..alkaa näin? Siis jos olisitte avanneet jo kannen:P
Arvostella saa niin paljon kuin ikinä jaksatte.
------------------------------------------------
Kevät luuli taas olevansa syksy. Tihkusade, mudan tuoksu - ihmeellisen kaunis kun ottaa huomioon, mistä se on lähtöisin - edellisvuoden vettynyt nurmikko, hiekan kyllästämät lumikinokset, jotka aurinko oli jättänyt rauhaan. Harmaa puistonpenkki, jonka yhdellä kulmalla lumi vielä istui. Mies (tai poika, miten sen nyt otti) laski kätensä halkeilevalle puupinnalle ja nosti katseensa penkin yli, eteenpäin kohti marraskuunharmaata taivaanrantaa, alaspäin koivujen ja mäntyjen ja pensaiden yli ja taakse. Hän tarttui selkänojaan kaksin käsin, nosti ja käänsi penkin ympärillään tuskin liikauttamatta omia jalkojaan, veti sen vielä perässään aivan näköalapaikan reunalle, istuutui märästä penkistä välittämättä ja jäi katsomaan kaupunkia.
Tämä näköalapaikka oli kaukana, niin että sinne harvemmin kukaan lähti ilman autoa. Nythän Vekellä oli auton avaimet taskussa, vuokra-auton, mutta kuitenkin. Ajatella. Veke Haverinen, siis aivan se yksi ja ainoa Veikko Juhani Haverinen jota maa päällään kantaa (ja taivas välillä puristaa alaspäin), ajoi yksin ja oli ajellut yksin oikeastaan koko päivän. Hän oli lasketellut hiljaa metallinpunaisella Skodalla Rajalanrinteen mäkiä ja väistellyt vesilammikoita. Kiertänyt koulujen tyhjät pihat, joiden räystäissä sade kaikui ja helisi - niin ala-asteen, yläasteen kuin lukionkin pihat. Keskustassa hän oli tarkkaillut mummoja ja eilispäivän jäätelöpapereita, sillä muuta liikennettä ei ollut. Valot vaihtuivat verkalleen, ja Veke oli tuijotellut kauppojen seiniä, kirjaimia ja mainoksia. Koilliskeskuksen julkisivu oli remontissa. Buffalon valokirjaimet reistailivat. Veke oli miettinyt, oliko siitä aina puuttunut a ja o ? Vai oliko se joskus ollut u ja a ? Poika (mies) oli käynyt kokeilemassa baarin ovea, mutta se oli ollut lukossa. Ei mitään päiväkahvipippaloita, niinpä niin. Veke oli hymyillyt.
Ristijärvi oli kummallinen kaupunki, tai ehkä se oli oikeasti melko tavallinen, mutta Veke ei suostunut pitämään sitä sellaisena. Ensinnäkin kaupungin nimi tuli todellakin ristinmuotoisesta järvestä, olkoonkin, että tuon muodon näkeminen vaati joko hyvää mielikuvitusta ja kovaa tahtoa, huonot silmät ja kovaa tahtoa, tai tuhannen promillen kännit ja isänmaallista asennetta (”Ja sehän on ristinmuotoinen se järvi, älä sinä ulkopaikkakuntalainen mitään yritä!”). Tosiasiassa kyse oli suuremman järven lahdesta, jonka ympärille osa keskustasta ja asutuksestakin oli noussut. Lahdelta poispäin maa vietti ylöspäin, hiukan poukkoillen mutta kuitenkin, ja päätyi lopulta lähes asumattomalle Haukanvaaralle, jonka rinteessä Veke nyt istui. Suunnilleen puolivälissä Haukanvaaralta lahdelle maantie halkaisi asutusalueet kiitäen etelään ja pohjoiseen. Junarata myötäili eteläpuolella rinnettä ja metsää, mutta syöksyi sitten betonisiltojen päällä keskustaan. Useimmat matkustivat Ristijärven ohi, mutta jotkut jäivätkin. Sijainnista sanottiin että se oli puolimatkassa Oulusta Jyväskylään, mutta ne, jotka halkoivat Suomea poikkisuunnassa, tiesivät että se oli myös Ylivieskan ja Kuopion puolivälissä. Ristijärvi kuului Pohjanmaahan, vaikka moni paikallinen tunsikin olevansa keskisuomalainen. Toisaalta Pohjois-Savonkin raja oli samassa paikassa, ja jos kaupunki olisi luokiteltu sinne, kaupunkilaiset olisivat varmaan valittaneet ja väittäneet olevansa pohjanmaalaisia.
