En osaa kovin hyvin vielä tietokonetta\internetiä käyttää, mutta päätinpäs tänne laittaa aiheesta joka vaivaa minua kovasti..
Kyse on -93 syntyneestä tyttärestäni. (teksti hyppii aika paljon, mutta yritän lisätä vuosiluvut tarkentamaan.. koskee lähinnä -08-->)
Yläaste muutti hänet täysin, kaverit katosivat, alkoi pyöriä 3 muun (joista yksi ala-asteelta tuttu paras ystävä) tytön kanssa. Yhdestä heistä tuli "uusi paras kaveri" (entinen tuttu päiväkotiajoilta myös), lintsasivat usein yhdessä ja menivät bussilla toiselle paikkakunnalle juomaan jo aamupäivällä. Jos kaveri ei halunnut lintsata, niin tyttäreni lintsasi yksin. Varasti alkoholia kaupoista, laittoi vanhemmat sisaruksensa ostamaan.. Kerran huomasin hänen kädessään kaksi tupakasta tullutta polttojälkeä. Yritti kovasti piilotella. -09 kesällä hänen kätensä oli niitä täynnä. Opettajien kanssa keskusteltiin jatkosta, kertoivat ettei ole sosiaalinen, eikä mitenkään "huomionhakuinen". Alkoholi ja tupakka sen kuin lisääntyivät.
Hän alkoi seurustella 7. luokalla toisella paikkakunnalla asuvan pojan kanssa, joka oli erittäin asiallinen ja mukava nuori. Ei juonut, eikä polttanut. Halusi kovasti auttaa tytärtäni ja juttelinkin hänen kanssaan usein asiasta. (niin oudolta kuin se kuulostaakin..) Tyttäreni oli kuitenkin niin ahdistunut jostain, joi, poltti tupakkaa, poltti ITSEÄÄN.. Lintsasi kerran -08 syksyllä yksin viikon putkeen, piileskeli koko sen ajan sisarensa vaatekaapissa.. Joka jaksossa vähintään 70h poissaolotuntia, yhdessä jopa 104h.
Nyt -09 syksyllä jätti pojan josta kerroin. Uusi suhde alkoi ja tyttö rauhottui hieman. Ei tietääkseni polta enää (nykyinen poikaystävä ei hyväksy), juominenkin on loppunut lähes kokonaan. Pääsi hyvään kouluun jne, ei kuitenkaan päässyt koulun etuovea pidemmälle (ei uskaltanut(?) mennä). Nyt tehnyt töitä siellä täällä tämän 8kk. Epäillään sosiaalisten tilanteiden pelkoa, masennusta, vatsahaavaa..
Olo on niin epäonnistunut. Hän on perheen nuorin, aviomieheni kanssa molemmat olemme olleet yrittäjiä koko hänen 16 vuotta kestäneen elämänsä ajan. Eli kotona emme paljon ole pystyneet olemaan.. Tiedostamme itsekkin, että olemme pyrkineet korvaamaan läsnäolomme rahalla ja tavaroilla, tytär huusikin minulle kännipäissään kerran pää punaisena, ettei rahalla voi äiti korvata kaikkea.. En tiedä kuinka auttaa, koululääkäri antoi -08 lähetteen koulupsykologille, mutta tyttö ei mennytkään.. Haki nyt vuoden 2010 yhteishaussa kolmeen eri kouluun, tiedä sitten miten siinä käy.. Hänellä ei ole enää kavereita, paras ystävä muutti 100km päähän viime elokuussa koulun takia. On lähinnä poikaystävänsä kanssa nykyään. Tyttö on todella epäsosiaalinen, tarvitsee alkoholia päästäkseen "tutustumaan" ihmsiin. Olen kuullut hänen useasti itkevän huoneessaan. Pelkään, ettei hän kohta enää jaksa..
