Olemme olleet mieheni kanssa 4-vuotta yhdessä. Olen kertonut hänelle haluavani lapsia, mutta mies ei halua. Hän "pelkää" lapsia, kokee ne liian suureksi vastuuksi ym. Tulin kerran vahingossa raskaaksi ja sanoin haluavani pitää, mies suostui siihen, mutta sain keskenmenon. Sen jälkeen sanoi, että hankitaan vaan jossain vaiheessa. No nyt on taas alkanut "en halua lapsia" linjalle.
Onko mulla vielä toivoa, vai onko peli menetetty.
Eli oletteko te/miehenne aina halunneet lapsia, vai onko se tullut vasta myöhemmin? Mies on 26, eli voiko vielä muuttaa mielensä. Eräs tuttava mies sanoi olleensa nuorempana tismalleen samanlainen, mutta nyt heillä 5-vuotias tyttö.
En haluaisi luopua miehestä, mutta haluan lapsia.
Kertokaapa mielipiteitä/kokemuksianne, KIITOS! :)
Onko mulla vielä toivoa, vai onko peli menetetty.
Eli oletteko te/miehenne aina halunneet lapsia, vai onko se tullut vasta myöhemmin? Mies on 26, eli voiko vielä muuttaa mielensä. Eräs tuttava mies sanoi olleensa nuorempana tismalleen samanlainen, mutta nyt heillä 5-vuotias tyttö.
En haluaisi luopua miehestä, mutta haluan lapsia.
Kertokaapa mielipiteitä/kokemuksianne, KIITOS! :)
Vastaukset 11
Vanhimmat
Älä heitä vielä kirvestä kaivoon, miehet vaan yleensä totuttelee asiaan vähän naisia kauemmin. :)
Meillä tilanne oli pitkään samanlainen, luulin jo jossain vaiheessa miehen "vihaavan" lapsia. :D Mutta se johtuikin vain siitä, ettei mies ollut vielä valmis isäksi. Sain kuulla pitkään tuota samaa "että hankitaan vaan jossain vaiheessa"-linjaa ja minä kuulin tuon niin että mies ei tahdo lapsia. Ei hän halunnutkaan juuri silloin.
Seurustelua meillä takana nyt 5,5v, kesällä mennään naimisiin. Mieheni on myös 26, itse olen 25v. Kihloihin mentäessä lapsenteko ajankohtaa ei oltu päätetty, sen verran tiedossa oli, että joskus tulevaisuudessa yritetään. Itse jotenkin ajattelin että tuo tarkoittaa muutaman vuoden sisään mahdollisesti yritettäisiin lapsen hankintaa.
Koska minulle lapset ovat tärkeitä (siis jos edes saadaan lapsia), joten kysyin pari viikkoa sitten, minkälaisella aikataululla mies on ajatellut perhettä meille. Vastaukseksi sain, että häiden jälkeen voidaan alkaa yrittämään lasta. o.O Tuo tuli minulle täysin yllätyksenä, häihin on alle 3kk aikaa! Seuraavana päivänä varasinkin hammaslääkärin (en tahdo joutua poratuksi tai röntgenkuvatuksi raskaana) ja aloitin foolihappotankkauksen. :)
Joten kyllä sinulla vielä toivoa on. :) Tuo ei kuulosta siltä, että miehesi olisi ehdottomasti lapsia vastaan, vaan siltä, ettei hän ole vielä valmis isäksi.
Tuttu tunne, miehillä tuppaa tuo mieli muuttumaan vähän turhankin usein. Ota sitten selvää mitä ne haluaa. Jotkut eivät voi kuvitella vielä 40vuotiaanakaan hankkivansa lapsia kun tuntuu olevan turhan "aikaista". Asiasta pitää vain puhua ja sano että kun ikää tulee lisää niin mahdollisuudet vähenee.
Hei !
Tiedän tunteen...
20vuotta yrittänyt puhua, vauvakuume ollut kova...
Mies jo 40v. ei vieläkään vaan tunne olevansa valmis isäksi... Toteaa kitiseviä ja rasittavia, etenkin taloudellinen tilanne heikkenee..tykkää silti lapsista! Jooo, mulla alkaa aika pian loppua..
Eipä auta, kuin uskoa, että mies innostuu ja ehdin tehdä lapsia, ennen, kuin on liian myöhäistä...
Ps. naisten asema, et ole yksin.
Hyvää kesää ja toivottavasti onni lykästää meitä kaikkia naisia! Muutoin ei olisi miehiäkään planeetalla.
Mies inhoaa koko ideaa ja muuttuu itse marisevaksi "emmä jaksa, emmä halua kuunnella" -tyypiksi, kun yritän nykyisin keskustella asiasta. Yhdessäolovuosia meillä on pitkälle yli kymmenen ja puhua tästä on YRITETTY ehkä noin viitisen vuotta, huoh. Tekisi jo mieli pakata kamat ja häipyä. Ketään en isäksi pakota. Tässäpä tilanteemme lyhykäisyydessään.
