme määritellä, ei niin aina mene kuin suunnittelemme, sillä jokaisen elämänradan määrää kohtalo.
Tallennus
20 päivä huhtikuuta 2010 Heikki Penttinen
KYLMÄNTILAN RAKENTAJIA
Uudistila, sanottiin sotavuosien 1939-44- jälkeen niitä tiloja kun Veikko Vennamo laitettiin asuttamaan korpimaisemia. Sanontana silloin olikin, "Heitä sodasta palanneita ajettiin", ketä minnekin suuntaan, esimerkiksi jollekin maantienvarressa sijainneen, pienen mökin rintamamiesperheelle saatettiin antaa lisämaata ja ponnekkaina saatesanoina, nyt menette perustamaan uutistilan.
Sinne mies perheineen läksi, sinne menivät kylmään, hallanarkaan korpeen, kuten tässä, esimerkin mukaisesti Keski-Suomeen Saarijärven Konginkankaan rajamaille, sinne jokivarsille peltotilkkuja kuokkimaan, sekä rakentamaan asuin, karja, sekä talousrakennuksia.
Sodasta tulleilla miehillä, ei ollut kuin tuokaluina kuin propsipalstalla pihkaantuneet lahot rukkaset ja paljon saatesanoina perkeleitä, sellaiset oli heidän työkalut, kuitenkin alkuun lähtö sodan päätyttyä heillä oli, vahva usko ja toivo paremmasta huomisesta. Sinne heitä ajettiin kuokanvarteen, usein siksi kun Vennamo monen muun mukana pelkäsi kapinaa.
Nyt monet sen aikaisista rakennuksista on poissa ja kovin monet tilat on vieläkin häviämässä, rakennukset rapistuneet, useat niistä purettuja ja kuokitut pellot kasvaa pajukoita.
Sellaista on elämänkirjo ollut Suomessa sotavuosien jälkeen, sukupolvet tulee ja menee, toiset kuokkii, toiset ihmettelee niitä aikoja, erikoisuuden aikakausina, että miten ne viimeiset sota-ajan jälkeiset suvut Suomea rakensi ja raivasi. Nyt sitten tämän aikakauden päättäjät hävittää useiden sukujen perinnearvoja, -Eduskunnassakin ponnekkaasti käsiä levitellen.
Oli sodasta palanneiden joukossa tosin niitäkin, jotka eivät aina olleet hyväksymässä, että poika olisi alkanut jatkamaan talon ylläpitoa ja niin siinä sitten talo hävisi sellaisen seutukunnan maisemakuvasta, se oli tavallaan kuin sisäinen kapina perillisten nimiin siirtyneissä taloissa, sitä isää ja äitiä kohtaan, jotka silloin aikoinaan tulivat raivanneeksi ja rakentaneeksi, että suvun olisi ollut hyvä elää sukutilaksi muuttuvassa kyläkuntayhteisössä.
Tallennus
23 päivä huhtikuuta 2010 Heikki Penttinen
H I L J A I N E N
K Y L Ä K U N N A N
M A A M I E S
Joskus, kauan sitten,
Liimattalan kylätiellä kulki harmaa maamies.
Entä nyt,
pellon peränurkka, se kertoo raatajan työstä.
Aurankurjet ruostunut, puu ponsista lahonnut.
Kivet pellolla kasassa sammaloituu.
Tuo suon ja turpeen tuttu, sinne uupui pientareelle.
Mustapukuiset kulkivat peräkkäin.
Kantoivat vanhaa asujaa, kuoli ja kuopattiin.
Soi pyhäaamun kellot, oli ympärillä hiljainen hetki.
Oli sillä suomutaiset saappaat,
vaihtui päältä pihkainen nuttu.
Tuo suon ja turpeen tuttu,
hiljaa huojuen kaatui talonsa tantereille.
Tuli tilalle, pelloille hiljaisuus,
ei työstäsi kerrota paljon.
On arki ja toinen aika,
pihapihlaja uudet oksat saa,
ne sinun hautasi hopealehdet.
Ei kulje kylillä suoturpeen tuttu,
ei entinen aika, ei kulje enää,
harmaa huojuva vanha maamies.
Tallennus
20 päivä huhtikuuta 2010 Heikki Penttinen
yksinpuhelua harrastaa tämä H.P
"Hyvä juttu HP"
NIMENMUUTOS.Jokelan isäntä Juho Kunelius muutti sukunimekseen Jokihalme pojat Kalle Kaislalahdeksi. Vilho Revonkorveksi. joten Juhon jäkeläisiä esiintyy näillä sukunimillä.
Heikki Penttinen sinulla on hyviä juttuja
Konginkankaalta kun lähtee ajamaan nelostietä pohjoiseen tulee nestelintulahti. Siitä kun kääntyy vasemmalle alkaa Murontie josta pääsee kivetylle. Aikaa sitten joskus 80luvulla kävin panemassa pikkupoikia siellä. Itselläni oli silloin mustan värinen saabi. Se kivetyn kämppä oli ihana paikka kukaan ei kuullut kun poikaa vedin niin että huuto kuului varmaan kalliojärvelle asti.
ompa heikki penttisällä kummia juttuja ollut nuoruudessaan omituinen mies???? tokko hävetä ???.
Se on rikos kirjoitella Heikin nimissä törkeyksiä. Kyllä ip-osoitteet saadaan selville!
Hyviä juttuja, lisää vaan! :)