Kyse on -93 syntyneestä tyttärestäni. (teksti hyppii aika paljon, mutta yritän lisätä vuosiluvut tarkentamaan.. koskee lähinnä -08-->)
Yläaste muutti hänet täysin, kaverit katosivat, alkoi pyöriä 3 muun (joista yksi ala-asteelta tuttu paras ystävä) tytön kanssa. Yhdestä heistä tuli "uusi paras kaveri" (entinen tuttu päiväkotiajoilta myös), lintsasivat usein yhdessä ja menivät bussilla toiselle paikkakunnalle juomaan jo aamupäivällä. Jos kaveri ei halunnut lintsata, niin tyttäreni lintsasi yksin. Varasti alkoholia kaupoista, laittoi vanhemmat sisaruksensa ostamaan.. Kerran huomasin hänen kädessään kaksi tupakasta tullutta polttojälkeä. Yritti kovasti piilotella. -09 kesällä hänen kätensä oli niitä täynnä. Opettajien kanssa keskusteltiin jatkosta, kertoivat ettei ole sosiaalinen, eikä mitenkään "huomionhakuinen". Alkoholi ja tupakka sen kuin lisääntyivät.
Hän alkoi seurustella 7. luokalla toisella paikkakunnalla asuvan pojan kanssa, joka oli erittäin asiallinen ja mukava nuori. Ei juonut, eikä polttanut. Halusi kovasti auttaa tytärtäni ja juttelinkin hänen kanssaan usein asiasta. (niin oudolta kuin se kuulostaakin..) Tyttäreni oli kuitenkin niin ahdistunut jostain, joi, poltti tupakkaa, poltti ITSEÄÄN.. Lintsasi kerran -08 syksyllä yksin viikon putkeen, piileskeli koko sen ajan sisarensa vaatekaapissa.. Joka jaksossa vähintään 70h poissaolotuntia, yhdessä jopa 104h.
Nyt -09 syksyllä jätti pojan josta kerroin. Uusi suhde alkoi ja tyttö rauhottui hieman. Ei tietääkseni polta enää (nykyinen poikaystävä ei hyväksy), juominenkin on loppunut lähes kokonaan. Pääsi hyvään kouluun jne, ei kuitenkaan päässyt koulun etuovea pidemmälle (ei uskaltanut(?) mennä). Nyt tehnyt töitä siellä täällä tämän 8kk. Epäillään sosiaalisten tilanteiden pelkoa, masennusta, vatsahaavaa..
Olo on niin epäonnistunut. Hän on perheen nuorin, aviomieheni kanssa molemmat olemme olleet yrittäjiä koko hänen 16 vuotta kestäneen elämänsä ajan. Eli kotona emme paljon ole pystyneet olemaan.. Tiedostamme itsekkin, että olemme pyrkineet korvaamaan läsnäolomme rahalla ja tavaroilla, tytär huusikin minulle kännipäissään kerran pää punaisena, ettei rahalla voi äiti korvata kaikkea.. En tiedä kuinka auttaa, koululääkäri antoi -08 lähetteen koulupsykologille, mutta tyttö ei mennytkään.. Haki nyt vuoden 2010 yhteishaussa kolmeen eri kouluun, tiedä sitten miten siinä käy.. Hänellä ei ole enää kavereita, paras ystävä muutti 100km päähän viime elokuussa koulun takia. On lähinnä poikaystävänsä kanssa nykyään. Tyttö on todella epäsosiaalinen, tarvitsee alkoholia päästäkseen "tutustumaan" ihmsiin. Olen kuullut hänen useasti itkevän huoneessaan. Pelkään, ettei hän kohta enää jaksa..
Vastaukset 11
Vanhimmat
Lisään vielä hieman..
100km päähän muuttanut ystävä tuli viikko sitten käymään, hänen äitipuolensa soitti, ettei saa antaa hänen juoda yhtään viinaa (sosiaaliviranomaiset tarkkailevat, ongelmia sielläkin siis..)
Tyttäreni ja hänen ystävänsä tulivat meille 14 aikaan totaalisen kännissä. Kaveri lähti kotiin, kohta äitipuoli sieltä soittikin vihaisena.. Pelkään, että saan pian itsekin sosiaaliviranomaiset tyttäreni kimppuun. Haluan hänelle apua, mutten että häntä viedään meiltä pois.. Kuulostaa itsekkäältä, mutta rakastan häntä niin. Kun vain saisi mennä 10v ajassa taaksepäin ja tehdä asiat toisin..