Ei sinulla peli ole vielä minnekään menetetty ja tunnettu tosiasiahan on, että miehet lämpenevät lastentekoon meitä naisia hitaammin.
Et tainnut mainita tuossa aloituksessa omaa ikääsi, mutta oletan että olette miehesi kanssa suunilleen saman ikäisiä.
Meillä homma meni näin.
Olen 29 ja täytän loppukesästä 30v. Mies on pikkuisen vanhempi ja täytti jo talvella sen 30v. Ollaan oltu yhdessä 10v, joista naimisissa kolme vuotta.
Meilläkään ei mies lämmennyt vauva-ajatukselle, ennekuin vasta viime kesänä. Niinpä syksyllä lopetin pillereit ja aloimme tositeolla lapsentekopuuhiin.
Mulla itsellä oli kova vauvakuume jo muutama vuosi sitte, kun valmistuin ammattikorkeasta, mutta miehen opinnot olivat silloin vielä kesken ja hänen vastustettua ajatusta, se sitte pikkuhiljaa minullakin hiipui.
Vajaat parivuotta sitte iski kuume uudelleen, kun siskoni raskautui ja havahduin itsekin lähestyväni kolmenkympin rajapyykkiä.
Siinäkin vaiheessa mies vielä jarrutteli ja sanoi, että ajoitetaan vauvan syntymä tälle vuodelle, niin saadaan esikoinen kolmekymppisinä. Mut eihän se vauvanteko niin helppoa ollutkaan.
Eli me on nyt seitsemän kiertoa yritetty turhaan saada vauvaa aluilleen ja taas viimeviikonloppuna mulla alkoi menkat, joten eipä saatu esikoista 30v synttärivuotenamme.
Vähän mua harmittaa, kun en aikaisemmin saanut tuota miestä asiasta innostumaan, mutta eiköhän se meilläkin vielä onnistu.
Ei hyvästä miehestä tuon takia kannata luopua. Pidä kuitenkin asiaa esillä miehesi kanssa ja tosiaan jos olette vielä tuota ikäluokkaa, niin onhan teillä aikaa. Jotkut miehet nyt vaan on hitaammin lämpenevää sorttia, mutta ehkä juuri siksi, ne samat miehet on myös parhaita isiä.
Ettei toivo ihan ole menetetty. :)
En siis todellakaan ollut miestäni jättämässä, itselläkin opiskelut vielä vähän kesken, mutta olisi kiva saada asiaan edes joku varmistus tms... Tosin kyllä se pikkuinen voisi jo minun puolestani vaikka heti tulla. :)
Noh pitää nyt kuitenkin jatkaa asian "pohjustamista" hienovaraisesti. Inhottaa kun kyselee "et miks sä niitä haluat?". No ku vaan haluan, mä oon nainen. :D
niin aattele nyt jos meilläkin ois tollanen lausahdus toimii paljon paremmin. Ja myös se että lupaat ottaa itse vastuuta lapsesta paljon.
En voi sanoa varsinaisesti, että olisin ajatellut, että en halua lapsia. Tai ainakaan ei ole ollut vahvaa tuntemusta suuntaan tai toiseen, että haluan tai ei halua. Itse aloin kypsyä kuitenkin ajatukseen yli 3-kymppisenä. Kyllä mä oon kuullut ihmisistä, jotka on muuttanut mielensä. Vaikka aluksi on suorastaan inhonnut lapsia. Monella muuttuu mieli iän karttuessa. Sitten on tietysti niitä joilla ei muutu. Miehesi ei tunnu levan kovin varma ainakaan asiasta, joten toivoa on. Ehkä hän ei vain ole valmis. Minäkin pyöritin asiaa mielessäni pitkään. Se on kuitenkin iso asia, muuttaa elämää paljon. Eikä lasta voi palauttaa, että kokeilis jonkun aikaa miltä tuntuu...
Oma mieheni pohti asiaa vähän kauemmin vielä kuin minä. Välillä jo innostui, että jätä pillerit pois, mutta sitten "h-hetkellä" muuttikin mielensä ja halusi odottaa vielä. Nyt olen raskaana ja mies on innoissaan vaikka jännittääkin. Itseänikin kyllä jännittää!