Oikeastaan sillä ei ole sitten yhtään minkäänlaista merkitystä, mietti Veke nyt. Veke Haverinen, kohta kaksikymmentäneljä. Kaksikymmentäneljä! Eikä sekään nyt niin iso juttu ollut.
Oikeastaan koko juttu oli ihan pikkujuttu. Veke oli valmistellut tätä päivää mielessään niin kauan, ettei edes tiennyt, milloin oli aloittanut. Soitellut kavereille ja kertonut suunnitelmista, kysellyt kuulumisia. Tullut käymään Järvellä, vaikka ei ollut ketään, kenen luona käydä. Mutta kun hän oli herännyt aamulla, päivä olikin tuntunut aivan tavalliselta, ja kun hän oli ajellut kebab-kioskien ja puistojen ohi, rannan ja J.K:n Jäden ohi, ei hän ollut tuntenut mitään. Ei paljoakaan.
Kevään petollinen tuuli puhalsi taas ja toi sateen tuoksun, mudan tuoksun, muiston eräästä syksystä.
- Veke, kakstoista! Se on niinku täysikänen!
- Tiedätsä edes, mitä kaikkea saat nyt tehdä?
Yksi ääni toi mukanaan kasvot, ovelan hymyn, vaaleat hiukset:
- Ja mitä sä joudut nyt tekemään? Arvaa, kuinka paljon mä olen saanut kärsiä sen jälkeen kun täytin kakstoista?
Toinen rypisti otsaansa, mukamas vakavana. Tyttö, jolla oli hennot, ruskeat hiukset Peppi Pitkätossu - leteillä ja suuret silmät.
- Miten niin? Et sinä mitään ole tehnyt. Huijaat taas.
Marko nauroi vain ja nosti Tintin ilmaan. Tyttö kirkui.
- Ei siitä! Ei sinne! Apua, apua!
Ja hän nauroi kirkuessaan, nauroi pudotessaan ponnahduslaudalta ja vielä loiskahtaessaan veteen.
Ei, se olikin jo toinen muisto.
Ja kun Tintti nousi vedestä ylös, hän ei ollutkaan yksin.
- Rauhoitu, tai hukutat meidät kaikki, sanoi Susanna pehmeästi hymyillen.
Susa ja hänen hymynsä ja uskomattomat silmänsä, taivaansiniset, jäänsiniset, minkä tahansa siniset ja vielä läpikuultavat ja kiiltävät. Joel katsoi kerran pitkään ulos ikkunasta, silloin kun oli jo vanhempi, yhtä kalpea mutta pidempi kuin alussa, synkempi, mutta sisältä onnellisempi. Hän katsoi lumisadetta tummien kulmiensa alta, melkein itki, ja kääntyi taas katsomaan Susaa. Sunnuntai - iltapäivän lumisateen siniset .
Mutta sekin oli taas jo toinen muisto, eikä se edes ollut Veken muisto, vaan Joelin.
------------------------------------------------
Arvostella saa niin paljon kuin ikinä jaksatte.