Hei ihan sattumalta tämä sinun kertomuksesi tuli eteeni, minulla on tytär jo 24v mutta tiedä hiukan tyttöjen sielunmaailmaa, minä taasen olen ollut paljon kotona kun tyttäreni oli pieni, olin työtön yksinhuoltaja ja rahaa oli niukasti mutta tulimme toimeen.. puhuimme paljon tai minä puhuin tyttärelleni paljon ja kun huomasin että jokin mättää kyselin että mikä on.. murrosikä on vaikeaa aikaa ja se vaatii paljon sitä läsnäoloa ja kuuntelemista minulla on vain yksi lapsi mutta sekin tuotti töitä että tyttö pysyi oikealla tiellä, hain muutaman kerran tytön kotiin jostain kun oli juonut liikaa, kerran poliisilaitokselta mutta se jäi viimeiseksi.
Tyttäreni sammalsi poliiseille että äiti on hyvä äiti...;) kyselivät kaikenlaisia siellä poliisilaitoksella siellä oli sosiaalihoitajakin poliisit olivat ottaneet tyttäreni kyytiin kun hän oli alaikäinen ja juovuksissa.
Kun luin tekstiäsi niin kerroit että kuulet joskus tyttäresi itkevän huoneessaan...
etkö mene hänen luokseen kun hän itkee hänhän on vielä lapsi,, ei sinun tarvitse mitään sanoa mene vain hänen luokseen ja ole hänen lähellään pidä vaikka kädestä ja kerro vaikka joku sinun oma tarinasi omasta elämästäsi hänelle,,, aloita jostain. Sinua hän tarvitsee ei keitään vieraita.. ole hänelle olemassa..
En mene sinua tuomitsemaan huonoksi äidiksi.. kaikki me yritetään tehdä parhaamme...
ja sinullakin on vielä mahdollisuus saada tyttäresi takaisin..
Sirpa
Vielä haluaisin kysyä sinulta että teettekö yhdessä koskaan mitään..esim. menette jonnekkin ja teette ns. tyttöjen juttuja jne.. se on erittäin tärkeää tyttärille... tyttäresi on aikuisuuden kynnyksellä ja häntä pelottaa.
Hienoa, että itse olet ainakin osannut olla tyttärellesi hyvä äiti :)
Olen kyllä käynyt koputtamassa, että onko kaikki hyvin.. Vastaukseksi tulee tiuskimista.. Joskus vain istuin sohvalle ja yritin keskustella, jälleen tiuskimista. Hän on vahva tytöksi (harrastanut nyrkkeilyä ja muutenkin oli ennen urheilullinen), joskus kun yritin halata lohduttaakseni, olen lentänyt päin kaappia. En ole saanut moneen vuoteen koskeakkaan häneen. Syntymäpäivinäkään en saa halata häntä. Hänestä on tullut todella etäinen, se pelottaa.. Fyysistä kontaktia ei siis ole. Voimakkuutensa takia olen alkanut pelkäämäänkin häntä, en siis vain uskalla enää mennä lähelle.. Tuntuu, ettei hän tiedä itsekään miten pitäisi käyttäytyä ja ottaa vastaan hellyydenosoituksia. Poikaystävä on ainut, jonka kanssa hän näyttää aidosti onnelliselta. Pelkään, että suhteelle kuitenkin tapahtuu jotain ja tyttäreni murtuu täysin..
Yhdessä emme juurikaan ehdi tekemään mitään, yhdessä vaiheessa sain pidettyä vapaata ja ehdotin kaikkea. Pidimme peli-iltojakin, leivoimme ja muuta sellaista. Hän tuntui tekevän sen kuitenkin ikäänkuin velvollisuudesta, "tehdään nyt näin koska äiti haluaa". Hän ei naura, ei hymyile.
Olen miettinyt yritykseni myymistä, olen puhunut hänelle siitäkin. Sanoo vain, ettei sillä enää ole merkitystä, olen aikuinen ja saan tehdä mitä haluan. Eikä hän kuulemma halua ottaa kantaakseen taakkaa siitä, että olen myynyt hyvin menestyvän firman pois.. Hän saa kuulla joka puolelta miten hänen asiansa ovat niin hyvin, kun rahaa on paljon, eikä "tarvitse" käydä kouluakaan. Tietäisivätpä vaan, miten huonosti asiat oikeasti ovat.. Hän yrittää piilotella juomista ja muita "varoitusmerkkejä", joten en usko hänen vain hakevan huomiotakaan..