pakottamalla heti kun susta siltä tuntuu. Miehillä ottaa aikaa tottua ajatukseen. Nuori on vielä isäksi joten malta hieman odottaa. On todennäköisempää että jos painostat ja painostat ja vaikka "saat luvankin" vauvan syntyessä jäät turhan yksin jos mies ei koe vauvasta iloa ja onnea. Niin voi oikeasti käydä valitettavasti näin kävi meillä vaikka mies toivoi oikein omaa lasta. Sitten vasta tajusi kuinka aikaa vievää vastuullista ja raskasta niin pienen kanssa voikin olla. Hän jättäytyi pois jo laitosaikana aktiivisesta isyydestä, ollaan toki yhdessä mutta olen jopa katkera siitä että hän jätti minut todella yksin pienokaisen kanssa. Olin revetä itkuuni ja väsymykseeni kun mies ei välittänyt minun tai vauvan jaksamisesta lainkaan vaan odotti ilmeisesti että asiat helpottuu aikanaan. Harkitsin eroa jo ajat sitten enkä vieläkään ole varma siedänkö tulevaisuutta mieheni kanssa ihan vaan siitä syystä että minulla on nyttemin kamalan paha olla. Lapsi on jo reilun vuoden mutta minut on naulittu neljän seinän sisään ja mitä ikinä teenkin lapsi kulkee joko mukana tai menee mummolaan sikäli kun mummo sairauslomiltaan voi auttaa lapsen hoidossa. Mies ei vieläkään halua ottaa vastuuta lapsen hoidosta edes siksi aikaa että kävisin kaupassa, lenkillä saati palaisin työelämään (eli järjestäisin työ- ja päivähoitoasiat..) Hän viihtyy töissä aamusta iltaan ja pakoilee viikonloppuvapaitakin ikäänkuin ei haluaisi olla kotona minun ja/tai lapsen kanssa. Tämä on ihan kamalaa nyt enkä ikinä olisi uskonut näin käyvän, tämä piirre miehessä yllätti minut täysin. Rakastan miestäni mutta samalla olen jo katkera kun elämäni on lapsen myötä näin rankaksi muuttunut. Lapsi ei ole edes mikään helpohko lapsi vaan on ollut koliikit allergiat korvatulehduskierteet yövalvomiset...... hieman jo helpottaa kun vauvasta on tullut kävelevä taapero mutta itse olen hermolevon tarpeessa. Ja ihan tunteeton kotirobotti joka ei jaksa rakastaa kun lastaan eikä elää kuin nipin napin hiekkalaatikolla sosiaalista elämää tuttujen äitiystävien kanssa. Onneksi on ne ja anoppi. Onneksi!
Toivon että lopputuloksenne on hyvä ja miehesi sulautuu asiaan ja LUPAA SITOUTUA lapseen ja perhe-elämään ettei käy näin. Siitä on todellakin hyvä keskustella etukäteen vaikka kumpikaan teistä ei voi tietää millaista elämä on/voi olla lapsen kanssa.
onko kellään muulla tällaista että miettii jopa parisuhteesta lähtöä sen takia ettei mies halua vieläkään lasta? mä olen 37v, vauvakuume yltynyt viime aikoina ihan hirveäksi, mies haluaa vielä odotella asian kanssa. pahinta tässä on se, että välillä hän jo näyttikin vihreää valoa ja jopa yritimme lasta kerran pari, mutta nyt on taas jarrut päällä. järjellä ajateltuna olisi tyhmää erota tän takia, meillä on ihan ok suhde ja rakkautta, mutta tää asia kyllä hiertää meidän välejä ja välillä tuntuu että tunteetkin ovat uhan alla.
käytännössä olisi tietenkin aika epätodennäköistä että löytäisin lennossa miehen jonka kanssa voisi heti ruveta perustamaan perhettä mutta ajattelen silti tällaista vaihtoehtoa. luvatta en hankkiutuisi raskaaksi miehelleni, en pystyisi enkä haluaisi sellaista valheellisuutta välillemme. eikä se olisi edes mahdollista, (meillä on ihan kumit käytössä).
mies puhuu n puolen vuoden odottelusta, mutta mistä minä tiedän onko se sillonkaan valmis. kun kysyin asiasta, sanoi ettei tietenkään voi vannoa että on. raastavinta tässä on se, että tämä oli josain vaiheessa ihan meidän yhteinen unelma, jota hellittiin leikkisään, iloiseen sävyyn. nyt kun pitäisi ryhtyä tositoimiin, mies onkin jarrut päällä. tiedän ettei pitäisi painostaa ja yritänkin olla puhumatta asiasta, mutta se on takaraivossa koko ajan.
mitä tehdä? ja miten elää arkea näiden tunteiden kanssa?
Kai sun miehesi ymmärtää, että se lapsi ei sitten tilaamalla tule? Esim mulla kesti vuosi raskautua... ja ikää on 34v. viitisen vuotta minunkin mieheni oli epäilevällä kannalla, mutta muutti sitten mielensä. Nyt rv 17 menossa ja esikoista odotetaan syntyväksi marraskuussa. Ja mikä puolen vuoden aikana ehtii muuttumaan? Miksi puolen vuoden päästä? Onko tuohon jotain perustelua olemassa?
Jos käytät hormonaalista ehkäisyä, niin lopeta ne ajoissa... kumit käyttöön harkinta ajaksi niin ehtii sun oma hormonituotanto palatua normaaliksi.