------------------------------------------------
Kevät luuli taas olevansa syksy. Tihkusade, mudan tuoksu - ihmeellisen kaunis kun ottaa huomioon, mistä se on lähtöisin - edellisvuoden vettynyt nurmikko, hiekan kyllästämät lumikinokset, jotka aurinko oli jättänyt rauhaan. Harmaa puistonpenkki, jonka yhdellä kulmalla lumi vielä istui. Mies (tai poika, miten sen nyt otti) laski kätensä halkeilevalle puupinnalle ja nosti katseensa penkin yli, eteenpäin kohti marraskuunharmaata taivaanrantaa, alaspäin koivujen ja mäntyjen ja pensaiden yli ja taakse. Hän tarttui selkänojaan kaksin käsin, nosti ja käänsi penkin ympärillään tuskin liikauttamatta omia jalkojaan, veti sen vielä perässään aivan näköalapaikan reunalle, istuutui märästä penkistä välittämättä ja jäi katsomaan kaupunkia.
Tämä näköalapaikka oli kaukana, niin että sinne harvemmin kukaan lähti ilman autoa. Nythän Vekellä oli auton avaimet taskussa, vuokra-auton, mutta kuitenkin. Ajatella. Veke Haverinen, siis aivan se yksi ja ainoa Veikko Juhani Haverinen jota maa päällään kantaa (ja taivas välillä puristaa alaspäin), ajoi yksin ja oli ajellut yksin oikeastaan koko päivän. Hän oli lasketellut hiljaa metallinpunaisella Skodalla Rajalanrinteen mäkiä ja väistellyt vesilammikoita. Kiertänyt koulujen tyhjät pihat, joiden räystäissä sade kaikui ja helisi - niin ala-asteen, yläasteen kuin lukionkin pihat. Keskustassa hän oli tarkkaillut mummoja ja eilispäivän jäätelöpapereita, sillä muuta liikennettä ei ollut. Valot vaihtuivat verkalleen, ja Veke oli tuijotellut kauppojen seiniä, kirjaimia ja mainoksia. Koilliskeskuksen julkisivu oli remontissa. Buffalon valokirjaimet reistailivat. Veke oli miettinyt, oliko siitä aina puuttunut a ja o ? Vai oliko se joskus ollut u ja a ? Poika (mies) oli käynyt kokeilemassa baarin ovea, mutta se oli ollut lukossa. Ei mitään päiväkahvipippaloita, niinpä niin. Veke oli hymyillyt.
Ristijärvi oli kummallinen kaupunki, tai ehkä se oli oikeasti melko tavallinen, mutta Veke ei suostunut pitämään sitä sellaisena. Ensinnäkin kaupungin nimi tuli todellakin ristinmuotoisesta järvestä, olkoonkin, että tuon muodon näkeminen vaati joko hyvää mielikuvitusta ja kovaa tahtoa, huonot silmät ja kovaa tahtoa, tai tuhannen promillen kännit ja isänmaallista asennetta (”Ja sehän on ristinmuotoinen se järvi, älä sinä ulkopaikkakuntalainen mitään yritä!”). Tosiasiassa kyse oli suuremman järven lahdesta, jonka ympärille osa keskustasta ja asutuksestakin oli noussut. Lahdelta poispäin maa vietti ylöspäin, hiukan poukkoillen mutta kuitenkin, ja päätyi lopulta lähes asumattomalle Haukanvaaralle, jonka rinteessä Veke nyt istui. Suunnilleen puolivälissä Haukanvaaralta lahdelle maantie halkaisi asutusalueet kiitäen etelään ja pohjoiseen. Junarata myötäili eteläpuolella rinnettä ja metsää, mutta syöksyi sitten betonisiltojen päällä keskustaan. Useimmat matkustivat Ristijärven ohi, mutta jotkut jäivätkin. Sijainnista sanottiin että se oli puolimatkassa Oulusta Jyväskylään, mutta ne, jotka halkoivat Suomea poikkisuunnassa, tiesivät että se oli myös Ylivieskan ja Kuopion puolivälissä. Ristijärvi kuului Pohjanmaahan, vaikka moni paikallinen tunsikin olevansa keskisuomalainen. Toisaalta Pohjois-Savonkin raja oli samassa paikassa, ja jos kaupunki olisi luokiteltu sinne, kaupunkilaiset olisivat varmaan valittaneet ja väittäneet olevansa pohjanmaalaisia.