Hänen vanhemmalla siskollaan on sairauksia (mm. dysfasia ja reuma) ja on siksi saanut hieman enemmän huomiota ja ehkä sääliäkin osakseen, nuorempi tytär on varmaan tässäkin asiassa jäänyt siis enemmän siskonsa varjoon.. Näitä tekstejä kirjoittaessani ymmärrän paljon selvemmin, miksi hän on tuollainen kuin on. Kun vain vielä osaisi auttaa.. Olen niin hukassa. En saa häneen kontaktia, mutta väkisinkään en halua seuraani tyrkyttää.
perheneuvolaan puhumaan psykologille näistä asioista. ulkopuolinen pystyisi ehkä paremmin näkemään, että mikä oikein mättää. hän osaisi ehkä kysyä myös tyttäreltäsi niitä oikeita kysymyksiä. itse olin koko ylä-asteen lukioon saakka vetäytynt ja omissa oloissani. jos joku kehtasikin tulla avaamaan huoneeni oven tiuskin takaisin. halusin olla rauhassa.
mulla tuo johtui osin lapsuuden traumasta, josta vanhemmat eivät tuolloin tienneet mitään, koska en ollut kertonut. jos pahantekijä on perhetuttu/sukulainen ja vanhemmille tärkeä ihminen, niin lapsen on vaikea tulla avautumaan, että tuo ihminen satuttaa, kun ette ole katsomassa.
ei koskaan tiedä, mitä tytöllesi on sattunut, jos hän ei puhu.
ekan kerran 15-vuotiaana kun yritin itsaria lääkkeillä ja oli pakko puhua äidille jotain, hän sanoi "pakkohan sinun on puhua, että tiedän mitä on tapahtunut, jotta voin auttaa". koskaan en puhunut, mutta kirjoitin paperille pari lausetta.
silloin teini-ikäisenä en halunnut lähteä mihinkään terapiaan, koska halusin näyttää olevani vahva. aikuisena noin 25-vuotiaana romahdin täysin ja hain sitten apua itsekseni. ehkä olisinkin päässyt helpommalla, jos äiti olisi vain ns. pakottanut minut käymään edes muutamia kertoja psykologin luona. edes 18-vuotias ei ole aikuinen, eikä ymmärrä omaa parastaan.
voisitko kertoa tytärellesi omista teinivuosistasi? ei sullakaan varmaan kaikki mennyt silloin täydellisesti. ainahan murrosikä ja aikuisuuteen astuminen on vaikeaa.
ja jos tytär ei puhu sinulle ja tiuskii, niin mitä jos kirjoittaisit hänelle kirjeen ja kerrot omista tunteistasi ja huolestasi häntä kohtaan. tällöin hänen ei tarvitsisi ärsyyntyä naamasi näkemisestä, mutta kuulisi sinut tekstin kautta. pyydä häntä kirjoittamaan takaisin.
itse olen nyt jo 30 vuotias, mutta aina kun äidin kanssa olen tapellut ns. rajusti ja itkien, niin minä aina mailaan hänelle ja kerron miksi olen ollut niin vihainen, hän vastaa aina takaisin ja taas olemme oppineet toisistamme hiukan enemmän. kaikilla on vain se yksi oikea äiti, joka välittää ja kuuntelee. muistuta häntä siitä.
tyttäresi on oikeassa siinä, että rahalla ei kaikkea voi korvata. mutta koskaan ei ole liian myöhäistä auttaa omaa lastaan, vaikka se tuntuisikin epätoivoiselta. pahempiakin kohtaloita on lapsilla kuin se, että äiti ja isä ovat töissä kaikki päivät. mikä on tapahtunut, on tapahtunut ja menneestä voi ottaa vaarin ja olla läsnä nyt.
tsemppiä! :)
Hei vaan,, haluaisin sanoa tuohon yrityksen lopettamiseen että turhaan sitä tyttäreltäsi kysyt hänelle on nyt tällä hetkellä kaikki samantekevää..
