Oletko koskaan nauranut ääneen julkisella paikalla kävellessäsi yksin? Entä laulanut tai tanssinut yksiksesi kadulla?
Miksi et ole tehnyt mitään näistä?
Ihmettelen silmät pyöreinä, että jos tuntemattomalle ihmiselle hymyilee ystävällisyyttään kaupungilla, niin saa vastaukseksi tylyn katseen tai jotain tämän suuntaisia kummentteja kuin "ootko vähän jumi?"
Kuinkas melankolinen ja sulkeutunut kulttuuri täällä Suomessa on, kun ei saa edes hymyillä jos sattuu olemaan hyvällä tuulella? Ja mitä niin outoa siinä on, jos vaikka riemukkuuttaan ja hyväntuulisuuttaan tuulettaa tai hihkaisee yksinään keskellä stokkan ostoskeskusta?
Kyllä aina ihmiset jaksaa näyttää muille katseillaan ja eleillään, että on huonolla tuulella ja että ei kannata tulla puhumaan. Tätä moni pitää ihan normaalina. Mutta heti kun näyttää ulospäin että on iloinen ja onnellinen, niin ihmiset alkaa oudoksumaan ja haukkumaan.
Onko onnellisuus ja ilo nykyään niin harvinaista, että sitä pitää paheksua ja oudoksua? Vai onko kyse vain pelkästä kateudesta onnellisia ihmisiä kohtaan....
Miksi et ole tehnyt mitään näistä?
Ihmettelen silmät pyöreinä, että jos tuntemattomalle ihmiselle hymyilee ystävällisyyttään kaupungilla, niin saa vastaukseksi tylyn katseen tai jotain tämän suuntaisia kummentteja kuin "ootko vähän jumi?"
Kuinkas melankolinen ja sulkeutunut kulttuuri täällä Suomessa on, kun ei saa edes hymyillä jos sattuu olemaan hyvällä tuulella? Ja mitä niin outoa siinä on, jos vaikka riemukkuuttaan ja hyväntuulisuuttaan tuulettaa tai hihkaisee yksinään keskellä stokkan ostoskeskusta?
Kyllä aina ihmiset jaksaa näyttää muille katseillaan ja eleillään, että on huonolla tuulella ja että ei kannata tulla puhumaan. Tätä moni pitää ihan normaalina. Mutta heti kun näyttää ulospäin että on iloinen ja onnellinen, niin ihmiset alkaa oudoksumaan ja haukkumaan.
Onko onnellisuus ja ilo nykyään niin harvinaista, että sitä pitää paheksua ja oudoksua? Vai onko kyse vain pelkästä kateudesta onnellisia ihmisiä kohtaan....
Vastaukset 5
Vanhimmat
minulla aivan samanlaisia ajatuksia kanssasi :) minä ainakin jos olen iloinen, niin huomaan, kuinka olen "vahingossa" hymyillyt, ja siksi minä olen saaanut -tuo on hullu -katseiden lisäksi myös ihan hymyjä takaisin.
suomessa on kait niin pahasti tää tunteiden osoittaminen vinksahtanut just, ja muutenki täällä on sellasta peräkyläkansaa, että muualta maailmasta pitäisi etsimällä etsiä, että löytyis yhtä sulkeutuneita, ja juroja ihmisiä.
masentuneiden maa, onnellisuus kielletty -
No, mä en halua kuulua juroihin ja tympeisiin ihmisiin. Siksi toivotankin kaikille hyvää kevättä ja iloa ja onnea!
muuta vaikka japaniin jos ei suomi kelpaa!
Itsestä se muutos lähtee ja toivottavasti tarttuu.
Minua ärsytti, kun muutimme nykyiseen kotiimme, ettei seinänaapuri koskaan moikannut. Jonkun aikaa ujosti yritin moikata, mutten saanut mitään vastausta. Sitten päätin, että moikkaan vaikka väkisin, aina pirteänä, aina iloisena. 5 vuotta myöhemmin naapurini moikkaa minua, muutaman kerran olemme pysähtyneet jutustelemaankin.
Tällä seudulla ihmetyttää myös ihmisten välinpitämättömyys. Päivänä eräänä tulin ruuhkajunasta ja kipitin portaita alas asemalaiturilta, kun huomasin, että nuorehko mies seisoi rollaattorin kanssa portaiden yläpäässä, eikä tiennyt, miten päin mennä alas. Katselin aikani, eikä kukaan pysähtynyt auttamaan. Kävelin takaisin ylös ja autoin kantamaan rollaattorin alas. Mies oli iloinen ja kiitti ja kummallekin jäi hyvä mieli.
Muutaman metrin päässä asemalta on kauppa ja kerran siinä oli nainen polkupyörällä kaatunut ja kaikki ostokset levinneet parkkipaikalle. Ohi (n. 2 metrin päästä) ajoi auto, pysähtyi, mies katsoi todella halveksivasti ikkunasta tavaroitaan keräävää naista ja kaasutti tiehensä. Kun itse pääsin kohdalle, nainen oli jo lähes kaikki tavaransa kerännyt, kysyin kuitenkin, tarvitsiko hän apua. Nainen vastasi hymyillen, ettei tarvinnut. Kävin joka tapauksessa hakemassa hänelle kauemmas vierineen appelsiinin ja hän kiitti siitä. Sekä minulle että hymystä päätellen hänelle jäi noin pienestä eleestä todella hyvä mieli.
Näitä tapauksia on enemmänkin ja olen huomannut, että harmaat aaveet kävelevät ohi, ovat näkemättä, kuulematta ja hissukseen, ettei vain heidän tarvitsisi mitenkään vaivautua. Miksi? Olen taluttanut pikkuisia ekaluokkalaisia ihmismassojen keskeltä kouluun, kun ovat kaatuneet, verillä ja itkevät, eikä kukaan pysähdy auttamaan. Parhaiten jäi mieleen se pieni poika, joka oli ihan hysteerinen ja housut rikki, mutta joka totesi koulun ovella minulle: "Kuule, nyt mua ei satu enää yhtään."
On surullista ajatella, että vaikka tori olisi täynnä ihmisiä, ei siellä oikeasti ole ketään. Jos itselle tulee hätä tai mitä tahansa, pysähtyykö kukaan auttamaan minua? Tuskinpa. Siksi joka kerta, kun vähääkään näyttää siltä, pysähdyn ja kysyn: Voinko auttaa? Sattuiko? Missä äitisi on? Ja toivon, että joku kysyy noita samoja asioita (ei ehkä välttämättä sitä äitiä :) minulta tai lapseltani sitten, jos me apua tarvitsemme.
Oispa sun kaltaisia ihmisiä enemmän. "On surullista ajatella, että vaikka tori olisi täynnä ihmisiä, ei siellä oikeasti ole ketään." hyvin sanottu! Ja myös itse pysähdyn aina auttamaan, jos jollain on asiat huonosti. Välinpitämättömyys on suomalaisten kansantauti. Minä en sitä tautia halua. Haluan olla iloinen, hymyillä, tartuttaa hyvää mieltä ja auttaa jos apuani tarvitaan :)