Oikeastaan sillä ei ole sitten yhtään minkäänlaista merkitystä, mietti Veke nyt. Veke Haverinen, kohta kaksikymmentäneljä. Kaksikymmentäneljä! Eikä sekään nyt niin iso juttu ollut.
Oikeastaan koko juttu oli ihan pikkujuttu. Veke oli valmistellut tätä päivää mielessään niin kauan, ettei edes tiennyt, milloin oli aloittanut. Soitellut kavereille ja kertonut suunnitelmista, kysellyt kuulumisia. Tullut käymään Järvellä, vaikka ei ollut ketään, kenen luona käydä. Mutta kun hän oli herännyt aamulla, päivä olikin tuntunut aivan tavalliselta, ja kun hän oli ajellut kebab-kioskien ja puistojen ohi, rannan ja J.K:n Jäden ohi, ei hän ollut tuntenut mitään. Ei paljoakaan.
Kevään petollinen tuuli puhalsi taas ja toi sateen tuoksun, mudan tuoksun, muiston eräästä syksystä.
- Veke, kakstoista! Se on niinku täysikänen!
- Tiedätsä edes, mitä kaikkea saat nyt tehdä?
Yksi ääni toi mukanaan kasvot, ovelan hymyn, vaaleat hiukset:
- Ja mitä sä joudut nyt tekemään? Arvaa, kuinka paljon mä olen saanut kärsiä sen jälkeen kun täytin kakstoista?
Toinen rypisti otsaansa, mukamas vakavana. Tyttö, jolla oli hennot, ruskeat hiukset Peppi Pitkätossu - leteillä ja suuret silmät.
- Miten niin? Et sinä mitään ole tehnyt. Huijaat taas.
Marko nauroi vain ja nosti Tintin ilmaan. Tyttö kirkui.
- Ei siitä! Ei sinne! Apua, apua!
Ja hän nauroi kirkuessaan, nauroi pudotessaan ponnahduslaudalta ja vielä loiskahtaessaan veteen.
Ei, se olikin jo toinen muisto.
Ja kun Tintti nousi vedestä ylös, hän ei ollutkaan yksin.
- Rauhoitu, tai hukutat meidät kaikki, sanoi Susanna pehmeästi hymyillen.
Susa ja hänen hymynsä ja uskomattomat silmänsä, taivaansiniset, jäänsiniset, minkä tahansa siniset ja vielä läpikuultavat ja kiiltävät. Joel katsoi kerran pitkään ulos ikkunasta, silloin kun oli jo vanhempi, yhtä kalpea mutta pidempi kuin alussa, synkempi, mutta sisältä onnellisempi. Hän katsoi lumisadetta tummien kulmiensa alta, melkein itki, ja kääntyi taas katsomaan Susaa. Sunnuntai - iltapäivän lumisateen siniset .
Mutta sekin oli taas jo toinen muisto, eikä se edes ollut Veken muisto, vaan Joelin.
------------------------------------------------
Vastaukset 7
Vanhimmat
Paljon hyvää materiaalia, mukavia kielikuvia, ehkä jopa liikaa minun makuuni. Minä olen hieman kärsimätön lukijana, joten olisin toivonut hieman vähemmän johdantoa ja kotiseututietoutta... minun mielestäni pitäisi jo alussa mennä aika lailla asiaan tai saada jotain tapahtumaan, jotta mielenkiinto herää ja pysyy.
Kevät luuli taas olevansa syksy.
**Tämä oli ihana lause =)
Mies (tai poika, miten sen nyt otti)
*tämä vähän hämäsi.. Voisi olla mies tai poika..
kun edessäpäin taas puhutaan pojasta..
laski kätensä halkeilevalle puupinnalle ja nosti katseensa penkin yli, eteenpäin kohti marraskuunharmaata taivaanrantaa, alaspäin koivujen ja mäntyjen ja pensaiden yli ja taakse. Hän tarttui selkänojaan kaksin käsin, nosti ja käänsi penkin ympärillään tuskin liikauttamatta omia jalkojaan, veti sen vielä perässään aivan näköalapaikan reunalle, istuutui märästä penkistä välittämättä ja jäi katsomaan kaupunkia.