Uskon että hän sisimmässään odottaa että sinulla olisi hänelle enemmän aikaa, aikaa sinun pitää nyt jostain saada, että saat asian parempaan suuntaan.
Minä en ole lainkaan pahoillani siitä että olin silloin työtön ja olen kyllä vieläkin, elän sillä mitä on ja paljon minulla ei ole, mutta minulla on tytär joka on menestynyt, kaunis, itsepäinen ;) työssäkäyvä omassa omistusasunnossaan asuva, minä itse asun vuokralla..
Vaikka tyttäreni on jo 24 hän tarvitsee vieläkin minun tukeani.
Minun tyttäreni sanoi 16 vuotiaana että haluaa muuttaa kotoa pois ja haluaa lapsen mutta ostimme hänelle jouluksi vauvanuken ja siitä olikin humoristista hauskaa pitkäksi aikaa..
Poikaystävät on laitettu kokeelle kuinka hoitavat hänen vauvanukkeaan :)
ja kun tyttäreni halusi muuttaa kotoa pois sanoin että ensin sinun on alettava hakkia asuntoosi kaikkia tavaroita ja joululajahjaksi hän sitten sai kaikkia kodintavaroita ja hän muutti 18 vuotiaana pois kotoa lähelle kotiani, juuri ennen ylioppilaskirjoituksia. ja hänellä oli jo mikrot ja pesukonekkin kun muutti.
Olemme aina puhuneet poikaystävä asiat tyttäreni kanssa jos on ollut ongelmia. hänen ensi rakkauttakin kävimme yhdessä ikkunana alla lumihangessa kurkkimassa se oli hauskaa..
Rahalla ei tosiaan saa rakkautta.. tyttäreni ystävä tässä kertoi jonkin aikaa sitten että oli kateellinen tyttärelleni kun hänen äitinsä ompeli hänen vaatteet, hän itse oli varakkaasta perheestä ja sai paljon rahaa että sai ostaa vaatteet ja hän olisi mielummin ottanut äidin joka tekee hänelle vaatteita......
Tyttäreni taas ehkä hiukan häpesi kun ei ollut merkkivaatteita, mutta siitäkin puhuttiin että ne eivät tee sen onnellisemmaksi..ja se että hänellä on päällään sellainen vaate jota todellakaan ei ole kellään muulla.. ;)
Se kirjeen kirjoittaminen on hyvä asia tyttärellesi, minäkin taisn joskus niin tehdä, kun oli paha kriisi, minun tyttäreni on myös lujatahtoinen ja vahva on heittänyt minutkin kerran ketoon..ja huutaa minulle, eikä kuunnellut sitten pahimpaan aikaan, ajattelin silloin että tuo ei ole tyttäreni ja se pahoitti mielen pahoin.. Mutta en luovuttanut otin asian uudelleen puheeksi joka oli ongelmana.
Olemme tapelleet kerran laivareissulla hytissä oikein kunnolla noin kolmevuotta sitten, hänellä oli ongelmia poikaystävän kanssa ja hän alkoi riehumaan minulle, kenelekkäs muulle olin se roskakori, pelkäsin silloin kun olimme laivalla että tekee jotain itselleen ja siitä tuli oikein käsirysy, onneksi siskoni oli myös laivalla, sai rauhoitettua,, 2 kertaa näin on käynyt hänen elämänsä aikana..
silloin itkin koko yön mutta asia rauhoittui..mutta minä aamulla silmät turvoksissa, nyt hän häpeää sitä reissua,, muuten tyttäni on melkein kuin enkeli ;) mutta on ollut aina minä itse osaan ja tiedän.
Tiedä että sinulla on vaikeampaa kun sinulla on monta lasta minulla oli töitä yhdenkin kanssa..
mutta yritä nyt jokin ratkaisu löytää..
T: Sirpa
Tyttäresi on selvästi masentunut!! Kaikki merkit kuulostavat samalta kuin oman veljeni joka meni junan alle ja teki itsarin! Nyt on tehtävä nopeasti jotain ennen kuin on myöhäistä!
Vanhoja ei kannata nyt kaivella ja miettiä, niitä ei voi muuttaa, mutta sen mitä teet tästä eteenpäin on tärkeää!
Veljeni käytös muuttui tuolloin totaalisesti: Hänestä tuli luotaantyöntävä, hiukan kylmä ihminen, äreä, hän joi, ei antanut minun (pikkusiskon) halata, itki usein jne..hän ei kuitenkaan halunnut mitään itsesääliä vaan yritti juuri salata itkemisensä ja juomisensa jne.. Juuri itsemurhaa OIKEASTI suunnittelevat eivät siitä oikeasti halua puhua vaan yrittävät salailla huonoa oloaan jne.
....Minun tapauksessa: Yhtäkkiä veli olikin poissa, suru vain luona ja kauhea ikävä....Sinun tapauksessasi voi vielä käydä toisin...
-Tyttö 22v
Kyllä tyttäresi ongelmat kuulostavat senlaatuisilta, ettei siinä maallikoiden hyvääkään tarkoittava apu auta, vaan tarvitaan ammattilaisen apua. Tällainen ammattilainen on psykiatri, mieluummin kuin psykologi, koska psykiatrilla on reseptinkirjoitusoikeus ja depressio on yleensä aina lääkitystä vaativa sairaus. Hyvä on asioita myös työstää, käydä esim. keskusteluterapiassa, mutta depressiossa aivojen kemia muuttuu niin, ettei sitä korjaa muu kuin lääkitys. Nykyisin on hyviä lääkkeitä ja moni ihmishenki on pelastunut niiden ansiosta.
oi äiti....
stoorisi hiejastuu omaan äitisuhteeseeni. Tulee mieleeni, että ainakin itse kannoin mukanani vuosien takaisia haavoja tai kaipuita yhtälailla, eli saattaa olla mahdollista, että tyttäresikin joskus muistelee vuosien taakse ja toivoo asioiden menneen toisin.
Vaikkei näin olisi, niin tyttäresi elää tätä päitää menneisyys sisimmässään. Kuten sinäkin. Ehkä parasta mitä voit tosiaan tehdä, on mennä hänen luokseen, ja jos hän ei torju lähestymistäsi niin OLE LÄHELLÄ JA LÄSNÄ TÄNÄÄN !!
by the way, juuri silminäkijässä kundi kertoi kuinka hänelle tarjottiin vain lääkkeitä, ja hän koki ettei häntä otettu vakavasti. Eli läsnäolon ja läpi menevän lähestymisen (lähellä oleminen, kuunteleminen, puhuminen, kirje tms.) LISÄKSI voi olla tarpeellista ja ehkä viisastakin etsiä apua muusta hoidosta.
Että emmehän unohda inhimillistä puolta, me voimme tehdä osuutemme! :)
Hmmm. Minun on vaikea olla symppaamatta näitä äitejä, joiden ainoa "virhe" on ollut työn tekeminen perheensä hyväksi. Minun äitini on ollut vakavasti mielenterveysongelmainen koko lapsuuteni (itsemurhayrityksineen jne.) ja isäni vakavasti masentunut (tämän johdosta). Lisäksi koko hommasta on pidetty kulissia yllä koko lapsuuteni ajan. Ei vika aina ole vanhemmissa, jos nuori voi huonosti. Se voi myös olla geeneissä, ystäväpiirissä, koulussa, yhteiskunnassa ym. ym. Itse olen pärjännyt hyvin, omillani, korkeasti koulutettu, tietysti enemmän traumatisoitunut kuin mitä kukaan ikinä päällepäin huomaisi. Oikeasti: ei pelkkä "epätäydellinen" lapsen kasvatus suista ketään raiteiltaan. Näistä täällä juttelevista äideistä huokuu äidinrakkaus ja aito huoli lapsen jaksamista (mitä itse en ole ikinä saanut kokea äitini taholta). Ehkä se murrosikä olisi joka tapauksessa koetellut lapsianne rankasti, ja yritätte etsiä syytä itsestänne tyyliin "jos olisin tehnyt tämän tai tämän asian toisin". En jaksa uskoa että syy olisi teissä, toiset vain reagoi murrosiässä vahvemmin ja tasaantuu sitten myöhemmin. Voimia!