** kaksi ihan hirveen pitää lausetta.. Ei pysty
** hengittää... Lyhennä vähän tai laita pisteitä
** väliin, muuten oikein mukava kerronta..
vaati joko hyvää mielikuvitusta ja kovaa tahtoa, huonot silmät ja kovaa tahtoa,
** tässä on kovaa tahtoa vähän liiaksi =)
** muistot meni hiukka sekaisin kun luki.. Saisko
** niitä jotenkin vähän erotettua?.. hmm..
Muuten mainiota tekstiä mutta kappalejakoja voisi olla enemmän. Kerrot niin paljon yhdessä lauseessa ettei ajatus pysy mukana. Kappalejaot ja lyhemmät lauseet auttaisivat (ainakin minua) ajattelemaan ympäristöä silmieni edessä paremmin. =)
Muuten eeerittäin mainiota =)
Yhdyn nimim. eukon mielipiteisiin. Homma ei tuntunut pääsevän kunnolla käyntiin, kyllä tämän lämpimikseen luki, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Kuvauksen lisäksi ei tuntunut jäävän kauheasti käteen. Ja voin sanoa, etten itse ainakaan syttynyt tälle kuvailulle, vaikka se kai teknisesti menikin ihan sääntöjen mukaan. Henkilösi oli yhä etäinen. Jätskipaperijuttu oli hyvä. Lisää sellaisia.
Ja voi minua, mutta minusta loppujuttu oli tietynlainen latteus.
Mutta tämä ei ole mikään lyttyyn polkeva arvio. Todella lukijaa kiinnostavat pointit vaan selkeämmin esille.
Kiitoksia kaikille tähänastisista:)
On totta että virkkeet ja kappaleet täytyy miettiä vielä uusiksi, että onkin vaikeaa saada mahtumaan kaikki mitä haluaisi sanoa..!
Sen verran täytyy selitellä, että jätin henkilön etäiseksi vielä ihan tarkoituksella. Noiden "alkusanojen" jälkeen tarinan pitäis siirtyä koko loppukirjaksi tapahtumiin 12v sitten ja sitten siitä eteenpäin, ja haluaisin että lukija tutustuisi vain nuoreen poikaan joka sitten kasvaa.
Mutta on toki harmi jos siitä ei jäänyt minkäänlaista kuvaa tuon perusteella, tuota on muuten vaikea itse arvioida, kun itselle henkilöt on niin tuttuja:P
Täytyy katsoa mitä tästä onnistuu muuttamaan! Jotenkin halusin kuvailla tuota kaupunkia koska se tulee olemaan koko tarinan keskipiste ja "idea", ehkä yritin vähän liikaa.
Lisää?
Ihan kiva alku kirjalle. Ei mitään muuta lisättävää noihin aikasempiin kommentteihin kuin, että jätä ne sulut pois. Ne katkaisi tekstin luvun ikävästi.
Sussa on potentiaalia, jos mä nyt mitään tiedän...
ihan hyvä teksti,susta vois tulla jotain ,jos vain kirjoittaisit vähän tarkempia kuvauksiaja tapahtumia (ja tietysti vähän pidempia ) jne...
tykkäsin, tykkäsin. oon vastakkaista mieltä liiasta maisemakuvauksesta, mutta sehän on tosiaanki ihan makuasia. mun mielestä tommosia on ihana lukea. ja tosiaan se jo esille nostettu lause/kappale penkille istumisesta oli hieman vaikeahko, joutu lukemaan kahteen kertaan. mut muuten jäin kyllä koukkuun ihan täysin. sai vielä nauramaankin, lemppari kohta oli ristijärven kuvaus :D.
mutta niin, sulut katkas tekstin, olisin toivonut ettei niitä olis ollut..
:)